Likainen totuus

Tämä on postaus, jota ehkä vähän häpeän. Tämä on totuus siitä, millä ruualla minun vauvani ovat mahassa kasvaneet. Huh ja yök. Kirjoitan tämän vertaistuellisessa merkityksessä teille, joille raskaus tarkoittaa samaa kuin minulle eli aivan järkyttävää sokerin ja hiilarin himoa. Niin, tämähän on taas yksi niistä asioista, joita on vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole kokenut samaa - siis sitä, että sitä sokeria ja hiilaria ON OIKEASTI SAATAVA, tapahtui mitä tapahtui, keinolla millä hyvänsä. Kun tuntuu, että on pakotettu syömään tietynlaista ruokaa. Että keho huutaa täysiä saadakseen juuri sitä. Jos sopivaa syötävää ei ollut käsillä, oli se ostettava; ja jos rahaa ei ollut mukana, sitä oli lainattava tai puhuttava velaksi. True story.

Tämä aihe tuli mieleeni, kun selasin puhelimeni kuvia ja reilun kolmen vuoden takaisia whatsupp-keskusteluja mieheni kanssa. Minä olin tuolloin töissä, ja mies Pikkusankarin kanssa kotona hoitovapaalla. Eilen juttelin kaverini kanssa raskauden aikaisesta painonnoususta, ja tuli taas muisteltua sitä, miten painoa tuli molemmissa raskauksissa minulle vain kahdeksisen kiloa, vaikka ruokavalio oli semmoinen, että sitä olisi voinut tulla vaikka kolmenkymmentä kiloa (nähtävästi voin kiittää geenejä tästä?).

Tässä se tulee... likainen totuus whatsupp-kuvien muodossa. Mitä minä söin raskaana ollessani kaikki päivät?

 

Ja nämä kuvat... Ne ovat vain pieni näyte siitä, mitä söin. Minä, joka olen aina syönyt perusterveellisesti, söin raskausaikana näin. Kyllllä.

Kun äiti töihin lähtee

Kun astun työpaikan ovesta sisään, huudahdan "Nyt äiti tuli! Missä tulohalit ja pusut ovat?". 

Kun asiakas astuu työhuoneeni ovesta sisään, silitän häntä hellästi päästä ja kysyn, haluaako hän lähteä rakentamaan lumiukkoa kanssani.

Kahvitauolla kehaisen aamukahviseuruetta - kukaan ei ole aamun ensimmäisten tuntien aikana vetänyt työkaveria vielä hiuksista eikä tönäissyt ketään portaista alas. Eilispäivän pöydälle jätetyistä suklaistakin on jäljellä vielä muutamia, hyvä!

Kun lähden tapaamaan asiakkaita, otan mukaan ainakin rusinoita ja kosteuspyyhkeitä. Tapaamisessa kaivelen laukkuani, ja vaikean tilanteen tullen isken heille käteen pikkuautoja, avainnipun ja kahisevan roskan.

Kun kipitämme ruokalaan, valitsen lautaselleni sellaista ruokaa, mille jäähtyminen ei ole katastrofi. Asetan takapuoleni tuolille mahdollisimman reunalle ja pidän jalkani jännittyineinä, jotta pääsisin singahtamaan tuolista sekunnin tuhatosassa ylös. Vahtaan herkeämättä työkavereita, ja jos heidän kyynärpäänsä lähenee maitomukia uhkaavasti, nappaan lasin salamannopeasti kauemmas.

Kun olemme lähdössä kokoukseen kaupungille, varmistan työkavereiltani, että ovathan he käyneet varmasti pissalla ja katson takkien sisälle, että onhan siellä varmasti tarpeeksi paksu pusero alla. Myös vaatteiden puhtaustason muistan tsekata.

Kokouksen alkaessa käyn hakemassa pinon talouspaperia pöydän kulmalle. Ihan vain sen takia, koska suurella todennäköisyydellä työkaverini aivastavat litran sinivihreää räkää kokouspapereiden ylle, lyövät kokouspullasta tahmeat sormensa juuri pyyhitylle pöydän pinnalle ja kaivelevat aamusmoothien jämiä omien ja toisten takahampaiden koloista.

Kun ajelemme takaisin työpaikalle, muistan kertoa työkavereilleni, miten hienosti he pidättävät pissaansa, ja että pian ollaan perillä ja että he pääsevät vessaan ihanihan kohta. Pihassa varmistan vielä, että eihän kenelläkään ole tullut pissat läpi.

Työpäivän viimeisen asiakkaan kaappaan syliini ja loruttelen "Pikkupeikko, takkutukka,
pitkähäntä, risasukka. Istuu itkee kannon päässä, pienet varpaat aivan jäässä..."

Kun minä käyn vessassa, en laita ovea lukkoon, sillä siitä syntyisi maailman suurin känkkäränkkä ja oveen paukuttaminen, jos työkaverit huomaisivat vessan ovessa punaisen lukonseudun. Parempi siis jättää vessanovi ammoselleen. Ja näkeehän pöntöltä paremmin vessakäynnin aikana tapahtuvien onnettomuuksien syytkin.

Näin todennäköisesti tapahtuu, kun kotiäiti astuu puolen vuoden päästä työpaikallensa.

Mitä me ostamme kaupasta 115 eurolla?

Teenpä tänään hieman erilaisen postauksen. Olen muutaman kerran nähnyt blogeissa kauppakassipostauksia, ja nyt räväytän minä verkkokalvoillenne häpeilemättä meidän ihan perusarkiviikko-ostokset. Eikö kaikkien mielestä olekin hauska aina välillä kurkkia toisten ostoskoreihin ja jääkaappeihin...? :-D Mitä me siis valitsemme kaupasta reilulla satasella?

Yleensä meillä on kauppalistarunko mukana kaupassa, ja sen ulkopuolelta nappaamme sitä, mitä koetaan tarpeelliseksi/unohtui kauppalistalta/haluamme. Pojat vinkuvat välillä jotakin, tällä kertaa kirsikkatomaatteja, ja niitä he myös saivat. Ja niitä pitikin sitten heti päästä maistelemaan...

Loppusumma olisi toki ollut paljonkin alempi, jos emme olisi ostaneet pääasiassa luomua. Siinä siis voisi säästää, mutta koska koemme luonnonmukaisuuden tärkeäksi arvoksi, niin maksamme siitä aina silloin, kun tuotteet eivät ole kohtuuttoman kalliita verrattuna normaaleihin tuotteisiin.

Ainoa, mikä ostoslistalla oleva ei tullut meidän perheelle, olivat lonkerot :-D Ne mies vei kaverilleen soittokämpälle. Mutta toki, niiden tilalla olisi voinut olla olutta (miehen suosikki alkoholillisista juomista) tai viiniä (yhteinen suosikkimme alkoholillisista juomista). Ja niin, ostoskorista puuttuvat esim. kananmunat, jotka ostamme aina luomupiiriltä. Erikoisempia jauhoja, pähkinöitä ja muuta sellaista tilaamme nettikaupasta. Joten vaikka tämä peruskauppakorimme onkin, niin tämä ei yksistään kerro sitä, mitä me syömme viikon aikana.

Oi aika, kohtele meitä armollisesti

Juurihan vasta istuin autossa takapenkillä matkalla mökille, sylissäni my little ponyt ja mielessä suunnitelmat siitä, kenet niistä vien ekana uimaan.

Juurihan vasta juoksin koulusta kotiin heittäen repun selästä nurkkaan, jotta pääsisin kävelyttämään koiraamme.

Juurihan vasta matkustin ensimmäisen pitkän junamatkan siskoni luo hänen opiskelukaupunkiinsa monen sadan kilometrin päähän.

Juurihan vasta sain ensikosketuksen vauvoihin sylittelemällä rakasta, vastasyntynyttä kummipoikaani.

Juurihan vasta minun ja mieheni katseet kohtasivat ensi kertaa ja rakkauden huuma täytti sieluni salamannopeasti.

Juurihan vasta vanhempani painoivat oven kiinni perässään, ja jäin ypöyksin itkemään ensimmäiseen omaan asuntooni lattialle romahtaneena.

Juurihan vasta me miehen kanssa soittelimme keskellä yötä kolmen tunnin maratoneja 400 kilometriä välillämme, ikävä rintaa raastaen.

Juurihan vasta katsoin miestäni alttarilla silmiin ja tahdoin.

Juurihan vasta ponnistin tuskan, hien ja huudon saattelemana esikoisemme maailmaan.

Juurihan vasta huokaisin helpotuksesta katsellessani maisterin papereitani.

Juurihan vasta otin vastaan ensimmäisen vakituisen työpaikkani.

Juurihan vasta silitin isoa mahaani ja puhuin kuopuksellemme lempeästi kertoen hänelle maailman menosta.

Juurihan vasta kirjoitimme nimet ensimmäisiin talokauppakirjoihin.

Juurihan vasta katsoin hiljaa sisimpäni tuskasta kukkurallaan, kun isäni arkkua laskettiin hautaan.

Juurihan vasta meillä vietettiin viisi- ja kaksivuotissynttäreitä.

Oi aika, kohtele meitä armollisesti. Me lupaamme, että me kohtelemme sinua arvostaen.

Resepti bataatin ensimaistajalle

Onko olemassa vielä ihmisiä, jotka eivät ole bataattia maistaneet? Jos on, mutta jos haluaa liittyä bataatinsyöjäklubiin, niin tästä reseptistä on erittäin helppo ja hyvä aloittaa! 

Minähän en siis henkilökohtaisesti syö enää bataattia ruokana (kiitos bataattivoittoisen imetysdieetti nro1), mutta koska meillä kolme muuta perheenjäsentä rakastaa bataattia, valmistetaan meillä sitä säännöllisesti. Yhteen aikaan uunista ei juuri muuta tullutkaan kuin bataattiranskiksia, mutta jotenkin ne sitten vaivihkaa muuttuivat vähän isommiksi paloiksi... Ehkäpä syy on se, että näissä puolikkaissa pilkkomista on vähemmän kuin ranskiksissa, mutta maku on yhtä hyvä? Tätä reseptiä varten kannattaa ostaa luomubataatteja, sillä kuorta ei poisteta.

Pese bataatit kunnolla.
Halkaise ne ja asettele pellille.
Sipaise päälle oliiviöljyä ja ripottele mausteet (toimiva setti on suola, mustapippuri, paprikajauhe ja valkosipulijauhe).
Paista puolikkaita uunissa 200 asteessa 30-40 minuuttia.

Ei enää kaikkien kaveri

Minä olen aina ollut todellinen kaikkien kaveri. Kouluissa ala-asteelta yliopistoon kaveripiirini kattoi ihmisiä laidasta laitaan ja jengistä toiseen. Tykkään ihmisistä ja tykkään tutustua uusiin ihmisiin. Mies on nämä kaikki yhteiset yli kymmenen vuotta vitsaillut minulle siitä, kun uusia kavereita tarttuu mukaan mitä erikoisemmista paikoista melko helposti (hyvin epäsuomalaisesti myös esimerkiksi bussipysäkiltä). Moni on kuvaillut minua helposti lähestyttäväksi, ja siksi ehkä olkapäätäni vasten ovat ventovieraatkin itkeneet surujaan monta kertaa. Äitini on joskus kysynyt, että tuleekohan tuo kaikkien kanssa kaveeraaminen minulle rankaksi. Ei tule, olen vastannut.

Lastensaannin myötä jotakin on muuttunut (tässäkin asiassa). Ensimmäiset viisi vuotta pyristelin sitä ajatusta vastaan, etten enää olisikaan kaikkien kaveri. Edelleenkin tutustun helposti uusiin ihmisiin ja minulle tullaan usein juttelemaan uusissa paikoissa. Nautin sosiaalisuudesta ja olen ystävällinen kaikille. Näissä tilanteissa syntyy usein uusia kaverisuhteita. Mutta se, että kaverisuhteetkin voivat loppua tai joku voi jopa haluta sellaisen minun kanssani lopettaa, on ollut minulle uusi, ällistyttävä ajatus. Siis että tehdään päätös, että ei olla enää kavereita? Ennen aivan käsittämätön ajatus, mutta nykyään voin kokea sen myös oikein vapauttavana asiana. Hetken mietinnän jälkeen tajuan, että vapauttava tunnelma tulee siitä, että eräät katkaistut suhteet eivät ole merkanneet minulle niin paljoa, että se sattuisi, kun ne menettää. Että ei tarvitse sanoa itkien jälkikäteen, että sen arvon tajuaa vasta sitten kun sen menettää. Lisäksi vapauttava tunnelma liittyy siihen, että pyrin elämään jokaisen päivän niin, että minulle ei tulisi huono omatunto mistään (tietenkään en onnistu tässä joka päivä esimerkiksi lastenkasvatukseen liittyvissä tilanteissa). Ehkäpä juuri näissä katkaistuissa suhteissa huonoa omaa tuntoa ei ole minulle tullut, sillä tiedän, että olen toiminut koko ajan omantuntoni mukaan. Ei ole jäänyt mitään jossiteltavaa oman toiminnan suhteen.

Itse en halua laittaa välejä poikki kehenkään kuin oikein painavasta syystä, mutta osaan nykyään nähdä jotakin hyvää siinä, että jotkut tekevät niin kevyemmistäkin syistä. Pelästyn tätä nykyistä omaa asennettani. Tarkoittaako tämä sitä, että minusta on alkanut tulla laatutietoinen? Kavereiden määrä kun ei todellakaan kerro mitään mistään. Olenko alkanut löytää itseni ja oman identiteettini paremmin? Niin, että en oikeasti edes ole enää kaikkien kaveri. Minusta on tullut enemmän minä, ja tämä minä vie toisia kavereita pois luotani, mutta mikä parasta: se on alkanut vetää puoleensa ihmisiä, joiden kanssa tuntuukin siltä, että juuri nämä ihmiset tässä minun elämässäni kuuluvatkin olla. Vai onko tämä muutos kokonaan uusi minä? Onko se siis sitä, että uskallan olla nyt enemmän oma itseni, vai kuoriutuuko minusta nyt kolmekymppisenä kokonaan erilainen, uusi minä? Onko tämä yleistä, että kavereita tippuu kyydistä elämän aikana? (Olen kuullut, että on normaalia, mutta tähän asti en ole suostunut sitä omalla kohdallani uskomaan.) Onko tämä kenties osa jotakin ikäkriisiä?

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen vain kehittynyt minänä, että saan ja pystyn olla aidosti oma minä. Pelottava ajatus mielessäni tällä hetkellä onkin se, että en edes halua olla enää kaikkien kaveri. Haluan tutustua uusiin, aidosti minun tyylisiin ihmisiin. Haluan tutustua muutamaan etäisempään kaveriini vielä paremmin - sellaisiin, joiden kanssa molempi osapuoli tietää, että yhteytemme on vahva, vaikka emme ole päässeet (tilanteiden ollessa epäsuotuisat) suhdetta syventämään vielä. Haluan säilyttää jo elämässäni olevat aarteet. 

Haluan siis vakauttaa elämääni juuri ne oikeat tyypit. Sellaiset tyypit, joiden kanssa saan ja voin olla aidosti oma itseni. Ja juuri heille haluan antaa kaikkeni.