Pikkusankarin lempparileipä

Muutama leipäjuttu nyt! 

Nopea ja iisi, Pikkusankarin lempparileipä:

Sekoita keskenään 3dl tattari/kinoa/teffjauhoja, 3dl tattarihiutaleita, 2rkl psylliumia, 1,5tl suolaa ja 5rkl auringonkukansiemeniä. Lisää sekaan 8dl kiehuvaa vettä ja sekoita nopeasti tasaiseksi. Lisää massaan lopuksi 2rkl oliiviöljyä. Painele taikina pellille leivinpaperin päälle oman paksuusmieltymyksen mukaisesti. Paista 225 asteessa noin 15 minuuttia.

Tämän osaa nelivuotiaskin jo melkein itse tehdä!

Omaa lempparileipääni, siemennäkkäriä en pähkinöistä luopumisen jälkeen siis pystynyt tuollaisena syömään, joten etsiskelin hyvää korvaajaa mantelijauholle. Se löytyi tiikeripähkinöistä! Nimestään huolimatta kyseessä ei siis ole pähkinä, vaan kastanjasädekaislan juurimukula. Jauhoin itse tiikeripähkinöistä jauhon - ja sopi kyllä  loistavasti tuon näkkkärin jauhoiksi! Paistoaikaa tosin sain venyttää hieman ja uunikin taisi olla hieman korkeammassa lämpötilassa. Mutta muuten samalla ohjeella onnistuu!

Ei se mennytkään niin

Ei tästä tullutkaan helppo kesä. Ei, vaikka Aeriuksen tuplaus paljon lupailikin Pikkusankarin olon suhteen. Pari viikkoa meillä toteltiin, haluttiin leikkiä ja ulkoilla. Meillä hymyiltiin paljon. Sitten tapahtui taas jotain. Nyt en jaksa edes spekuloida asiaa. Jotain vaan. Nyt pari viikkoa ollaan tässä kärsitty katseltu menoa ja taidamme kallistua the Gurun kanssa tannoin suunnittelemaan seuraavaan steppiin, Losecin annoksen lisäämiseen.

Minimullistajan olossakaan ei ole kehumista. Päikkärit nukutaan pikkupätkissä, jos lainkaan. Hän kun saattaa vedellä päivän tyyliin herään kuudelta, nukun kahdeltatoista yhdet kahdenkymmen minuutin unet ja menen yöunille yhdeksältä. Vajaa yksivuotias jäbä, hihhei! No, yöunet eivät sentään ole samaa luokkaa kuin esimerkiksi kuukausi sitten. Muutamana aamuna ollaan jopa saatu miehen kanssa hämmentyneenä kysyä toisiltamme, että oliko yöllä todella yksi neljän tunnin heräämätön pätkä!

Skool sille, että saatiin viime yönä nukkua neljä tuntia putkeen! Ainiin, en mä voikaan juoda kuplivaa.

Helle selittää jotakin. Minimullistajan järjettömän nopea murujenlöytämistahti jotakin. Pikkusankarin uutena mukavana lisänä tullut ruokien varastamistaipumus jotakin.  Pikkusankarin ruokalistalla olevien joidenkin safkojen aika varma epäsopivuus selittänee jotakin. Ja varmaan paljon muukin selittää jotakin. Melko hyvin pystyn pitämään ajatukseni kirkkaina ja selvinä ruokavaliohoidon suhteen, mutta kyllä kieltämättä välillä tulee hölmöjä ajatuksia mieleen: "mitä väliä on Pikkusankarin ruokarajoituksilla, kun oireet ovat niistä huolimatta karmeat" tai "mitä väliä on minun tiukalla imetysdieetillä, kun Minimullistajan suuhun sujahtaa alle sekunnissa Pikkusankarin tyrkyttämä tiputtama muikku". Onneksi aika pian osaan kuvitella oire-elämän potenssiin kahdeksan ja tajuan, että nyt ehkä kannattaa jatkaa lääkärin määräämällä tiellä...

Kaikesta huolimatta lapsiperheen elämää on elettävä. Jokapäiväinen puistoilu tehtävä. Kesäisiä aktiviteetteja löydettävä. Kivasta vuodenajasta parhaamme mukaan nautittava. On vaan hyväksyttävä, että molempien poikien oireet seuraavat mukanamme minne menemmekin. Niitä kun harmiksemme ei voi jättää kotiin matkalaukusta. Tässä vaiheessa on vaan taottava hyvää asennetta omaan päähän ja toivottaa mahdolliset oireet matkakumppaneiksemme myös sinne parin viikon lomareissulle. Huh huh.

Oletko luotu raa-lapsen vanhemmaksi?

Oletko lapseton? Vai onko sinun lapset tempaistu kultaisen käytöskirjan sivuilta? Kiinnostaisiko sinua tietää, miten pärjäisit refluksi-allergia-astma-lapsen kanssa?

Tee testi ja selvitä asia. Testi tehdään omalla vastuulla. Testin laatija ei ota vastuuta mahdollisisista rikkoutuneista (pari)suhteista, hermoista tai lautasista. Testin voi keskeyttää missä vaiheessa tahansa.

1. Virittäydy testiin vaihtamalla herätyskellon zen-xylofoninpimputus kaamean kovaksi vauvan tuskaiseksi itkuksi.

2. Unohda vaatteiden valitseminen ja ota yksinkertaisesti ne, mitkä sattuvat ensimmäisenä käteen.

3. Älä syö aamupalaksi sitä, mitä sinun tekee mieli tai sitä, mitä puolisosi syö nenäsi edessä.

4. Kun sinulla on vessahätä, odota tunti. Odota toinen. Sitten saat mennä - mutta muista jättää ovi auki, olla mahdollisimman nopea ja huutaa koko pöntölläoloajan kodin sääntöjä kovaan ääneen.

5. Yritä kertoa toiselle ihmiselle jotakin tärkeää asiaa, mutta purskahda itkuun kesken lauseen ja ole kykenemätön kertomaan, miksi itket.

6. Syö lounas seisten seitsemässä osassa.

7. Peru sovittu aamun kaveritapaaminen. Sano syyksi väsymyksestä johtuva mahdottomuus rationaaliseen keskusteluun.

8. Sano päivän aikana 110 kertaa sama asia (esimerkiksi "älä syö leluja!") iltaa kohden hieman korottaen äänensävyä. Ensimmäisillä viidelläkymmenellä kerralla voit myös yrittää selittää miksi.

9. Lähde kävelylle. Koita kävellä juuri sopivan soraisella hiekkatiellä (varo liian isoja kiviä ja liian upottavaa hiekkaa). Voit myös kokeilla sellaista maantietä, jossa on pieniä röpelöitä tasaisin väliajoin, mutta isoja monttuja ei ollenkaan. Kierrä kaukaa roska-autot, moottoripyörät ja teinijumputuskaarat. Kun palaat kotiin, lähde uudelle kävelylle. Aloita jokin kotityö - esimerkiksi jauhelihan ruskistus - ja jätä se kesken ja lähde kävelylle.

10. Ripusta housunlahkeeseen kymmenen kilon taakka ja tee kotitöitä pari tuntia. Toiset pari tuntia voit tehdä kotitöitä kymmenen kilon reppu selässä/mahassa. Viimeiset kaksi kotityötuntia tee molempien riipusten kanssa.

11. Janon yllättäessä tartu lasiin, mutta älä juo. Toista näin ainakin viisi kertaa. 

12. Katkaise puhelu ystävän / virkailijan / puolisosi kanssa ainakin kuusi kertaa huutaen samalla eiiiii!. 

13. Kokkaa iltaruoka - ainakin kolmea erilaista. Varo, ettei ruuat kosketa toisiaan. Käytä ainakin seuraavia ainesosia: teff, carob, lucuma, amarantti, juuripersilja, munakoiso, riista, riisiproteiinijauhe, idut ja mulperit.

14. Suunnittele huomista retkipäivää. Kaiva esille rinkka tai pari sekä kymmenen eväsrasiaa vetävä kylmälaukku. Kirjoita pöydälle lappu: MUISTA LÄÄKKEET!!!

15. Mene nukkumaan. Juuri kun olet nukahtamassa, herää, nouse ja hytky seisaaltaan viisi minuuttia viiva tunti. Toista näin viisi viiva kolmekymmentä kertaa yön aikana.

Toista päivä uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan...

Olisipa ihanaa...

...narskauttaa hampaiden välissä juuri sopivasti kypsennettyä parsakaalia

...saada hikikarpaloita otsalle ihanan tulisen ruuan seurauksena

...napata rouskuvia porkkanoita ja paprikoita eväslaukkuun

...kokata jotain niin överisipulista ruokaa, ettei sen jälkeen uskaltaisi puolta metriä lähemmäs toisia ihmisiä

...haukata täydellistä viiden minuutin kananmunaa

...herkutella miehen raakasuklaakokeiluilla

...laittaa kanaruokiin currya

...lohkaista raparperipiirakasta haarukallisen omaan suuhun

...heittää makunystyröille kourallisen täydellistä kuivattu marja-pähkinäsekoitusta

...pilkkoa wokkien sekaan kaalia

Ihmisten perusunelmia? No, minun ainakin.

Kyynelten vuosi

Minun isäni on kuollut. Tämä on lause, jota on ollut vaikea sanoa ääneen, ja vieläkin silmät täyttyvät kyynelistä ja mieli harmaasta, kun yritän lausua nuo kamalat sanat ääneen. Minun isäni kuoli kolme päivää Minimullistajan syntymän jälkeen.

Isäni ei koskaan saanut pidellä pienintä rakkaimpaani suojelevien käsiensä suojassa. Hän ei koskaan saanut haistella neljännen lapsenlapsensa lumoavaa vastasyntyneen tuoksua. Hän ei koskaan päässyt ihmettelemään vielä yksiä suloisia pienenpieniä varpaita ja sormia. Hän ei voi katsoa Minimullistajaa syvälle silmiin ja kokea sitä rakkauden määrää, josta me muut pakahdumme. 

Minimullistaja ei koskaan opi tuntemaan Pappaa. Hän ei pääse iloitsemaan oppimistaan taidoista Papan kanssa. Hän ei tiedä, miten lämpöiseltä ja turvalliselta Papan syli tuntuisi. Hän ei voi nauraa Papan kanssa yhteisille jutuille eikä hän voi ilostuttaa Pappaa moiskauttamalla pusua Papan poskelle.

Tässä piilee syy moneen, suruvuoden aikana mieleni sisällä pyörineeseen asiaan. On ollut pakko selviytyä. On ollut pakko laittaa asioita oikeisiin mittakaavoihin. On ollut pakko tajuta elämän rajallisuus. On ollut pakko oppia olemaan kiitollinen melkein kaikesta. On ollut pakko oppia tuntemaan itseään entistä paremmin. On ollut pakko oppia elämään hetkessä.

Tiedättehän te mikä tämä blogi on. Tämä blogi on suurimmaksi osaksi vertaistukipaikka, minun ajatusteni oksennuspussi, refluksikuulumisten kertomispaikka. Tämän blogin ensisijainen tarkoitus ei ole levittää iloista mieltä. Tämän blogin tarkoitus ei ole myöskään jakaa viidentoista tunnin työn vaativia sokerihuurrutettuja cupcakereseptejä. Tämä blogi ei ole myöskään sitä varten, että saisin raportoida minuutin tarkkaan omia tekemisiäni. Sellaiset tarkoitusperät eivät istu tähän blogiin. Blogi on minulle usein ajatusten selvittämispaikka refluksiasioiden suhteen. Blogi on pieni pakopaikka. Ja kiva todeta, että blogi on yhä enemmän myös vastavuoroinen kanava.

Luonnollisestikin elämän sävy näkyy myös kirjoittamissani teksteissä. Olen joutunut usein pohtimaan lähipiiriäni. Olemme välillä olleet niin pohjalla väsymyksemme kanssa, että olen joutunut heittämään blogiinkin avunhuutoja, jos vaikka joku lähipiiriin kuuluva niihin viimeistään silloin tarttuisi. Sen lisäksi, että olen kokenut syvällisiä, positiivisia keskusteluja muutamien lähipiiriimme kuuluvien kanssa avunhuudoistani, olen suruissani ihmetellyt, miten muutaman kerran minulle on vihjattu, että enkö osaa olla kiitollinen siitä, mitä minulla on, kaikki tekstisi ovat täynnä muiden syyllistämistä tai mene itseesi, niin tiedät miksi teillä on niin vähän lähimmäisiä. Vaikka kuinka oikeasti yritän ymmärtää sanojien perimmäisen tarkoituksen (sen, mikä on siellä kaiken sen sanojan mahdollisen huonon oman tunnon ja häpeän ja luokkaamistarpeen taustalla), en vaan pysty millään ymmärtämään. En, vaikka olen näistä asioista keskustellut monen muun lähimmäisen kanssa hakien perspektiiviä omiin ajatuksiini.

Rakkaan ihmisen menettäminen on jotakin sellaista, jota ei todellakaan pysty ymmärtämään, ennen kuin sen itse kokee. Koko suruvuosi on todellista tunteiden mylläkkää. Luulen, että ne ihmiset, jotka väittävät edellisiä, mainitsemiani asioita minusta, eivät tunne minua. En voisi kuvitella, mitä on olla tämän kiitollisempi kaikesta, mitä minulla on. Ei mielestäni ole myöskään minun syy, miksi meillä on ollut huono tuuri monen läheiseksi koetun ihmisen omien itsekkäiden valintojen suhteen. Olen pahoillani, jos joku kokee tekstini pelkkänä muiden syyllistämisenä. Sitten kannattaa varmaan lukea tekstit uudestaan, tulla tutustumaan minuun paremmin tai miettiä, miksi kokee tekstit niin syyllistävinä kuin kokee.

Olen kappelissa. Ympärilläni näen mustiin pukeutuneita ihmisiä, valkoisia nenäliinoja ja paljon kukkia. Istun penkillä, katson isäni arkkua edessäni ja imetän kaksiviikkoista vauvaani. 

Tämän ristiriitaisempaa hetkeä tulen tuskin koskaan kokemaan. Niin kuolema kuin uusi elämä puskivat syvälle ihoni sisään ja jättivät elämänkestävän tunnekuohun mieleeni. Suruvuosi on ollut kieltämättä rankka. Nyt kun katson Minimullistajaa ja rutistan hänet syleilyyni yhä tiukemmin, tunnen hyvin spesiaalin tunnesiteen. Hänen takiaan minä selviydyin. Hän tarvitsevuudellaan piti minut elämän imussa. Hänestä olen kiitollinen. Pikkusankarista olen kiitollinen. Miehestäni ja kaikista muista tärkeistä ihanista ihmisistä olen kiitollinen. Elämästä olen kiitollinen. 

Ja paljosta muusta olen kiitollinen. Olkaa tekin.