Pages

Laskettuna päivänä salilla kyykkäämässä...

torstai 29. lokakuuta 2015

...ja synnytyksen jälkeen kahden päivän päästä punnertamassa. Jeap, it´s me! Tästä aiheesta minun on pitänyt jo kauan kröhöm kaksi vuotta kirjoittaa, sillä näistä liikuntajutuista minulta tasaisin väliajoin kysellään. Eli nyt muutama miete siitä, miten minä liikuin tuossa siunatussa virtahepotilassa ja sen jälkeen.

Liikunta on jo pitkään ollut yksi tärkeimpiä intohimojani. Harrastus numero yksi, tuulettumisikkuna, stressinpurkutapa ja oma rauha. Ennen jälkikasvua viikon liikuntakertani olivat keskimäärin jotain viiden tietämillä, lasten jälkeen nollan ja neljän välillä. Luonnollisesti liikunta siirtyi pallomaha-aikaan ja siitä myös vauva-aikaan, sellaisena muotona kun se vain tuntui hyvältä ja silloin, kun se oli minulle aikataulullisesti mahdollista. Miten siis liikuin?


Molemmat raskaudet olivat puoleen väliin asti todella voimakkaita pahoinvoinnin ja väsymyksen aikoja. Siitä huolimatta halusin pitää liikkumisesta kiinni, sillä tuntui, että sain kehoni liikuttamisesta enemmän virtaa kuin mitä se otti. Jos en liikkunut ollenkaan, tuntui, että lihasjumiprosenttini nousi sataan ja päästä varpaisiin ulottuva rautakanki olisi saanut pari uutta kankea kaverikseen. Jos satuin pääsemään lenkille oikeaan aikaan päivästä (eli silloin, kun pahoinvointi oli kaikista vähäisin), saatoin hölkätä. Alkuraskauksissa taisin vetäistä muutaman HIITinkin. Ihan viimeisinä kuukausina ei tehnyt enää mieli hölkkäillä, mutta melko pitkälle viikoissa kuitenkin otin myös niitä nopeampia askelia. Mutta se, mitä hölkkää enemmänkin tein, oli kävely. Toki kovin pitkiä lenkkejä ei pystynyt tekemään pois vessanläheisyydestä... Ja viimeiset kolme kuukautta lenkit (ja oikeastaan kaikki arkikävelytkin) tuli tehtyä SI-vyön kanssa. Liitoskivut olivat valtavat ilman ko. vyötä (varsinkin ensimmäisessä raskaudessa). Se kapistus oli kerrassaan pelastus!

Jumpat ja raskausaika sopivat minun tapauksessani hyvin yhteen! Okei, kova jumppaleidi en ole koskaan ollutkaan, mutta ne muutamat jumpat, joissa kävin säännöllisen epäsäännöllisesti, pidin edelleen mukana kuvioissa. Synnytykseen asti kävin joogassa, pilateksessa ja tanssitunneilla. Kaikilla tunneilla tein omia versioita niistä liikkeistä, mitkä eivät tuntuneet hyviltä (ja toki ohjaajat auttoivat sopivien liikkeiden löytymisessä). Tanssitunneilla hypyt jäivät viimeisinä kuukaisina väliin, mutta muuten pysyin hyvin menossa mukana. 


Salitreeni – oma liikuntasuosikki numero yksi – sisältyi läpi raskauden liikuntakalenteriini. Ensimmäisessä raskaudessa tein jalkatreenin synnykseenlähtöpäivänä ja toisessa raskaudessakin raudat kolisivat edellisenä päivänä ennen sairaalaan lähtöä. Salilla käymisessä, kuten kaikessa muussakin raskauden aikaisessa liikunnassa tärkein kriteerini oli oma tuntemus. Luotin täysin siihen, että ne liikkeet, jotka tuntuivat hyviltä, olivat hyväksi. Olin tottunut ennen raskautta ns. kovaan treeniin, joten jatkoin samojen liikkeiden parissa ja toki ulkopuolisen silmin välillä kai melko rankastikin treenaten. Kuitenkaan maksimaalisia suorituksia en jaksanut tehdä, eikä tehnyt kertaakaan mieli vetää itseään aivan uuvuksiin muussakaan mielessä. Painomäärät tippuivat luonnollisesti alaspäin sitä mukaa, kun omaa painoa kertyi... Alavartaloon kohdistuvat liikkeet karsiutuivat tietysti eniten ja jäljellejääneiden liikkeiden liikeradat suppeutuivat enemmän kuin ylävartaloon kohdistuvissa liikkeissä. Jatkuva närästys tiputti myös joitakin liikkeitä suosikeistani pois...

Raskauduttuani otin kunnolla selvää raskauden aikaisista liikuntasuosituksista. Ne olivat kuitenkin osittain melko ristiriitaisiakin, joten päätin luottaa täysin omiin tuntemuksiini ja terveeseen järkeen. Uskalsin tehdä vahvasti omien fiilisteni mukaisesti myös sen takia, että sain tukea ja ammatillista näkemystä myös mieheltäni (jolla on fysioterapeutin ja personal trainerin koulutus ja intohimona treenaus). En siis seurannut sykettäni, vaan annoin kehoni kertoa, mihin jaksan ja mihin en. En kieltänyt itseltäni mitään liikettä, vaan luotin siihen, että liike tuntuu epämukavalta, jos se on huonoksi, ja silloin sitä ei pidä tehdä.

Päinmakuulla tehtäviä liikkeitä en tietenkään tehnyt enää siinä vaiheessa, kun kasvanut maha yhtään tuntui maatessa. Leuanveto ja kaikki yksi jalka kerrallaan tehtävät liikkeet (kuten askelkyykky) tuntuivat huonoilta - niitä en tehnyt ollenkaan. Selkämakuulla tehtävät liikkeet saivat mahan kasvaessa olon yököttäväksi, joten esimerkiksi peruspenkki vaihtui vinopenkkiin. Perusmaastaveto ei tuntunut hyvältä, joten se vaihtui rack-vetoon ja niin edelleen. Hyvin sain kuitenkin sovellettua jokaiselle lihasryhmälle toimivat liikkeet!



Tietysti aina, kun treenaa, suoritustekniikka ja kehonhallinta ovat tärkeitä juttuja, mutta raskausaikana niihin pitää kiinnittää erityisesti huomiota! Raskaus kun löystyttää nivelsiteitä ja kun keskivartalon tuki vähenee, on oltava varma, että osaa tehdä liikkeet oikein ja turvallisesti. Minä tein myös vapailla painoilla liikkeitä raskauden loppuun asti, koska olin varma tekemisistäni. Kuitenkin aina, jos vähänkään epäilin, ettei liike olisi hallittu tai hyväksi, en tehnyt sitä. En myöskään aloittanut mitään uutta urheilumuotoa enkä viilannut tuttuja urheilumuotoja (tietenkään) totuttua rankemmiksi.

Ensimmäinen synnytys oli järkyttävän kivulias, mutta sain "vain" kolme tikkiä. Toinen synnytys meni huomattavasti mukavammin (jos tuota termiä voi synnytyksestä käyttää...), ja selvisin ilman tikkejä. Verta en menettänyt eikä ollut muutakaan komplikaatiota. Molempien synnytysten jälkeen pääsin kotiin yhden yön sairaalassa vietettyäni, ja jo seuraavana päivänä himpsaisin salille yläkroppaa treenaamaan. Koska teki mieli. Muutamien päivien päästä teinkin jo kevyesti myös alakroppaa. Ja ihan hyvältä tuntui sekin. Kävelyt tulivat kuvioon tietenkin vaunulenkkien muodossa, ja tanssitunneille myös astelin kevyesti heilumaan aika pian. Kyllä, ennen lopputarkastusta. Joogaan ja pilatekseen ei tehnyt mieli mennä ennen kuin oman vartalon synnytysosasto oli täysin kuivilla synnytyksestä...  


Olisin voinut jäädä kotiin koko raskauden ajaksi. Olisin voinut olla lainkaan urheilematta. Olisin voinut vain valittaa. Olisin voinut olla ylivarovainen ja totella kaikkia mahdollisia neuvoja liittyen raskauteen ja sen jälkeiseen aikaan (ja siis olla tekemättä mitään). Mutta päätin toisin. Mieleni tarvitsee liikuntaa ja hyvinvointini yksi perusasioista on liikunta. Ennen raskauksia en suunnitellut muuta kuin että liikun oman fiilikseni mukaan, enkä osannut kuvitella liikkuvani raskausaikana niin aktiivisesti ja niin samalla tavalla kuin ennen raskautta. Mutta niin se vain luonnollisesti meni.

En antanut minkään "tekosyyn" nujertaa liikkumisintoani. En jättänyt liikuntaa vain, koska olen raskaana (en siis automaattisesti pistänyt kuntosalijäsenyyttäni jäihin enkä heittänyt lenkkikuteita varastoon - en raskauden aikana enkä raskaudesta palautuakseni). En jättänyt liikuntaa, koska oksetti (kävin oksentamassa siellä, missä oksetti). En jättänyt liikuntaa, koska närästi (popsin Rennietä niin usein, kun terkkari sen minulle salli). En jättänyt liikuntaa, koska väsytti (tein hiljempaa, kevyemmin ja lyhyemmin). En jättänyt liikuntaa, vaikka tiesin kohtaavani yhdet raskaudenaikaiset voimakkaat yökkäysrefleksien aiheuttajat suurella todennäköisyydellä (salilla hiki ja kadulla etanat. Annoin refleksin tulla ja mennä ja vaihdoin paikkaa.). Siltikään, en ottanut liikunnasta mitään paineita (kuten en ole koskaan ottanutkaan) enkä suunnitellut tiettyä treenimäärää viikkoon. Liikuin sen verran, kun tuntui hyvältä ja niillä muodoilla, kun tuntui hyvältä. Joskus tuli enemmän taukoa, mutta pääsääntöisesti viikottain kuitenkin liikuin.

Siinä liikuntakertomustani noilta ajoilta. Jätetään toisiin kertoihin sitten ne kertomukset, jotka koskevat tätä arkea kahden lapsen kanssa viimeisen puolen vuoden, vuoden ajalta... Terkuin tyyppi, jolle tuli taaaas kuukauden tauko treenaamiseen. Hups. Onhan se huvittavaa, että minun urheilutaukoni syyt ovat jotain ihan muuta kuin ne naisten perinteiset syyt, raskaus ja synnytys.

Pieni muistutus jokaiselle

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Sain kunnian päästä osallistumaan oh niin viisaiden Jari Sinkkosen ja Laura Korhosen uuden kirjan (Pulassa lapsen kanssa) julkkareihin ihanan Jasminen kanssa. Tunnin tilaisuus ja pieni kirjan pläräily synnytti päähäni ajatusten villin virran. Jaan teille nyt yhden simppeleimmistä, mutta toimivimmista Sinkkosen ajatuspohjista. Ja tämä ei, valitettavasti kyllä, ole nykyään itsestäänselvyys kaikille. Uskallan väittää, että meillä tämä periaate on itsestään selvyys kaikessa elämisessämme, mutta kertaus ei tietenkään ole pahitteeksi koskaan. 


Kun lapsen kanssa on ongelmia, älä mene nettiin etsimään tietoa siitä, mikä häntä vaivaisi, vaan ota lapsi syliin ja kysy, mitä hänelle kuuluu ja miten hän voi.

Kun parisuhteessa on ongelmia, älä mene nettiin valittamaan ongelmistanne tai varaamaan parisuhdeterapiaa, vaan mene puolisosi lähelle, ota kädestä kiinni, katso silmiin, ja kysy, mitä hänelle kuuluu ja miten hän voi.

Kun sinulla itselläsi on ongelmia, älä mene nettiin tekemään diagnoosia ongelmistasi, vaan pysähdy, mieti ja havainnoi itseäsi; kysy, mitä sinulle kuuluu ja miten sinä voit.


Aidot kohtaamiset, toisen lähelle tulemiset sekä toisen (myös oman itsen) syvällinen kuuntelu ja ymmärtäminen ei aina ole helppoa. Mutta tavoiteltavaa se on. Minun mielestäni se on se juttu elämässä. Joskus vaan todellisuuden rajat hämärtyvät, ja siitä oikeasta elämästä vieraantuu, syystä tai toisesta. Silloin niitä ratkaisuja ongelmiin on vaikea nähdä. Ne ovat liian lähellä. Omien ja oman perheen ongelmien ratkominen on helppoa ulkoistaa, no, esimerkiksi juuri netille, mutta ihan ensiksi kannattaa kokeilla sitä ihan itse. Katsoa, mihin hyvä keskustelu sekä yhdessä oleminen ja tekeminen voivat johtaa. Se voi kuin itsestään johtaa ongelmien ratkaisuun. Ja jos ei johda, kannattaa pyytää tukea, apua ja mielipiteitä myös lähipiiriltä. Se toimiva lähipiirikin kun on Sinkkosenkin mielestä todella tärkeä asia lapseen liittyvien ongelmien ratkomisen kannalta.

Kiva syksy

perjantai 23. lokakuuta 2015



Jotenkin syksy tuntuu erityisen kivalta tänä vuonna.


Ei siihen ole mitään erityistä syytä, mutta tuntuu vain.


Ihan kuin tänä vuonna luonnon kauneuden, syksyn monipuolisuuden ja syyskirpeyden tuoman ilon huomaisi helpommin.


Olen osannut nauttia syksystä tänä vuonna ihan eri tavalla kuin aikaisempina vuosina.


Toivottavasti teidänkin syksynne on tarjoillut teille paljon kivoja tunteita!

p.s. Olettehan huomanneet, että kuvia klikkaamalla ne näkyvät niin kuin oikeasti pitäisi, ei pelkkänä mössösoseena.

Kyllä se tästä. Se elämä.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Askel askeleelta kohti positiivisempaa, terveempää ja oireettomampaa arkea. Tämä kokonaisvaltainen poikien sairauksiin liittyvä parempi arki ei ole enää vain omaa mielikuvitusta, vaan allergologikin sen sanoi; kontrolliaikaa venytetään entisestään - seuraava vastaanottoaika varattiin vasta kuuden kuukauden päähän! Monta vuotta kävimme kolmen kuukauden välein, viimeisin aika oli neljä kuukautta edellisestä. Ja se kertoo jo paljon. Meillä on asiat oikeasti tosi hyvin nyt. Kyllä se tästä. Se elämä. Aikamoistahan se onkin ollut. 

Ongelmia pojilla sairauksien ja niihin liittyvien juttujen kanssa edelleen kuitenkin on. Pikkusankarilla refluksijutut nostavat päätään tasaiseen tahtiin, ja arkea vaikeuttaa välillä huomattavastikin hänen aistiongelmat (sensorista integraatiota koskevat asiat). Minimullistajalla on taipumusta astmaan (no, ei siis yllätys sinänsä...), ja nyt allergologin käynnillä päätimme, että otamme Ventolinen hätäavuksi pariksi viikoksi käyttöön ja joudumme nostamaan termin infektioastma tarkkailuun. Että sellaista ei nyt vain pääsisi syntymään. Muuten kaikki on hyvin.



p.s. Olen saanut monta sähköpostia kommentointiin liittyen. Lukijat ovat olleet ihmeissään, miksi kommentit eivät näy. Nyt toivonkin, että kertoisitte, jos teillä on ollut ongelmia kommentoinnin kanssa, sillä olisi hyvä viedä asiaa eteenpäin, jotta mahdolliset viat saataisiin korjattua! (Niin, ja minä en ole siis koskaan hylännyt yhtäkään kommenttia itse, että ihan kaikki kukin ja kakin koristeltu palaute on päässyt läpi, jos sitä mietitte.) Jos ette pysty nyt tähän alle jostain syystä kommentoimaan, niin kertokaa sähköpostiin (tai tutut muita kanavia pitkin, kuten tähänkin asti), että mitä kautta yritätte kommentoida ja millä laitteella, jos teillä on ollut ongelmia tämän asian kanssa. Kiitos! :-)

Ihan huono bloggaaja

torstai 15. lokakuuta 2015

Välillä on semmoinen olo. Nykyään yhä useammin. Blogikriiseilyni jatkuu. Tuntuu, että olen ihan hukassa. Enää en  halua kirjoittaa vain itselleni, vaan haluan kirjoittaa myös lukijoille. Tietyistä (osaltaan kivoistakin) syistä johtuen en ole enää se pelkästään kahtakymmentäviittä yöherätystä sureva, monta tuntia allergiapöperöä päivässä kokkaava aurinkolasit silmillensä sijoittava blogiäiti, vaan alan pikkuhiljaa hiffaamaan, mitä on olla melko terveiden lasten äiti. Ja sekös minulle kelpaa! (Positiivista) identiteettikriisiä siis pukkaa.


Muutamista jutuista olen huolissani, kun mietin mahdollista blogiaihepiirin laajennusta. Huoleni on: tämä nykymaailma. Voiko antaa ”kaikkensa” bloggaajana, jos ei jaa älynväläyksiään Twitterissä, Snappaile kahviloissa käyntejään, päivittele behind the scene -tarinoita Facebookissa, jaa vinkkejään Youtubessa...? Kenellä on aikaa tuolle kaikelle someilulle? Saavatko lukijat oheisjutuista paljon irti? Onko se kaikki muu pois blogiinkirjoittamisajasta? Ovatko bloggaajat eri palveluissa vain saadakseen näkyvyyttä? Onko bloggauskin nykyään kilpailua? Luin juuri, että jokainen bloggaaja voi halutessaan ilmoittaa itsensä Indiedays Blog Awardseihin! Ensin mietin, että mitä järkeä siinä nyt on, en minä aikaan ilmoittaisi itseäni, että kyllä se krediitti Awardseihin pitää muualta tulla! Mutta toisaalta, olenhan minäkin ollut aina sitä mieltä ajatuksen tasolla, että mitä useampi samanlaisen lasten sairausarjen kanssa elävä vanhempi löytää blogini ja saa siitä vertaistukea, niin sen parempi. Itse vaan olen ollut todella ujo levittämään tietoa blogistani. Minulle on riittänyt se, että silloin tällöin linkkaan omassa suppeana pitämässäni henkilökohtaisessa Facebookissa kuulumispostauksen silloin, kun en ole jaksanut kuukauteen kirjoittaa statusta. Instagramiin hurahdin tänä vuonna, ja se on himpun verran enemmän blogiminä kuin minäminä, vaikkakin jaan siellä paljon henkilökohtaisempaa juttua, monipuolisemmin ja paljon useammin kuin täällä. Muuta someilua blogin osalta ei ole – ja luulenpa, että ei edes tule (toki, ainahan näitä hurahtamisia voi vissiinkin tapahtua...). Ja tämä pienisomesuuteni saa minulle välillä huono bloggaaja -fiiliksiä. Jotenkin tuntuu, että kaikessa pitäisi tai olisi hyvä olla mukana.


Henkilökohtaisesti en jaksaisi mitään ehkä välillä ärsyttävänkin läpinäkyvää lukijoiden kalastelua ja oman blogin mainostamista. Mutta olisihan se hienoa, että juuuuuri minun teksteistäni jotain iloa/hyötyä/vertaistukea saavat löytäisivät blogini pariin. Että jokainen blogi kohtaisi lukijansa. Tämä kriisi on tyhmä, sillä haluaisin vain kirjoitella rennosti silloin, kun siltä tuntuu ja sitä, mitä haluan. Välillä vaan eri valintojen edessä on pakko päättää, lähteäkö isompaan kuvioon mukaan vai ei. Ja silloin tulee linjanneensa sitä, jatkuuko blogi ”pienenä” vai antaako sille mahdollisuuksia johonkin isompaan. Kaikella kun on puolensa ja puolensa.

Wau. Iso wau.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Tämän postauksen kirjoittamista olen odottanut viisi vuotta. Ehkä ihan vähän liioittelen, mutta kuitenkin, voin melkolailla todeta: Meillä ei ole ruoka-allergisia lapsia perheessämme. Tilanne sekä Pikkusankarilla että Minimullistajalla on ruokien suhteen sen verran hyvä, että meidän ei tarvitse juurikaan rajoittaa lastemme syömisiä siis mitä ihmettä?.

Pikkusankarin rajoitukset perustuivat ensimmäiset neljä vuotta sekä puhtaisiin (lähinnä suolistolla reagoiviin) ruoka-aineallergioihin sekä refluksin rakenteellisen puolen lisäksi allergisen puolen syihin. Nelivuotissynttäreiden tietämillä vapautimme kaikki ruuat, ja sille tielle jäimme. Pikkusankarin ruokarajoitukset perustuvat nyt enää lähinnä rakenteellisen refluksin syihin. Ehdottomia olemme sitrushedelmien ja viinimarjojen kanssa. Niitä emme anna Pikkusankarille hedelminä, marjoina, hilloina emmekän mehuina. Ruuanlaitossa pienet määrät esim. sitruunamehua eivät haittaa. Todella rasvaiset ateriatkin ovat kieltolistalla. Näillä rajoituksilla suurin osa närästyksestä pysyy kurissa. Pikkusankari oireilee edelleen viikottain, ja ruokapahiksia saattaa ruokalistalla olla edelleen, mutta ei niin selviä, että oltaisiin saatu niitä kiinni. Ja muutenkin Pikkusankarilla oireiden syyt ovat moninaisemmat kuin Minimullistajalla; Pikkusankarilla kun kuitenkin on aina ollut myös astmaoireita ja tuskallisesta lapsuudestaan johtuvia muitakin juttuja.

Kesän iloja, - molemmille pojille.

Minimullistaja yllätti meidät kaikki! Hänen rajoitukset ensimmäisten kahden vuoden aikana ovat perustuneet samoihin refluksi-suolistoallergia-syihin kuin Pikkusankarilla, mutta kaikki oireet ovat aina olleet lievempiä kuin isoveljellään. Myös suolistoallergioiden häviäminen tapahtui aiemmin! Kesän aikana olemme huomanneet, että hän ei enää oirehdi niin vahvasti eikä niin usein, joten olemme vähitellen laajentaneet hänen ruokavaliotaan... ja nyt voisi kyllä jo todeta, että hän syö kaikkea! Totuus ei ole ihan näin mustavalkoinen, sillä emmehän me arjessamme syö esim. vehnää ja suklaata joka päivä tai edes joka viikko, mutta periaatteen tasolla: emme osaa kertoa mitään erillistä ruoka-ainetta, josta Minimullistajalle tulee oireita. Oireita hänellä silti edelleen välillä on. Hän saattaa olla levoton nukkumistilanteessa, nieleskellä, heräillä useammin, vaikeroida, itkeskellä ja pyöriä lattialla tuskissaan. Mutta näitä tilanteita on yhä vähemmän. Eli olemme ainakin kovaa vauhtia voittamassa kaikki ruoka-aineallergiat!

Kaiken kaikkiaan välillä pitää oikeasti nipistää itseään, jotta tajuaisi: meidän pojat syövät aikalailla kaikkea! Wau. Iso wau.

Kotiäiti - vain sohvanpehmeyden ja tvshopin asiantuntija?

torstai 8. lokakuuta 2015

Kotiäiti.

On mielenkiintoista seurata ihmisten reaktioita, kun he kuulevat vastauksen esittämäänsä kysymykseen mitä teet työksesi? Kysyjän ilmeen perusteella on hauska kuvitella hänen aivolohkoilla liikkuvien signaalien sisältöä. Joskus ilme on arvostuksen tason niin läpinäkyvästi kertova, että pitää ihan miettiä, että vastasinko kotiäidin sijaan vahingossa ”rikollinen”. Luulen, että 100% tällaisista kanssakeskustelijoista ei ole koskaan ollut itse kotiäitinä. Tai no... onhan se tietysti näin teorian tasolla mahdollista, että lapsi on terve, äärimmäisen leppoisa, kaikkeen mukautuva, hiljainen, täysin tottelevainen ja mitään tekemistä kaipaamaton joojootyyppi. Mutta siinä vaiheessa minä ainakin olisin lapsestani huolissani, itselläni kun on lapsista hieman eri käsitys...

Nämä silmienpyörittelijät ja (puoli-)ivallisten kommenttien heittelijät saavat välillä minutkin miettimään, että no miksi sitten olen kotiäitinä, kun onhan minulla kuitenkin maisterinpaperit hankittuna, intohimoa alalleni ja tosi kiva työpaikka odottamassa. En siis ole kotona vain sen takia, etten tietäisi, mitä muutakaan tekisin. Viihdyn kotiäitinä, haluan olla kotiäitinä. Haluan olla lasteni kanssa kotona siihen saakka, kuin se vain on taloudellisesti meille mahdollista (eli joo, ehkä koko kotihoidontuen ajan, juuri ja juuri). Tämä on myös minun mieheni mielipide. Oikeastaan kotivanhemmuus on meidän perheelle itsestäänselvyys, siitä ei ole juuri tarvinnut keskustella, ja onhan miehenikin käyttänyt kotihoidontukea vajaan vuoden minun ollessa töissä.



Mikä siinä kotiäitiydessä sitten on, miksi tykkään siitä? Tykkään siitä, koska saan viettää aikaa lasteni kanssa. Molemmat lapset olivat kovinkin toivottuja, ja näen luonnolliseksi sen, että myös heidän kanssaan vietetty aika on kovinkin toivottua. Toisaalta kotiäitiys on itsekästä touhua: haluan olla tukena, turvana ja auktoriteettina lapsilleni, haluan viettää aikaa heidän kanssaan. Ja tätä kaikkea haluan tehdä enemmän kuin haluan antaa jonkun muun (tarhatädin tai -sedän) tekevän suurimman osan lasteni valveillaoloajasta. Teen siis asioita, mitä minä haluan, ja se kai on jollakin mittapuulla itsekästä. Mutta toisaalta, jos kotiäitiyteen yhtään tutustuu, ei sitä voi nimittää itsekkääksi touhuksi lainkaan. Kotiäiti joutuu joustamaan KAIKISSA omiin tarpeisiin liittyvissä asioissa pahimmillaan joka päivä, monen vuoden ajan.

Toiset alentavat kotiäitiyden alimpaan mahdolliseen kastiin, koska sehän nyt on vaan vaipanvaihtoa ja räkänenien pyyhkimistä. Minun mielestäni se on paljon muutakin! Kuivaksiopettelut, jälkien siivoamiset ynnä muut ovat vain välineitä siihen itse työhön. Kotiäitiys on lähinnä hyväksi ihmiseksi kasvattamista. Ja minun mielestäni se, jos mikä, on maailman vastuullisin ja vaikein tehtävä. Kotiäitiys on myös itseään haastavaa: en ole koskaan kasvanut ihmisenä niin paljon kuin näinä kotiäitivuosina!



En todellakaan tuomitse kenenkään muun päätöstä laittaa lapsi hoitoon (vaikka kuinka nuorena), mutta minä henkilökohtaisesti koen, että ensimmäiset vuodet lasten kanssa ovat meille niin arvokkaita, että jos minulla on varaa valita, valitsen ehdottomasti mieluummin oman kodin kuin työhuoneen. Haluan tehdä hyväksi ihmiseksi kasvattamista täydellä sydämellä ja täydellä antaumuksella, ja siksi olen kotiäitinä. Työ, mikä odottaa minua kotiäitiyden jälkeen, ei ole helppoa eikä se sisällä löysäilyä. Silti voin ihan reilusti kertoa, että kotivanhemmuus on paljon kovempaa työtä. Se on raskasta, usein toki fyysisestikin raskasta, mutta erityisesti henkisesti todella kuluttavaa. Se on semmoinen työ, mikä myös antaa paljon, todella paljon. Ja siksi se varmaan niin mahtavaa työtä onkin.

Se, vaikka kuinka rakastaisi työtään ja tekisi sitä mielellään, ei vie pois sitä faktaa, että välillä ärsyttää, väsyttää ja  itkettää. Puolitoista vuotta sitten kirjoitin kotivanhempien työhyvinvoinnista, ja edelleen voin allekirjoittaa tekstin. Kukaan ei varmastikaan osaa arvioida ennen lapsen syntymää, kuinka rankkaa tai helppoa lapsen kanssa tulee olemaan. Minä en koskaan kauheimmissa skenaarioissanikaan osannut tietää mitä kotiäitiys rankimmillaan tulisi minun kohdallani olemaan: minulta vietiin kaikki yöunet, kaikki mahdollisuudet päivisin levätä ja kaikki mahdollisuudet tehdä yhtään kotityötä/ruokailua/lehdenlukua/puhelua/vessakäyntiä loppuun. Ystävyyden ja parisuhteen ylläpito oli vitsi vain. Muistan, kun kerran olin niin väsynyt, että en jaksanut nostaa haarukkaa kädellä pöydältä, vaan laskin päätäni lautasen lähelle ja nappasin suuhuni ruokapalan, jonka nielaisin (ja sitten se vauva taaaaas heräsi). Se ei ollut kotiäitiyttä hohdokkaimmillaan. Mutta silloinkaan en ajatellut, että haluan laittaa lastani hoitoon ja lähteä itse töihin. 


Meidän perheelle kotivanhemmuus on se oikea ratkaisu. Jollekin toiselle perheelle jokin toinen ratkaisu on paras. Toki meidän perheen kotivanhemmuuspäätökseen on vaikuttanut sairausasiatkin. En koskaan ikinä voisi kuvitellakaan laittavani pahoista refluksi-allergia-astma-oireista kärsivää lastani hoitoon, vaan haluan olla itse se, joka on lohduttamassa ja auttamassa lastani, kun hänellä on kipuja. Refluksitauti pahenee jokaisesta perusflunssastakin potenssiin sata, joten hoitoonvieminen olisi taatusti tuonut meille ainakin triplasti enemmän pöpöjä kuin kotihoidossa ollessa. Ja silloin elämä olisi ollut aika paljon rankempaa. Kotihoidossa ollessa voi kuitenkin itse kontrolloida, näkeekö flunssaisia kavereita vai ei, sopiiko treffit flunssa-aikaan sittenkin puistoon eikä kotiin, pystyy pesettämään käsiä juuri niin usein kuin sen näkee tarpeelliseksi jne. Ja tietysti ne allergia-asiat: olen kuullut niin paljon ongelmista, jotka liittyvät rotatointiin, hoitohenkilökunnan ynseään asenteeseen, paperisotaan, lääkärintodistusten jatkuviin vaatimuksiin ynnä muihin, että suoraan sanottuna aika paljon helpommalla ja lasta ajatellen kivuttomammin on varmasti allergiat hoidettu täällä kotona kuin koskaan hoidossa olisi mahdollista hoitaa. Me olemme arvioineet, että kokonaisuudessaan meidän lapsille paras paikka on olla kotona mahdollisimman pitkään. Toisissa perheissä lapsen paras on mennä hoitoon.

Oikeastaan voisin sanoa, että luulen, että jos jotakin tässä elämässä en tule katumaan, niin sitä, että olen viettänyt lasteni kanssa paljon aikaa.

Vantaan ilolauantai

maanantai 5. lokakuuta 2015

 
Se oli Superparklauantai! Yksi syy, miksi on kiva blogata tällaisessa blogiyhteisössä kuin Kaksplus, on se, että saa tutustua uusin kivoihin ihmisiin ja viettää aikaa heidän kanssaan mitä hauskemmissa paikoissa. Kuten pari viikkoa sitten Vantaalla! Ihana Camilla oli järkännyt koko perheen blogimeetingin blogiyhteistyönä tuonne meille ennenkokemattomaan seikkailumestaan. Olemme katsastaneet lähestulkoon kaikki lähialueen sisäseikkailupaikat poikien kanssa, mutta Superpark olikin vielä kokematta. Vaikka en Superparkista mitään kovin tarkasti ennestään tiennytkään, sen tiesin, että meidän pojat tulisivat siellä viihtymään, sillä sen verran kovia riehupäitä he ovat, että paikka kuin paikka, mikä on touhuamiseen tarkoitettu, kelpaa heille!


Päivä alko smoothie-mukillisilla, ja tuon juomahetken aikana Pikkusankari oli kerinnyt kysyä henkilökunnalta ainakin viisi kertaa, että jokohan päästään jo leikkimään, ja Minimullistaja oli vetänyt rundia myös staff only -kylttien tuolla puolen... Mitkään aidat eivät lopulta pidätelleet poikia, joten onneksi pääsimme pian touhuamaan! Pienen esittelyn jälkeen, ennen kuin puisto aukesi virallisesti, meille vedettiin perheliikuntahetki ja meidät tutustutettiin Superparkin tiloihin. Koko loppupäivä oli vapaata oleskelua riehuntaa. Harmi vain, että illan sovitut menot painoivat päälle, eikä keritty touhuamaan koko kymmentä tuntia Superparkissa... :-D









Neljä tuntia hyppimässä ja pomppimassa viihdyttiin ja hiki tuli kyllä pintaan jokaisella perheenjäsenellä (meillä isiä korvasi eräs ihana läheinen)! Superpark yllätti erilaisuudellaan: siellä oli tekemistä myös mukana touhuavalle kaksivuotiaallemme, mutta totta puhuen vähän enemmän viisivuotiaamme sai siitä iloa irti. Ja mikä parasta – Superpark taitaa olla myös koululaisten suosiossa, sillä Superparkissa on muun muassa kattavat trampoliinivalikoimat sekä vähän vaativammat freestylekourut sekä kiipeilyseinät. Eli haastetta löytyy myös aikuisille heidän niin tahtoessaan. Koko perheen paikka, sanoisin.






Muita kirjoituksia Superparkjoukkiomme kokemuksista:



Theme by: Pish and Posh Designs