Pages

2v2kk pituinen imetyspolkuni

maanantai 30. marraskuuta 2015

Voihan haikeus. Siinä se sitten oli. Minun ja kuopukseni imetystaival on ohitettu ja mieliin lämpöisesti tallennettu. Vaikka imetys ei koskaan mikään ”suurin intohimoni” ollutkaan, siitä tuli tärkeä juttu meidän perheelle. Se oli mielekästä, toimivaa ja vakavien allergioiden takia kovin aiheellistakin. Koska imetin yli kaksi vuotta, tuli imetyksen vähenemisen jälkeen vääjäämättä melkoinen eroahdistus sekä minulle että Minimullistajalle. Viimeisestä imetyskerrasta on yli kuukausi, ja haikeus on edelleen vahvasti läsnä tunteissa.

Vajaa kaksivuotiaana Minimullistaja sai allergioidensa puolesta ruokavalioonsa niin suuret vapautukset, että minä sain ihan allergologinkin luvalla lopetella imetystä, jos haluan. En halunnut lopettamalla lopettaa, sillä puhun vahvasti lapsilähtöisyyden puolesta arjenvalinnoissa. Minimullistajan ollessa noin kaksivuotias huomasin hänen pitävän päivän, parin imetystaukoja luonnostaan. Pari kertaa tuli jopa viikon taukoja. Joskus hän saattoi pyytää maitoa, mutta ei oikein malttanutkaan olla rinnalla. Silloin ajattelin irrotukseen sopivan herkkyyskauden tulleen. Päätin, että ehkä nyt on minunkin sopiva hetki kannustaa Minimullistajaa irti tuosta luonnollisesta maitotehtailustani. Kun hän pyysi maitoa, saatoin sanoa: ”Tehdäänkö vaikka ensin tämä palapeli?” tai jotain muuta, jotta hän unohtaisi maidon. Saatoin myös tokaista: ”Mitä jos annettaisiinkin pehmopinkun juoda maitoa nyt?”. Useimmiten hän lähti leikkiin mukaan ja joko etsi mielissään sen palapelin tehtäväksi tai haki kikatellen pehmoeläimensä ja asetteli sitä leikillään paidalleni juomaan maitoa. Näin maito usein unohtui. Joskus se ei unohtunut, ja silloin imetin.



Siitä vähän ajan päästä, Minimullistajan ollessa 2v2kk oma epäloogisuuteni alkoi ärsyttämään minua, sillä en enää ollut varma sanomisteni moraalisuudesta. Siitä lähtien olen sanonut Minimullistajalle hänen maitoa pyytäessä, että ”Äidiltä on nyt maito loppu. Mutta haetaanko purkkimaitoa?”. (Ja ei, en onneksi valehdellut, sillä usein maitoni olikin melko tiukassa...) Tämä tepsii useimmiten, mutta ei aina. Ja silloin, kun se ei tepsi, nousee huonon omantunnon myrskyt sisälleni, kun näen, miten surulliseksi lapseni muuttuu. Hän muistaa maitoni edelleen päivittäin. Teinkö väärin? Enkö ollutkaan lapsentahtinen? Muisteleeko Minimullistaja pahalla? Jäikö kaiken sen yli kahden vuoden imetyksen muistoviuhkaan päällimmäiseksi kökkö äiti, joka sulki itse tissinsä?

Jos voisin palata ajassa takaisin päin, todennäköisesti en olisi lähtenyt rajoittamaan ollenkaan maidonsaantia, vaikka Minimullistaja itse sitä reilusti vähensikin. Silti, tähän imetyksen lopettamiseen olen todella, todella paljon tyytyväisempi kuin Pikkusankarin imetyksen lopettamiseen 1v6kk iässä väkisin häntä rinnasta eroon riuhtoen. Koen, että tämä Minimullistajan kanssa tehty lopetus tehtiin kuitenkin yhteisymmärryksessä ja nätisti, lasta kuunnellen. Pikkusankarin imetystä kun lopetin allergologin luvalla, olin ollut todella rajatulla imetysdieetillä reilun vuoden (käytännössä siis alle kymmenellä ruoka-aineella), joten minun oli kiire päästä syömään kunnolla. Nyt taustalla ei ollut tällaisia ruokavalioon liittyviä juttuja, sillä Minimullistaja sai syksyllä kaikki ruuat maisteluunsa. 



Kaiken kaikkiaan olen koko pitkän imetystieni onnistumisesta iloinen, onnellinen ja tyytyväinen. Ehkä vähän ylpeäkin. Päinvastoin kuin Pikkusankarin kanssa, Minimullistajan kanssa imettäminen oli mukavaa, antoisaa ja rauhallista, ongelmatonta puuhaa. En koskaan ajatellut imettäväni näin pitkään, mutta nyt kun ajattelee, niin en näkisi yhtään hullumpana ajatuksena imettää lasta vaikka kolmevuotiaaksi asti, jos se vain on lapsentahtista!

Kun ei tiedä, mitä sanoa

torstai 26. marraskuuta 2015

Hiljaisuus. Blogihiljaisuus. Se tuli luonnostaan, sillä en ole tiennyt, mitä sanoa. Olen tuntenut niitä samoja tunteita, mitä varmasti suurin osa muistakin aikuisista viime aikoina uutisvirran edessä. Suru, viha, ymmärtämättömyys, katkeruus, inho, sääli, toivottomuus... Miksi-sana alkaa olla jo aika tuttu sana aivosoluilleni.

En ollut varma, haluanko kirjoittaa blogiin mitään ”kevyempiä” juttuja nyt. Jollakin tavalla ilkeää ajatella, että minä se vaan tässä postailen joululahjatoiveitani, asukuviani ja lasten räkätautikuulumisia, kun monessa maailman kolkassa surraan järjettömien ihmisteurastusten seurauksia. Odotin, että päähäni muotoutuisi jokin kirjoitusvalmis ajatusrykelmä maailman pahuudesta ja tulevaisuuden tummasta värikartasta. Ei sitten muotoutunut. Päätin, että kirjoitetaan silti edes jotain, sillä sormet hakeutuivat näppikselle. Joidenkuiden mielestä on varmasti tekopyhää pitää hiljaisia hetkiä kuolleiden muistolle tai vain kirjoitella ”rakastetaan enemmän, vihataan vähemmän”- tekstejä, jos ei itse konkreettisesti tee mitään asioiden eteen. Tavallaan minä olenkin samaa mieltä siitä, että teot ovat tärkeämpiä kuin sanat. Mutta jotenkin tämä nykyinen maailmantilanne on vetänyt niin ymmälleen minut, että yksinkertaisesti en vain pystynyt kirjoittamaan muusta kuin näistä fiiliksistä ensimmäiseksi tekstiksi pienen tauon jälkeen.



Koska haluan pysytellä tässä julmassa aiheessa, tulinkin pohtimaan sitä, miten lapsille olisi hyvä selittää nämä asiat. Mitä minkäkin ikäinen saa kuulla? Keneltä? Millä tavalla esitettynä? Minä en ainakaan halua liikaa lapsiani järkyttää, mutta ei uutisia voi kokonaan heiltä pimittääkään. Mihin asti selviää selityksillä ”kaikilla ihmisillä vain ei valitettavasti ole hyvät tarkoitusperät toiminnallaan” ja muilla samankaltaisilla? Kuinka rehellisesti voimme todeta, että ”meillä ei ole täällä mitään hätää”? Miten selittää lapselle se, jos äitiä itkettää nykyään usein uutisiin törmätessä? (Kaikkea uutisiin törmäämistä ei kotiäitinä voi lohkoa vain lasten nukkumaanmenoajan jälkeiseen aikaan.) Putoaako pohja väkivallattomalta kasvatukselta, kun vanhemmat eivät osaa kertoa, miksi aivan liian monet ihmiset eivät osaa ratkoa ongelmiaan ilman väkivaltaa? Haluaisin säilyttää lasten uskon hyviin ihmisiin, joten miten kertoa, että miksi niin monet ihmiset ovat silmittömän ilkeitä ja empatiakyvyttömiä?

En ole tiennyt, mitä sanoa täällä blogissa, mutta välillä on ollut vaikeuksia senkin kanssa, kun ei tiedä mitä sanoa lapsilleen. Esikoinen oli kuullut kaveriltaan tappajista. Hän kysyi minulta: ”Missä kaikkialla niitä tappajia liikkuu?”. Enää en voi kirkkain silmin vastata tähänkään kysymykseen haluamallani tavalla. Tai kun katson ihaillen nukkuvia lapsiani, en voi enää niin varmoin ajatuksin ajatella ”minä suojelen teitä kaikelta”.

Perustelkaa minut vegaaniksi

perjantai 13. marraskuuta 2015

Eläinten oikeudet on kiinnostava aihe! Ja tietenkin mielenkiintoisemmaksi se on vaan muuttunut viimeaikaisen uutisoinnin myötä.

Minun lihahistoriani menee jotakuinkin seuraavasti. Yläasteikään asti söin melkein mitä vain (eikö niin äiti?). Teininä en jostain syystä tykännyt punaisen lihan mausta, joten en juuri syönyt liharuokia, mutta kalaa, kanaa, kananmunia ja maitotuotteita kulutin keskimääräisesti. Kun tuo ensimmäinen lapsi alkoi majailla mahassani, mieleni alkoi tehdä hieman enemmän liharuokia, ja raskausaikana söinkin niitä useammin. Pikkusankarin aikainen imetysdieetti oli aika tiukka, ja punainen liha tippui taas ruokavaliostani pois (mutta kanaa pystyin syömään ja söinkin sitä sitten kyllästymiseen asti, pläääh). Raskauksien välissä söin aika keskivertosuomalaisesti. Sitten tuli mahankasvatusprojekti nro 2, ja lihanhimo oli valtava (valtavan hiilarinhimon lisäksi!). Minimullistajan raskausaikana söin punaista lihaa enemmän kuin ehkä yhteensä koko aiemman elämäni aikana. Sitten tuli se toinen, lempeämpi imetysdieetti, jolloin lihansyöntiä piti vain rajoittaa, ei poistaa kokonaan. Silloin tapahtui jotakin, niin pään sisällä kuin arjessammekin.

Riistawokkia

Minimullistajan imetysdieetin aikana jouduin kieltämään maidon, kananmunan, pähkinöiden, soijan, maissin, perunan, viljojen ja monien mausteiden lisäksi monia kasviksia itseltäni. Laajentaakseni lautasen sisältöä tein uusia, imetysdieettiin sopivia kasvistuttavuuksia, ja ehkä voisi jopa sanoa, että hurahdin niihin lopullisesti. Huomasin, että kasvisruoka täyttää mahaa mainiosti ja vie nälän ihan yhtä pitkäksi aikaa kuin "normaalikin" ruoka (kunhan osaa koostaa sen tarpeeksi monipuoliseksi). Lisäksi se on herkullista! Kuin huomaamatta aloin syömään yhä useammin aterioita kasvisaterioina, ilman sen suurempia eettisiä tai gastronomisia pohdintoja. Minimullistajan synnyttyä aloimme miehen kanssa yhteistuumin panostamaan myös luomuruokaan, sillä halusimme tehdä kaikki paremmin allergioiden hoitamisen suhteen kuin Pikkusankarin ensimmäisinä vuosina (ja kyllä, luomu on yksi osa tässä missiossa). Aloimme ostaa kuukausi kuukaudelta yhä enemmän luomuruokaa kasvattaen prosenttia nykyiseen, ehkäpä kahdeksaankymmeneen prosenttiin kaikista ruokaostoksista. 

Nämä luonnolliset muutokset kasvispainoitteisuudessa ja luomun suosimisessa alkoivat saada mielessäni myös muita ajatuksia koskien veganismia, eläinten tappamista ja oikeuksia, ruuan hankkimista, itsensä ehostamista, ylipäätään kuluttamista ja arjen ekologisia valintoja. Nyt ollaan sillä kynnyksellä, että ajatuksia päässä on ehkä viisi miljardia, ja ehkä kohta on se hetki, kun astun portaalla ylemmäs ja alan tosissaan ottamaan asioista selvää. Annan asioiden tapahtua omalla painollaan. Ilman stressiä, kuten tähänkin asti. Sitten, kun aika on kypsä.


Perusmansikoita, lehmänmaitokermavaahtoa, perusvaahterasiirappia ja perusviiniä vai luomumansikoita, kookoskermavaahtoa, luomuvaahterasiirappia ja luomuvalkoviiniä?

Olen miettinyt muun muassa seuraavia asioita:

Koen luonnonsuojelun ja eläinten hyvän kohtelun tärkeiksi asioiksi. Voinko olla jatkossakin puhtaalla omallatunnolla näiden asioiden suhteen, jos omasta mielestäni meidän perheen kokonaisuus koskien luonnon ja eläinten kunnioittamista on kunnossa? Että riittääkö se, että pyrin olemaan mahdollisimman ekologinen arjessani ja opettamaan ja perustelemaan lapsilleni omat arvot ja niiden mukaisen elämän. Emme juurikaan tee heräteostoksia. Käytämme kirppareita. Käytämme mahdollisimman paljon pyörää. Autoa käyttäessä yhdistämme menoja aina kun se vain on järkevää. Viemme roskat roskiin. Syön todella vähän maitotuotteita (maidontuotanto kuluttaa tietääkseni eläinten lisäksi luontoa aika paljon.) Syön kananmunaa vain pari kertaa viikossa. Lähes kaikki liha on luomua. Kosmetiikka-asioiden suhteen olen sanan varsinaisessa merkityksessä melko luomu. Matkustamme lentokoneella todella vähän. Ja niin edelleen.

Vai etenenevätkö ajatukseni koko ajan kohti sitä, että mitään elävää ei saa satuttaa? Mutta sittenhän en voisi edes astua nurmikolle, kun kastemadosta saattaa tulla kengänpohjan muotoinen. Tai lähteä uimaan, kun plankton lopettaa elämänsä uintivetoihini. Saako ärsyttävän itikan läimäyttää elottomaksi? Onko kasveilla tuntoaisti, voiko niitäkään sitten edes syödä? 


Jos lettuihin ei laita kananmunaa, niin kuinka paljon siinä oikeasti pelastaa kanojen kärsimyksiä tehotuonannolta?

Mikä eläinten syönnissä on se syntisin juttu? Onko olemassa mitään järkevää selitystä lihansyönnille? Se, että niin on vaan aina tehty ja se kuuluu elämän kiertokulkuun? Vai kuuluuko se edes välttämättä ihmisten elämään ja ihmisten kehoille? Onko ihminen oikeasti tarkoitettu lihansyöjäksi vai kasvissyöjäksi vai sekasyöjäksi? Se, miksi ihminen on aikoinaan tarkoitettu, on voinut jo muuttua, kuten muutkin ihmisen toiminnat, voi voiko se muuttua?

Voiko sellaista lihaa syödä paremmalla mielin, joka on kuollut vaikka auto-onnettomuudessa? Toisin sanoen kun sitä ei ole tapettu syötäväksi. Vai onko eläimen kunnioitus sitä, että ei syö sitä ollenkaan? Onko kunnioittavampaa viedä se mätänemään metsään? Entä voiko sellaista lihaa syödä paremmin mielin, joka tulee eläimestä, joka on teurastettu jo niin vanhana, että voi olla varma, että pian se sairastuisi vakavasti ja kuolisi kuitenkin? Että antaisi eläimelle vähän niin kuin armokuoleman? Onko kellään oikeutta tehdä sellaista? Onko kellään oikeutta oikeastaan edes tappaa ketään toista? Ja päteekö tämä kaikkiin olentoihin? Pitäisikö maalaiskissa köyttää sisälle ja pakottaa parsakattilan pariin? Keksiikö kohta joku fysiikan superprofessori jonkun ihmeaineen safarin eläimille, joka ruiskutetaan eläinten soluihin, jotta ne alkaisivat himoamaan aavikon puskia eikä toisiaan?

Olenko minä itsekäs, kun periaatteessa voisin olla ilman eläinkunnan tuotteita, mutta en halua? Olenhan minä ollut ilman vaikka mitä ruokaa kahdella imetysdieetillä, ja ihan hyvin olen pärjännyt. Tiedän, että voisin syödä vegaanisesti. Osaisin syödä niin. Mutta haluan maun sekä ruuan monipuolisuuden ja myös helppouden takia syödä eläinkunnan tuotteita viikottain. En ylipaljon, enkä edes sen vertaa, kuin mediaanisuomalainen syö, mutta jonkin verran kuitenkin. Olenko tekopyhä, kun sanon, että yritän useimmiten miettiä, että eläin, jota syön, olisi saanut elämisen arvoisen elämän ja mahdollisimman kivuttoman kuoleman?

Myönnän, pari kertaa viikossa syön jauhelihaa, ja tykkään siitä.

Voiko elämästä tulla liian stressaavaa, jos syynää ihan joka elämänalueen eläinperäisistä tuotteista vapaaksi? Jokaikinen vaateostos, meikkiostos, ravintola-annos, jopa palvelu saattaa olla sellainen, että se on vahingoittanut eläimiä ja luontoa. Tuleeko niskoille liian suuri maailmanparantamistuska, jos huomaa, että oma elämä vaikeutuu huomattavasti tiukan veganismin myötä? Voiko silloin olla onnellinen? Voisinko minä olla silloin onnellinen? Tarvitseeko minun edes olla onnellinen, kunhan vain tekisin luonnon ja eläinten eteen kaikkeni? Vai riittääkö se, että teen parhaani, sen, mikä tällä hetkellä tuntuu hyvältä?

Tässä se suru taas jyllää

tiistai 10. marraskuuta 2015



Vähän ennen isänpäivää se alkoi. Suru työntyi päälleni, kuin valtavalla kaulimella kehoani lyttyyn rullaten, voimakkaana, syöksyen syvälle sisimpään. Suru velloi ympärilläni koko isänpäivän, ja mieli on edelleen laimea, väritön ja surumielinen. 

Tasaisin väliajoin surunaalto iskee päin koko vartaloa imien sen täysin tummiin liinoihinsa. Nyt tuntuu, että tämä aalto ei ota hellittääkseen otettaan niin nopeasti kuin yleensä. 

Yhdestä laulusta on tullut äärimmäisen tärkeä minulle viime aikoina.




Tämä laulu on terapiaa ja vertaistukea. Tämä laulu, jos mikä, koskettaa minua syvältä.

Pieni museovinkki autofaneille

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Eräs ystäväperheemme kutsuu meitä lastenkulttuurin tukijaperheeksi. Huumorilla heitetty nimitys on ainakin puoliksi totta: syynäämme tarkkaan paikallislehdet lastenkulttuurimenoja metsästäen, olemme paikalla lähes kaikissa kotipaikkakuntamme lähettyvillä järjestettävissä tapahtumissa ja ajamme mielenkiintoisten aiheiden perässä vähän pidemmällekin. Aiheeseen liittyen olen kirjoittanut myös lahjaideologiastamme. Koen lapsille suunnatut kulttuurikokemukset tärkeinä, sillä olen nähnyt, miten paljon lapseni nauttivat näistä kokemuksista ja kuinka niitä muistellaan vielä vuosienkin päästä. Koska emme (harmi vain) matkaile paljon ulkomailla, kotimaan tapahtumat paikkaavat elämysnälkää kivasti. Joka viikolle järjestämme jotakin erilaista menoa: käyntejä lasten leffoissa, lastennäytelmissä teattereissa ja kesäteattereissa, museoissa, tiedekeskuksissa, satuoopperoissa, ruskaretkillä, taidefestivaaleilla, konserteissa, kotieläinpihoilla, sisäleikkipuistoissa, messuilla, kirjaston satutunneilla, kaupungin liikuntatoimen touhupäivillä, musiikkiopiston konserteissa jne. Hyvin todennäköisesti olemme siis aina siellä, mistä löytyy kasvomaalausta, ongintaa, paloautojen esittelyjä tai minkä tahansa paikan avoimia ovia :-D Nämä menot täydentävät kivasti harrastus- ja kerhoviikkoa. Vaihtelevat elämykset yhdessä koettuina ovat minun mielestäni yksi ihanimmista jutuista kotiäitiydessä.






Viime aikoina olemme käyneet paljon museoissa, ja nyt pienenpienenä blogiyhteistyönä vinkkaan Tampereen Mobiliasta (Tieliikenteen valtakunnallinen erikoismuseo) koska se yllätti mielenkiintoisuudellaan meidät. Kuinka monessa museossa saa aikaa kulumaan kolme tuntia? No, voihan tietenkin olla, että meidän pojat ovat keskimääräistä kiinnostuneempia paikalla olleista kulkuvälineistä, mutta uskallan väittää, että tämä museo kiinnostanee jokaista lasta (poikaa?) jossain määrin, sen verran tarkkaan meidänkin pojat syynäsivät kulkuvälineiden eri osia.







Kysyin lapsilta, mitä he haluaisivat kertoa tästä museosta ja mikä siellä oli parasta. (Pikkusankarin) vastaukset olivat tämän sisältöisiä:

Siellä sai tutustua vanhoihin autoihin. Oli kiva nähdä, minkälaisilla autoilla Mummon ja Papan lapsuudessa ja nuoruudessa ajettiin. Muutamaan autoon sai mennä sisällekin tutkimaan ja sieltä kuului vanhanaikaista musiikkia. Pääsin myös ajamaan tärisevää peltotyökonetta - se oli lemppari! Pikkuveli oli innoissaan kaikista motskareista. Ihmeteltiin vanhaa puhelinta, kun se oli aika erilainen kuin nykyään. Saatiin salapoliisitehtäviä museoon tullessa, mutta ei me sitten muistettu niitä tehdä kaikkia. Puolet tehtävistä löydettiin. Museokaupasta olisi äitin kyllä pitänyt ostaa niitä kaikkia kivoja juttuja meille! Ja pikkuveli ruinasi pullaa siitä kahvilasta, mutta ei äiti suostunut, kun oli jo ruoka-aika. Harmitti, kun ulkona oleva liikennepuisto ei ollut enää auki.







Eli Tampereen suunnilla liikkuvat - kannattaa käydä kyseinen museo kurkkaamassa, jos yhtään autotyyppejä teidän taloudestanne löytyy! Museo ei ole mitenkään erityisesti lapsille suunnattu, ja juuri sen takia yllätyimmekin visiitin suosiosta!





Kaikki, mitä olen halunnut lapseltani jo pitkään kuulla

tiistai 3. marraskuuta 2015

"Äiti, oletko huomannut, että olen ollut aika kiltti viime aikoina?"

"Olen, rakas, todellakin olen huomannut."

"Mulla on ollut tosi hyvä olo."



Kaali on mun kaveri

sunnuntai 1. marraskuuta 2015



Muistatteko sellaista ruokaa kuin kaalipata? Minä en muistanut, ennen kuin äitini sitä meille muutamia viikkoja sitten tarjoili. Ja voi että - sehän oli ihastusta samantien! Sen jälkeen sitä onkin sitten syöty meillä viikottain, kyllästymättä :-) En tajua, miten makuaisti voi näin muuttua, sillä lapsena inhosin (!) sitä... Ja ehkä juuri näiden makumuistojen takia en ole koskaan kaalipataa alkanut itse väsäämään, eikä äitinikään ole uskaltanut sitä koskaan yhteisaterioille valmistaa... Heh. 

Tässä teillekin ohje siltä varalta, jos ette ole koskaan itse kaalipataa tehneet tai jos vaikka teidänkin makuaistinne olisivat muuttaneet mieltään ajan kuluessa.



keskikokoinen valkokaali
3 porkkanaa
2 sipulia
500g jauhelihaa
mausteita (ainakin suola ja pippuri)
vettä 

Pese, kuori ja pilko vihannekset. Hauduta niitä kattilassa (noin 3 litran vetoinen) veden ja mausteiden kanssa miedolla lämmöllä. Mausteiksi riittävät suola ja pippuri, mutta sekaan meillä on heitetty myös valkosipulijauhetta, sipulijauhetta, basilikaa, korianteria, kurkumaa, paprikajauhetta, cayennepippuria... Vettä voi laittaa aluksi noin puolikkaan kattilallisen verran (aineksia tulee noin kattilallinen). Jos näyttää, että koko kaali ei mahdu samaan aikaan kattilaan, lisää loput hetken päästä, kun kattilan kaalimassa on pienentynyt. Paista jauheliha erillisellä pannulla (me tykkäämme käyttää normaalirasvaista naudan paistijauhelihaa. Jauhelihan paistamiseen ei välttämättä tarvitse käyttää rasvaa.) ja lisää jauheliha muiden ainesten sekaan kattilaan sitten, kun vihannekset ovat hautuneet noin puoli tuntia. Sekoittele pataa välillä, lisää vettä tarvittessa ja tarkista mausteisuus. Kokonaishaudutusaika on noin 1-1,5 tuntia. 


Kuten huomaatte, minä olen simppelin ruuan ystävä. Henkilökohtaisesti en pidä makeasta ruuasta (tai edes makean häivähdyksestä siinä, vaikka makeasta sinällään tykkäänkin), joten minun kaalipataani ei tule siirappia eikä sokeria. Minun mielestäni kaalipata on parempaa myös ilman riisiä ja erillisiä rasvalisiä.

Yksinkertaista, halpaa, helppoa ja toooodella maukasta!

Theme by: Pish and Posh Designs