Meillä katsotaan tosi vähän telkkaria. Käytännössä
katsomislistalla ovat futiksen mm, lätkän mm ja Superbowl (miehen
osuus) sekä linnanjuhlat ja sellaiset joidenkin ohjelmien jaksot, joissa on joku tuttu
mukana (minun osuus). Uutiset katsomme aina areenan kautta kannettavalta. Ehkä kaksi kertaa vuodessa
lapset katsovat telkkaria (tyyliin jouluna). Emme ole mitenkään
erityisesti päättäneet olla katsomatta telkkaria. Se on vaan
jäänyt. Eikä ole tullut ikävä. Paitsi yhtä juttua olen jäänyt
miettimään...
Joskus vuosia sitten katsoin ensimmäistä Iholla-sarjan
tuotankokautta jakson silloin toisen tällöin, ja mietin, että jos
johonkin tositeeveeformaattiin minun tulisi lähteä, niin tuohon lähtisin!
Olisi varmasti pysäyttävää nähdä oma arki objektiivisemmin;
olisi pakko pysähtyä selittämään kameralle, miksi toimi juuri
niin kuin toimi oman arjen eri tilanteissa. Sarjan kuvaaminen olisi varmasti
hyvin itsereflektoiva kokemus. Nyt mietin, millaisena meidän arki
näyttäytyisi itselle ja muille, jos minä olisin kuvaajana tuossa sarjassa?
Jäin leikittelemään asialla mielessäni, ja tajusin, että
jos tietäisin Iholla-sarjassa olevan jonkun
refluksi-allergia-perheen, niin katsoisin sitä aivan varmasti! Koska en ole nykyisestä television ohjelmatarjonnasta kartalla ollenkaan,
jäinkin miettimään, lieneekö muita samankaltaisia ohjelmia
olemassa, joista saisi vertaistukea (tällaisten sairauksien kanssa
painivien) arkeen? Tai onko kenties Iholla-sarjassa ollut tällainen perhe mukana? Ja erityisesti tarkoitan siis sellaista ohjelmaa, jossa kuvaajana on
perheenjäsen itse, sillä silloin tilanteet ja tunteet ovat aidoimmillaan
– minua ei siis kiinnosta niinkään arki kuvausryhmän kuuvaamana.
Mies ei varmaankaan Iholla-sarjaan suostuisi (tai vaatisi ainakin vähän ylipuhumista...), enkä tiedä,
suostuisinko loppupelissä minäkään, mutta ajatus on kieltämättä
kutkuttava. Joku, joka on juuri nukuttanut lastansa kolme tuntia,
voisi nähdä omassa olkkarissaan, että on sitä muuallakin tuollaista. Joku, joka on
koko päivän yrittänyt selittää lapselleen, että toista vaan ei
voi lyödä, vaikka itsellä kuinka paha olo onkin, näkee, että
samoja asioita käsitellään sen kuusikymmentäkaksi kertaa
toisessakin perheessä. Joku, joka on herännyt viime yönä
neljäkymmentä kertaa heijaamaan refluksista lastaan, näkee, että
yhtä tummat silmäpussit ne tuolla toisellakin valvojalla on, ja
yhtä kapea hermokapasiteetti. Joku, joka on monta tuntia putkeen
kokannut allergiaruokia perheelleen, tajuaisi, että tämä
eineshyllyllä käymättömyys on oikeasti arkea jollain muullakin.
Tällä hetkellä Iholla-kuvauksissani näkyisi uhmakiukkujen
taltuttamisen, sairauspohdintojen ja hikisten kokkailusessioiden
lisäksi ainakin meikittömiä kasvoja, talokuumetta, matkakuumetta,
urheiluharrastuksen uudelleenvirittämistä ja keskusteluja miehen
kanssa niin teelaaduista, kukkien hoidosta, pyykkivuoren
käsittämättömyydestä kuin arjessa jaksamisestakin. Ehkä ilmassa olisi vähän myös romantiikkaa... Ehkä. Tämän kaupungin pyöräilyreitit ja puistot tulisivat katsojille tutuiksi ja lasten kanssa kyhätyt askarteluräpellyksemme naurattaisivat varmasti katsojia. Tietysti katsojat pääsisivät mukaan lähikaupunkien päiväreissuille. Todennäköisesti
jokaisessa jaksossa näkyisi kyyneleitä; epätoivon kyyneleitä
silloin, kun kukaan ei kuuntele toiveitani, käskyjäni, kehotuksiani eikä
pyyntöjäni; surun kyyneleitä silloin, kun oman isän kuolema tulee
taas mieleen; ilon kyyneleitä silloin, kun lasten kanssa nauru
helkkää leikin flowssa. Muun muassa sellainen olisi minun Iholla.