Pages

Raskauspäiväkirjoja 3

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Jo viikon kestänyt ihmettely, kun ihan koko ajan mielessä ei olekaan enää se, mistä hankin seuraavan leivän, lakun, kakun ja suklaalevyn, vaan voin kuvitella syöväni ja myös syödä jotain sellaista, kuten kanaa ja salaattia ja pähkinöitä, jotka aiemmin toivat jo ajatuksen tasolla keltaisen aineen äänihuuliin asti.

Osallistuminen mieheni mahdolliseen yölliseen kuolemantuottamukseen järkyttävien suonenvetohuutojeni takia.

Niin pöllöjen unien näkemistä ja niihin heräämisiä joka yö, että pitäisi kai varata aika jonkin sortin terapeutille.

Työtuttavan kommentti: ”Jokos sä kohta jäät äitiyslomalle?” (”En, vasta kolmen kuukauden päästä.”)

Pikkusankarista johtumattomat aamuviiden herätykset ja uneton sängyssä pyöriminen sen jälkeen.

Vessan tiheä käyttö, onneksi itseni pöntön päälle toisin päin aseteltuna kuin ensimmäisinä kolmenatoista viikkona.

Raskauden hyväksikäyttö mitä moninaisimmissa tilanteissa, muun muassa astuessamme tarjoilijan mukaan aivan täyteen suosittuun ravintolaan. Kädet vatsalle, koiranilme silmiin ja (tosi) kommentti miehelle tarjoilijan kuullen: ”Voi ei, mä pyörryn kohta tähän nälkään!”. Kappas vain, saman tien meille järjestyikin pöytä.

Kauniit (kiristämättömien!) sukkien jättämät koristeet iltaisin nilkkojen alueella.

Vauvan yksiön pinta-alan hurja kasvuvauhti minun sisäelinten kustannuksella. (Onneksi vielä melko maltillisten) liitoskipujen lisäksi siitä kertovat se, että perusruoka-annokseni koko (aiemmin jo ennen raskautta kuulemma aika jättiläisen koko) on pienentynyt nyt ehkä sellaiseen normaaliin naisen annokseen; suuria ongelmia on ilmennyt myös varpaiden kynsien huoltamisessa ja kenkien sitomisessa sekä huonompina päivinä lisäksi hengittämisessä.

Hymyjen kerääminen tanssitunteihin osallistumisellani. Meno kun alkaa olla jo melko kankeaa ja puuskuttavaa ja koreografioiden toteuttaminen täysin hypyttömänä on naurettavan mielenkiintoisen näköistä. Mutta rakastan urheilua (urheilu eli nykyään yhtä kuin kehon osien liikuttelu niin, että sitä voisi ehkä sykkeenkin puolesta korkeintaan hyötyliikunnaksi kutsua), ja kun alkukuukausien makaamisesta päästiin, niin mikään (eikä kukaan ohjaaja) minua salilta pois työnnä ennen kuin meno alkaa tuntua huonolta.

Tahaton irvistely asiakastapaamisissa ja kahvipöytäkeskusteluissa. Usein nousevat röyhtäykset eivät maistu hyvältä.

Ulkonäön muuttuminen muutenkin kuin kilogrammoissa ja senttimetreissä mitattuna. On näppylöitä siellä täällä ja ihan oudoissa paikoissa; pelästyttävällä tavalla kasvaneita ja tummuneita luomia joka puolella kroppaa sekä raastimelta tuntuva pikkuhaavoilla varustettu iho, joka ra-kas-taa vähintään kymmenen kertaa päivässä käytössä olevaa käsidesiä...

Joka aamuinen ongelma: Mikä mahtuu tänään päälle? Joudunko ostamaan vieläkin isompia mammavaatteita?

"Mutta tehän olette jo konkareita"

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Nyt olisi aihetta fanfaareihin, hyppiviin pelleihin ja serpentiinisateeseen – olen selvinnyt neljästäkymmenestä tuskaviikosta jo yli puoleen väliin! Vatsassa kasvaa meidän perheen neljäs perheenjäsen, ja melko todennäköisesti toinen refluksikko-allergikko-astmaatikko (allergologimme jäätävin sanoin 75 prosentin todennäköisyydellä).

Mutta mitä sitten, vaikka siellä toinen samanlaisilla sairauksilla varustettu olisikin? ”Tehän olette jo konkareita”, ”Nyt ainakin tiedätte, mitä odottaa ja mihin varautua”, ”Tällä kertaa vauvakin saa nopeampaa hoitoa”, ”Pääsette käyttämään suurta kolmen vuoden ajan keräämäänne asiantuntijuuttanne hyväksi”.

Totta… Mutta mietitäänpä IHAN OIKEASTI, millaista meidän elämä voi olla.

Kun vauva tuskaitkee koko miehen työvuoron ajan ja vaatii jatkuvaa hyssyttelyhoitoa, Pikkusankari a) syöksyy mielenosoituksellisesti huoneesta toiseen kädessään sakset, tussit ja äidin huulipuna b) lamaantuu katsomaan sohvalle Puuha Pete-dvd-pinoa läpi ripiittinä c) roikkuu äidin kantorepussa vauvan roikkuessa rintarepussa

Kun vauvaa pitää käydä nukuttamassa neljä kertaa päivän aikana puolitoista tuntia kerrallaan ulkona tietynlaisella katukivetysrömpsyllä tietyllä vauhdilla, Pikkusankari a) huutaa seisomalaudalla ”nuku, nuku, nuku!” b) kaataa ratassysteemin kenoon poikkoillessaan valjaissaan ojaan juomaan vettä c) leikkii lukitussa, pehmustetussa ja videovalvotussa huoneessa kotona sillä aikaa

Kun vauva illalla sitten viimein neljän tunnin huutokonsertin, rintaraivareiden ja ongelmallisten tissi-irrotusoperaation jälkeen nukahtaa hikisenä ja tuskaisena, Pikkusankari a) herää juuri silloin, ja alkaa kiukkuhuutamaan melkein samoilla desibeleillä ja herättää vauvan b) ei suostu edes mennä nukkumaan, ”koska vauva herää kuitenkin kohta huutamaan ja herättää koko naapurustonkin” c) ei vaan saa unta, koska on niin tajuttoman stressaantunut ja masentunut uudesta aina kiljuvasta perheenjäsenestä


Apua. Mielikuvaharjoittelu on pakko pistää poikki nyt, ettei sisälläni vellova huolimassa saa enää uusia kasvumahdollisuuksia. Kuitenkin – vaikka kuinka olemme kokeneet Pikkusankarin kanssa paljon erilaista opettavaa arkea kuin normaalivauva-arjessa voi kokea, hankkineet aivoihimme järjettömän määrän tietoa refluksista, allergioista ja astmasta, ja saaneet entistä eheämmän ja upeamman avioliiton yhteisten vaikeuksien voittamisen kautta, emme missään nimessä osaa ajatella positiiviselta kantilta toisen lapsen samoja sairauksia.

En vain näe MITÄÄN hyvää siinä, että toinenkin (meidän) lapsi joutuu kärsimään kaamean määrän tuskaa; että joudumme syöttämään sellaisia lääkkeitä ihan pienelle, joita ei oikeasti ole tarkoitettu vauvoille ja joiden haittavaikutuksina huhutaan luun tiheyden vähenemisestä, mahasyövän lisääntymisestä ja kaikesta muusta mukavasta; että me kaikki joudumme hinaamaan taas arkea eteenpäin puolitoista vuotta vartin unipätkillä; että ravaamme lääkärin, apteekin ja tutkimusten välillä epätietoisena yrittäen löytää juuri sillä hetkellä kyseiselle vauvalle sopivaa refluksi-allergia-astmahoitotasapainoa. Olemmehan me itse sen monen monta kertaa nähneet, että tiedolla ja kokemuksella kun ei valitettavasti läheskään aina saada allergista refluksikkoa pysyvästi oireettomaksi. Vaikka ruokavalio ja lääkehoito ovatkin tänään kunnossa, huomenna samoilla safkoilla ja dropeilla vointi voikin olla jo ihan toinen – ja tasapaino löydettävä uudelleen.

Mutta hei, voihan se toinen lapsi olla tervekin!

(Isoja) pikkujuttuja

torstai 14. maaliskuuta 2013

Viime viikkoina elämämme on ollut melko sekavaa. Kamalaa ja ihanaa. Olemme…

…sairastaneet hurjan influenssan keuhkoputkentulehduksella koko perhe samaan aikaan.

…saaneet Pikkusankarille (ainakin toistaiseksi…) sopimaan xylitol-pastillin.

…kiduttaneet Pikkusankaria kukkakaalikokeilulla.

…huokailleet Pikkusankarin jatkuvaa ruuasta kieltäytymistä.

…olleet huolesta lamaantuneita läheisemme jatkuvan epämääräisen kivun suhteen.

…taistelleet lähipiiriin kuuluvan rakkaan ihmisen oikeuksien puolesta.

…kärsineet influenssan jälkeisestä tyhmästä tahmeudesta.

…jännittäneet, kuinka monta satasta joudumme säästämään Pikkusankarin kummilassansa tekemän tv-tuhon takia.


mutta onneksi me olemme myös…

…viettäneet aikaa tärkeiden ystävien kanssa.

…nauttineet mahtavista ruokaelämyksistä.

…päässeet taas takaisin kipeyden jälkeiseen arkeen.

…fiilistelleet mahassa jatkuvasti voimistuvia liikkeitä.

...saaneet nähdä Pikkusankarin melko oireettoman jakson jatkoa.


ja erityisesti me olemme...

…tajunneet joka päivä uudestaan elämän haurauden, yllätyksellisyyden ja rajallisuuden.

…rakastaneet toisiamme ja kertoneet sen sanoin ja teoin.

…muistaneet olla joka päivä kiitollisia toisistamme ja pienen perheemme elämäntilanteesta, jossa kaikki asiat ovat aivan loistavasti.

11+11: mielenkiinnottomia faktoja minusta

torstai 7. maaliskuuta 2013

Kevättuuli toi haasteen minulle. Kiitos!


Haasteesta kirjoitetaan seuraavaa:

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.

2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaaja, jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Koska mielessäni pyörii tällä hetkellä paljon raskaus ja synnytys, keskityn yhdessätoista faktassani niihin:

Raskaus ei ole minun parasta aikaa. En todellakaan ole vauvalehtien kansista tuttu kauneutta hehkuva odottaja. Molemmissa raskauksissa on ollut niin paljon kärsimystä, ärsytystä ja huolta, että koen, että raskaus ei ole minun juttuni. Valitettavasti perhehaaveiden ollessa tällaiset kuin meillä, raskaus on välttämätön paha, joka vain täytyy läpikäydä.

Tässä toisessa raskaudessa olen kerännyt herkuttelukiloja raskauskiloja jo tähän mennessä sen verran kuin viimeksi koko raskausaikana…

Kesä 2010 on yhtä kuin mielleyhtymä minusta makaamassa tulikuumalla sohvalla alusvaatteisillani, kaksi vanhemmiltani nyysittyä tuuletinta pyörittämässä ilmaa kymmenen sentin päässä ihostani, päälläni levitettynä viisi pakastimessa jäähdytettyä pyyhettä, vieressäni iso pino gradukirjoja ja ällöttävän kuuma läppäri surraamassa.

Sunnuntaina klo 2100 painoin lähetä-näppäintä, ja graduni lensi tarkastajille viimeisen kerran. Oloni oli lievästi sanottuna helpottunut. Heti ensimmäisen kirjallisen lapsen synnytettyäni, kun istuimme miehen kanssa takapihallamme herkuttelemassa jäätelöllä myöhään yöllä, tokaisin: nyt voisin synnyttää sen elollisenkin tyypin. Maanantai-aamulla sitten irtosi limatulppa, ja iltapäivällä alkoivat synnytyssupistukset.

Kävin vielä synnyttämään lähtö päivänä salilla heiluttelemassa parin kilon puntteja vetämässä kunnon kyykkytreenin. Kävelylenkkeihin en loppuaikana enää kyennyt liitoskipujeni takia, mutta salitreeni maistui yllättävän hyvin tuona kesänä, koska olenhan tällainen fitnesskissa mukavuudenhaluinen viileän ilmaistoinnin perässä mihin vain laahautuva ihminen.

Melkein pyörryn ihmetykseen, kun joku puhuu synnytyksestä erittäin voimaannuttavana naiseuden kokemisen huippuna.  Minun synnytykseni oli kamalaa, järkyttävän kivuliasta ja maailman tuskallisinta touhua. Rehellisesti; olin varma, että kuolen siihen paikkaan siihen kipuun. Sitä en haluaisi kokea enää ikinä uudestaan.

En ole kai kauhean nirso enkä vaativa synnyttäjä, mutta kannustavaa ja ystävällistä ilmapiiriä synnytyssairaalaltani odottaisin. Viimeksi en saanut, mitä odotin. Muistot eivät ole hääppöiset.

Synnytyssalit olivat jokaista paikkaa myöten täynnä muitakin ponnistajia, joten termi ”heitteille jättö” olisi kuvannut tilaani mainiosti, ellei vierelläni olisi seissyt tukevasti oma rakas mieheni silmät kauhusta pyöreinä katsoen tuskaani.

En tuntenut mitään wau-efektiä, kun Pikkusankari ensimmäisen kerran nostettiin rinnalleni. Kipuni eivät hävinneet saman tien, eikä elävä tuotokseni saanut minua unohtamaan kaikkea sitä tuskaa.

Vauvamme ei ollut mitenkään erityisen söpö syntyessään, vaan pikemminkin epämuodostuneen pikku-ukon näköinen. Jo päivän päästä outo ulkomuoto muuttuikin sitten onneksi supersöpöydeksi.

Synnytyksen jälkeen halusin sairaalasta kotiin niin pian kuin mahdollista. Perhehuonetta ei meille tippunut, ruoka oli aina pahaa, ja silloin, kun minun vauvani ei itkenyt, tultiin naapurisynnyttäjän vauvaa hakemaan sokerimittauksiin. Rauhallinen ilmapiiri ja vauvasta nauttiminen olivat kaukana niistä päivistä ja öistä.

Minulta kysyttiin: 

Särkänniemi vai Linnanmäki? 
Kumpikin paikka nykyään hirvityttää minua, entistä koko päivä hurjimmassa laitteessa säällä kuin säällä-tyyppiä. Viime kesänä kävin vain fiilistelemässä Pikkusankarin ja ystäväni kanssa Lintsillä. Tuoreimmat ja kivoimmat muistot ovat siis Lintsiltä, siksi se. 

Tärkein asia parisuhteessasi? 
Luottamus. 

J.Karjalainen, Juha Tapio vai Arttu Wiskari? 
Mä olen nolo, koska viimeinen tyyppi on tuttu vain nimeltään, naamaa tai musiikkia en tiedä. Tämä tietämättömyys tekee valinnan epävalidiksi. 

Kotiäitiys vai ura? 
Molemmat haluan, mutta kun tärkeyttä elämän mittakaavassa miettii, niin kotiäitiys. 

Tekeekö mies yhtä lailla kotitöitä ja hoitaa lasta/lapsia kuin sinäkin? 
Hän tekee enemmän ja hoitaa enemmän, koska on hoitovapaalla. 

Unelma-ammattisi? 
Psykologi. 

Oletko pessimisti vai optimisti? 
Realistinen optimisti. 

Millainen olet sisustajana? 
Melko maltillinen. 

Sujuuko renkaanvaihto? 
Sujuu, jos joku naputtaa vieressä.

Lempikarkki tai -herkku? 
Jokin juuri minua varten väkerretty leivos. 

Onko ulkonäöllä merkitystä? Ja miten paljon? 
Koska näkökykyni vielä toistaiseksi on kunnossa, ulkonäöllä kaikissa asioissa on merkitystä, toisissa enemmän, toisissa vähemmän.

Haastan jokaisen minun lukijabloggaajan, jolla on alle 200 lukijaa. Tyttönen tuolta keksi hyvät kysymykset - joten mennään niillä eteenpäinkin!

Lupaus vuosikymmenien päähän

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Rakas Pikkusankari (ja tietenkin myös mahapotkija), minä lupaan tämän kahden ja puolen vuoden niin ärsyyntyneisyys- kuin kiitollisuuskokemusteni perusteella olla mahdollisimman hyvä isovanhempi teidän lapsillenne. Minä aidosti kuuntelen teitä, kun kerrotte arjestanne. Minä olen kiinnostunut teidän elämästä. Minä en vähättele teidän tarinoitanne lapsenne kivuista, sairauksista, yövalvomisista, väsymyksestä. Minä haluan jakaa arjen teidän kanssanne, ja auttaa teitä parhaani mukaan. Minä tulen kantamaan kivusta jäykkää vauvaa koko yöksi. Minä otan imurin käteeni ja pyöräytän keiton. Minä annan vanhemmille aikaa nukkua ja harrastaa. Minä tarjoan vanhemmille myös yhteistä aikaa. Teen tämän kaiken, ja enemmänkin, jos minun apuani halutaan, ja jos minä en aivan vuodepotilaana tuolloin ole.

Meillä on isovanhemmuutta, jossa rakkaudellinen välittäminen ja auttaminen menevät kaiken muun edelle. Isovanhemmuutta, jota ilman me emme olisi tässä tilanteessa: hengissä, yhdessä ja terveinä. Meillä on isovanhemmuutta, jossa joka päivä ollaan kiinnostuneita meidän kuulumisistamme, vaikka terveyshuolet isovanhemmilla itselläänkin olisivat sillä hetkellä satakertaisia meidän huoliin verrattuna. Meillä on isovanhemmuutta, jossa omien työkiireiden ja muiden lastenlasten hoidon ohella on aitoa halua löytää aikaa olla meidän lapsen kanssa ja auttaa meitä pyyteettömästi. Tässä isovanhemmuudessa ilon ja surun kyyneleet itketään yhdessä. Olemme kiitollisia isovanhemmuudesta, jossa puhelin saa soida yön tuskaisina epätoivoin tunteina ilman, että tulee tunne, että häiritsemme.

Valitettavasti meillä on myös isovanhemmuutta, jossa lähellä asuminen, työttömyys, nuori ikä ja ainoa lapsenlapseus eivät kerro mitään siitä, miten isovanhemmuus oikeasti näkyy meidän arjessa. Valitettavasti tässä isovanhemmuudessa on paljon tekosyiden keksimistä, katkeruutta, rumuutta, ilkeitä sanoja, itsekkyyttä, törkeyttä ja suuria omia selvittämättömiä ongelmia, jotka puretaan muihin ihmisiin. Meillä on isovanhemmuutta, jossa kertaakaan emme ole kokeneet aitoa välittämistä ja kiinnostusta, emmekä kertaakaan ole kokeneet oma-aloitteista ehdotusta nähdä lapsenlasta. Tämä on isovanhemmuutta, jossa lapsenlapsen tapaaminen on aina hyvin väkinäistä, suorastaan uhrautumista, aikaa pois omien elämänilojen ääreltä.  Me olemme vain taakka. Tässä isovanhemmuudessa ei paljon kiinnosta, vaikka lapsenlasta ei ole nähnyt eikä hänen kuulumisiaan kuullut puoleen vuoteen.

Nämä kaksi kokemusta pohjana, ei ole lainkaan vaikeaa tietää, millainen isovanhempi itse haluaa lapsenlapsilleen olla.

Theme by: Pish and Posh Designs