Työolo

Minä haluan ei-koti-töihin! Haluan sellaiseen päivätyöhön, jossa saan juoda pullakahvini ilman kokoaikaista kränäävää hihasta vetäjää ja läikyttäjää. Haluan sellaiseen työhön, jossa kukaan ei yritä määrätä ihan koko aikaa, missä minä saan tai en saa istua, ja sellaiseen, jossa päivän tärkein ja aikaa vievin tehtävä ei ole lapsen epätoivoinen nukuttaminen muun ajan kuluessa oman kiukun hallintaan ja kiukun hallinnan opettamiseen.  

Viimeisen parin viikon aikana olen silloin tällöin pyöritellyt päässäni tämmöisiä ajatuksia, ja samalla kauhistellut kyseisiä aatteitani. Olo on ollut samaan aikaan innostunut, epäilevä ja alakuloinen. Mutta ennen kaikkea minut on vallannut huono äiti- olo kyyneliin saakka. Minä, joka todellakin olen aina ollut sitä mieltä, että haluan hoitaa lapseni ainakin kolmivuotiaiksi kotona, olen nyt innoissani lähdössä töihin. Kotiarki ei enää maistukaan niin mukavalta niin usein. Arki ei ole koskaan ollut helppoa Pikkusankarin kanssa; olen selvinnyt refluksi- ja allergiaoireiden vuoristoradasta ajoittain jopa paljon paremmin, kuin olisin osannut kuvitella. Nyt kuitenkin uhmalisäys tähän arkisoppaan on jo joskus vähän liikaa minulle. Sellaisinakin päivinä, kun Pikkusankari on oireeton tai lähes oireeton, päiviin ei vain tunnu löytyvän mitään tolkkua, kun KAIKKI kiukuttaa pientä poikaa: se, mitä tehdään; se, mitä ei tehdä; se, mitä saa tehdä ja se, mitä ei saa tehdä. Ja tämä kaikki tämänikäisen normaali uhma on, sanoisinko, aika rankkaa, kun päälle lisätään hillittön refluksikipukiukku ja sen kautta väsy- ja nälkäkiukutkin. On ikävä tunnustaa, että välillä (aika useinkin...) kasvatuspäätökseni eivät pidä, ja ote lipsuu periksi antamisen puolelle liian usein. Nyt tuntuu, että olisi isin vuoro kokeilla Pikkusankarin kotihoitamista. Isi kun ei saa tällä hetkellä edes neljäsosaa siitä kiukusta ja uhmasta, mitä minä saan.

Toki voi olla, että tämä koko hullu ajatusleikki on vain jotain parin viikon viirausta. Sillä miten ihmeessä minä pärjäisin ilman niitä kaikkia päivän aikana saatavia ihania pusunmoiskauksia ja halauksenrutistuksia, ilman leikin tuoksinnassa huomaamiani Pikkusankarin hauskoja lausahduksia ja sitä tunnetta, kun Pikkusankari haluaa ensisijaisesti tulla minun luokseni lohdutettavaksi pipin sattuessa. Ei Pikkusankarin tarvitse olla kuin tunti pois luotani, kun minut valtaa jo hirmuikävä. Ja minäkö haluaisin muka lähteä vapaaehtoisesti pois kotoa yli kahdeksaksi tunniksi päivässä…

Nukuttamisdilemma

Pikkusankarin nukuttaminen on aina ollut enemmän tai vähemmän työlästä (unipurnausta lisää täällä, täällä, täällä ja täällä). Silloin, kun Pikkusankarilla on nukkumista estäviä pahoja refluksioireita, kukaan ei saa häntä helpolla nukkumaan mihinkään. Tässä faktassa ei ole mitään dilemmaa: kukapa sitä pystyisi nukahtamaan järkyttävissä närästysvaivoissa nieleskellen mahahappoja koko ajan alaspäin. Mutta, dilemma on syntynyt viimeisen reilun kuukauden aikana toisenlaiseen tilanteeseen: nykyään niinä päivinä, kun Pikkusankari on oireeton tai lähes oireeton, kaikki muut paitsi minä, saavat hänet kyllä nukkumaan, ja vielä suht helpolla, minä en millään koskaan. Tosi reilua.

Uhmaa? Ehkä. Kun oppikirjojen mukaan uhma kohdistuu voimakkaimmin siihen kaikkein rakkaimpaan henkilöön, niin minä olen kyllä sitten niiiiiiin älyttömän rakastettu, että! (Kulta, ei millään pahalla!) Pitäisikö minun siis ottaa kohteliaisuutena se, kun mieheni Pikkusankarin nukuttaa oireettomana päivänä, hänellä menee kymmenen minuuttia, lähin pikkumäki alas ja ylös ja poika porskuttaa pari kolme tuntia päikkäreitä rattaissaan. Mutta kun identtisenä seuraavana päivänä minä Pikkusankaria nukutan, saan tehdä viisi sisänukutusyritystä vailla minkäänlaista Pikkusankarin pienintäkään myöntymistä unitaajuuksille. Rattailulenkit Pikkusankari vetää aivan vitsiksi: vaikka hän olisi kuinka superväsynyt tahansa, hän ei minulle antaudu, ei! Rattaissa hän pyörii, potkii, kommentoi ohikulkevia ajoneuvoja, huutaa äitiä ja muita naapuruston ala-astepojilta opittuja mukavia (!) sanoja, ponnistaa ylös ja alas, vetää sadesuojan maahan ja NAURAA PÄIN NAAMAA, kun sanon totisesti, että ”nyt nukutaan, laita pää alas ja silmät kiinni”. Siis hänen mielestään minun nukuttamisyritykseni ovat jotain aivan naurettavaa ja turhaa touhua. 

Jokainen seuraava ei-miehen-vapaa-päivä pelottaa minua oikeasti aika paljon. Kun en saa Pikkusankaria nukkumaan, se tietää varsin mukavaa iltaa hänen kanssaan. Tällä hetkellä en tiedä mitään niin ärsyttävää kuin kivan kauniin kesäisen tai syksyisen päivän, joka kuluu kahdestatoista neljään nukuttaen lasta vuorotellen sisällä ja ulkona. Ja sitten nollan uniminuutin jälkeen neljästä seitsemään katsella maailman suurimman kränätehtaan tuotoksia, ulista töissä olevalle miehelle puhelimessa ja surea taaaaas yhden hyvän kesä/syksypäiväpotentiaalin hukkaan valumista.

Klo 14:12

Tänään klo 14:12 lastenpolilta tuli kauan odotettu soitto, jonka tärkeimmistä pointeista yritin ottaa selvää Pikkusankarin kirkuessa ja kränätessä täysiä vieressä. Lahjoin lasta hiljaisemmaksi epätoivoisesti riisikakulla ja vessan lavuaarin vesileikkien sallimisella. Puhelun jälkeen mielessäni oli lause: ”Mitään poikkeavaa emme magneettikuvauksessa huomanneet”. Toivottavasti lause ei ollut oman pääni tuotosta. Muistan myös, että lääkäri puhui jotain silmälääkäristä, piilokarsastuksesta ja silmänpohjan mahdollisista vaivoista. Lähete seuraaviin tutkimuksiin tulenee kotiin piakkoin. Sitten ehkä saan selvyyden, mitä on seuraavaksi taas luvassa tässä Pikkusankarin pääkivun syyn jahtaamisessa.

Pääasia

Neurologien asiantuntemusta on tullut viime viikkoina käytettyä ja ihmeteltyä. Selvitettävä asia on ollut Pikkusankarin pääkipu. Onko pääkipu refluksista johtuvaa niskalihasten jäykkyyttä juontuen faktasta, että koko elämänsä Pikkusankari on jännittänyt kehonsa todella voimakkaalle takakaarelle yrittäen estää happojen nousua ruokatorvessa? Onko pääkipu migreeniä? Onko pääkipu yhteisvaikutusta seikoista kuten Pikkusankarin aurinkolasi-inho, pieni karsastus, ajoittainen huono syöminen ja juominen, ajoittainen erittäin huono nukkuminen, ajoittaiset erilaiset stressitekijät ja nenäkanaviin nousevat refluksivaivat. Kaikki tästä huonommat vaihtoehdot pyörivät päässäni taukoamatta, mutta niitä en halua edes luetella, koska NE HUOLET OVAT TURHIA, eikö olekin? Sanokaa, että on!

Olemme valmiita pään kuvantamisiin, osteopaattisiin tai vyöhyketerapeuttisiin hoitoihin, asianmukaisen lääkityksen aloittamiseen…, mihin vain, koska pääasia on, että Pikkusankarin pääkivut saadaan loppumaan.

Paljon on kannettavaa

Elämä kouluttaa meidän perhettä johonkin suureen, nyt en voi sitä enää kiistää. Meidän Pikkusankarista muokataan suurta selviytyjää, henkisesti ällistyttävän vahvaa ja elämälle nöyrää pientä miestä. Meistä vanhemmista muokataan entistä kiinteämpää avioparia, jonka syvä side ei katkea koskaan; niin paljon epävarmuutta, kyyneleitä, tuskaa, iloa ja toivonhenkäyksiä me olemme jakaneet jo näinä seitsemänä ensimmäisenä yhteisenä vuotena.  Sanotaan, että elämä antaa jokaiselle vain sen verran, mitä hän jaksaa kantaa. Kuinka paljon lapsi jaksaa kantaa? Kuinka paljon äiti ja isi jaksaa kantaa auttaessaan lasta kantamaan?

Me olemme saaneet uuden vakavan huolenaiheen Pikkusankarin terveydentilan suhteen. Lisätutkimukset ovat käynnissä. Paljon on kannettavaa.

Kaksisuuntainen refluksihäiriö

Reilu kuukausi sitten oli päivä, jolloin uskalsin antaa Pikkusankarin muuten vain- yökylään kumminsa luokse. Siitä viikko takaperin en olisi voinut kuvitellakaan luovuttavani kipuilevaa pientä kenenkään muun syliin. Reilu viikko sitten kiitin epäonnista rahatilannettamme, että emme saaneetkaan toteutettua mieheni kanssa juuri sille viikolle alustavasti mietittyä ensimmäistä Pikkusankarin jälkeistä kahdenkeskistä pientä romanttista ulkomaanmatkaa. Silloin olisi meinaan Mummo jäänyt ilman pientä yökyläilijää ja lentoliput ilman tarkastajaa.

Kaksisuuntainen refluksihäiriö saa vanhemmat näyttämään suunnittelukyvyttömiltä huithapeleilta, toisten ihmisten aikatauluja kunnioittamattomilta omaan napaan keskittyjiltä ja varmaan myös jonkin sortin libilaareilta. Mutta mitenpä sitä pystyy mitään lapsen kanssa suunnittelemaan, kun ei koskaan voi tietää, millainen oirepäivä juuri tietty päivä on; loppuuko kipuitku seitsemältä vai kahdeltatoista illalla; noustaanko meillä huuhkajien, aamukasteen vai naapurin kolmannen koiranpissatuksen aikaan; onko koko päivä paholaisen riivaamaa kiukkufanfaaria vai iloisten hymyjen vilauttelua; nukkuuko lapsi nolla vai kolme tuntia päikkäreitä; ja jaksaako äiti kyseisenä päivänä sanoa edes puolikasta sosiaalista sanaa kenellekään. Kaikki todelliset ystäväni toivottavasti jo osaavat olla ottamatta itseensä, jos treffien sopiminen on meillä aina alustavaa ja sitä, että ”minä soitan vielä aamulla, että mikä on meidän tilanne, niin katsotaanko sitten, voidaanko nähdä”. Tässä pihissä taloudessa ei ole myöskään mihinkään maksullisiin, tiettynä kellonaikana pidettäviin kerhoihin uskallettu osallistua, sillä koskaan ei voi tietää, millainen on Pikkusankarin päivärytmi ja vointi.

Hyvin usein mietin, että mitä järkeä on oikeastikaan vastailla kysymyksiin ”miten teillä menee?” tai ”miten Pikkusankari voi?”, jos haluaa, että kysyjä saa todenmukaisen vastauksen. En tiedä, pitäisikö kertoa viimeisimmästä kuukaudesta, viimeisimmästä viikosta vai viimeisimmästä vuorokaudesta. Minkä tahansa vaihtoehdon valitsenkin, ja mitä tahansa se kuuluminen sitten onkaan, sillä ei ole mitään ennustusarvoa suhteessa seuraavaan päivään, viikkoon tai kuukauteen. Vastaus ei siis oikeastaan kerro mitään siitä, mitä meille kuuluu. Pikkusankari voi löytää luvattoman, oireita aiheuttavan ruuanpalasen. Lääkkeen aloitus/pudotus/tuplaus voi vaikuttaa hänen vointiin dramaattisesti päivässäkin. Helle, flunssa tai stressaava tilanne voi pahentaa refluksioireita nopeastikin. Pikkusankari saattaa saada sen kohtalokkaan lusikallisen liikaa sallittua ruokaa, jolloin kyseisen ruuan saturaatiopiste tulee vastaan ja oireet räjähtävät. Uusi rotaatio saattaa olla täysin sopiva/sopimaton, ja vaikutus saattaa olla välitön tai pikkuhiljaa ilmenevä. Lääkkeiden aiheuttamat mahdolliset sivuoireet saattavat sekoittaa oireiden tunnistamista ja hankaloittaa elämää muullakin tavoin. Vähintään yksi tämmöinen muutos tapahtuu yleensä kerran viikossa johonkin suuntaan. Mutta sekään ei ole varmaa.

You never know.

Refluksivauvavuoden topkymppi

Kaikilla äideillä on varmasti oma topkymppilista vauvavuoden hyödyllisimmistä konkreettisista jutuista, joita ilman univelkaa olisi kaksisataa tuntia enemmän, avioero olisi harkintavaiheessa tai lapsi sijoituksessa. Minun listani on tässä.

Kerrostalottomuus. Sehän nyt olisi täysi mahdottomuus saada refluksivauva nukkumaan parvekkeella vain pelkällä vaunujen edestakaisin heiluttamisella tai saada siirrettyä vaunut lenkin jälkeen hissin kautta parvekkeelle ilman vauvan siihen havahtumista. Nukuttamislenkkejä kun piti päivässä parhaimmillaan tehdä kahdeksankin. Kokoaikainen parvekkeelta hissille ja ulos ja takaisin menot olisivat muutenkin ehkä olleet aika rankkoja niin itselle kuin naapurille.

Vakuutus. Raskaana ollessani mietimme vauvavakuutuksen ottoa; päätöstä jahkailtiin ja pyöriteltiin viimeiseen asti, tehtiin lukuisia laskelmia kannattavuudesta ja taloutemme kestävyydestä. Kiitos vakuutusyhtiö, olemme käyttäneet rahojanne (rahojamme) varmaan jo kymppitonnin verran Pikkusankarin tutkimuksiin, lääkärikäynteihin ja lääkkeisiin.

Tiukka, määrätietoinen ja asiantunteva allergologi. Hän määräsi Pikkusankarille oikeanlaiset lääkkeet ja minut sietämättömän niukalle imetysdieetille.

Kantoreppu. Käytössä aina. Pikkusankari kun ei vaakatasossa viihtynyt kuin muutaman sekunnin tai parhaimmassa tapauksessa muutaman minuutin kerrallaan, ja tämäkin yleensä silloin, kun meillä oli vieraita kasvoja vauvaa katselemassa.

Viidenkymmenen kappaleen pino puklurättejä. Kaksikymmentä pesussa, kaksikymmentä pitkin kämppää ja kaksikymmentä toivon mukaan puhtaana kaapissa tai menolaukuissa.

Korvatulpat. Jos joskus halusin edes yrittää torkkua rauhassa miehen hoitaessa Pikkusankaria, niin korvatulppien avulla huudon voimakkuus vaimeni muutaman desibelin.

Suolatipat ja nenäimuri. Refluksivaivat ja tukkoisuus ovat paha, hyvin paha yhdistelmä.

Rintapumppu. Oli kiva päästä ne muutamat hassut kerrat pois kotoa puoleksi päiväksi, kun oli ensin jaksanut pumpata kaksi tuntia kaikki mahdolliset maitotipat talteen ja itkenyt ikävää jo etukäteen.

Lansinoh. Imetys meinasi loppua lyhyeen törkeän kipeytensä vuoksi. Kiitos lampaanrasvatuubin, minä jatkoin.

Kärsivällinen aviomies. Tätä tuskin tarvitsee tarkentaa...