Heipat hetkeksi

Meinasin tulla kirjoittamaan tänne Minimullistajan Losecin lopettamisesta, Zyrtecin tauottamisesta ja antitrypsiinikokeesta. Meinasin tulla kertomaan uusia juttuja liittyen Pikkusankarin SI-ongelmiin. Olisin myös kirjoitellut mietteitä nukkumisjärjestelyjen muuttumisesta, osteopatiasta sekä manaillut the Gurun vastaanottoajan odottamista... No, nyt ensimmäisen kerran, tekstiä kun aloin kirjoittamaan, tuli olo, että ehkä en kirjoitakaan. Ehkä kirjoitan myöhemmin. Ehkä en.

Kaikkina näinä blogivuosina olen saanut (ainakin palautteesta päätellen) monen läheisen tajuamaan paremmin arkeamme. Olen myös kuullut usein, että muiden refluksi-allergia-astma-perheiden läheiset ovat pääseet perheiden arkeen paremmin sisälle, kun ovat lukeneet blogiani. Olen saanut blogilta itse PALJON, sekä kirjoittamalla sitä päänsisäistä harmautta tänne että suuren vertaistuen kautta. Nyt en enää ole varma, ottaako tämä blogi enemmän kuin mitä se antaa.

Miksi minä vielä bloggaisin tästä arjesta?

Olen miettinyt minäkuvaani blogin kautta. Tämä blogihan heijastelee minun synkkiä ajatuksia ja vaikeaa arkea. Tämä blogi ei oikein koskaan ole painottanut niitä elämän iloja, vaikka niitäkin olen mielestäni usein tänne kirjoitellutkin. Ja syy on yksinkertaisesti se, että nämä vaikeammat jutut vain tarvitsevat erilaisia kanavia purkautua kuin ne paremmat jutut. Kuulen usein, että "sinusta ei uskoisi, että elät sellaista arkea kuin elät", tai "iloisuutesi, positiivisuutesi ja toivorikkautesi perusteella ei voisi tietää teidän kuulumisten rankkuutta". Juuri tässä se syy onkin, jota viime tekstinkin kommenttien perusteella nähtävästi monikaan (tuntematon? anonyymi? peruslapsiperheellinen?) ei pysty käsittämään: blogissa käsittelen asioita, joita murehdin ja joista olen huolissani.

Blogivuodatuksen lisäksi teen omaa ajatustyötä paljon, puhun mieheni kanssa paljon, vuodatan vertaistukijoukoille paljon ja itken niille kaikista läheisimmille paljon. Ja juuri tämän takia pystyn muuten olemaan juuri sellainen, kuin olen. Pystyn kiitollisuuteen, iloisuuteen ja positiivisuuten. Vaikeuksista (ääneen, julkisestikin) puhuminen ei ole pois muista positiivisemmista jutuista. Mielestäni ylipäätään suoraan sanomiset ja myös niiden negatiivisten asioiden julkipuhuminen kertovat itseluottamuksesta. Lasten myötä olen saanut luonteeseeni varmuutta, jota eivät muut ihmiset ja heidän mielipiteensä heilauta. Minua ei noin vain enää loukata. Kaikki se kurakin, mitä päälleni on roiskittu, on vain vahvistanut omia mielipiteitäni - on ollut pakko kyseenalaistaa kaikki omat mietteet ja perustella ne itsellekin. Blogin luonteen vuoksi väärinymmärryksiltä ei ole vältytty, ja tuntuu, että joskus ihmiset jopa haluavat aivan tahallaan väärinymmärtää tekstejäni. Toisaalta taas välillä on vain todettava, että jos tekstin ajatus uppoaa syvälle jonkun sisälle, voi olla, että kyseisen henkilön kannattaa itse pohtia, miksi kyseinen aihe voisi olla itselle herkkä kohta. Ja tietenkin haluan myös muistuttaa, että monet tekstit on kirjoitettu melkoisessa tunnetulvassa, joten sellaisen suotimen kautta ne kannattaa lukea.

Nyt kuitenkin jokin raja on ylitetty. En tiedä, mitä enää blogilta haluan. Enkä tiedä, mitä se tarjoaa muille. Sanon heipat siis hetkeksi täällä blogin puolella, ehkä muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi. Jos päätän lopettaa pysyvämmin, tulen kyllä hyvästelemään. Instagramissa kuvavirta jatkuu normaalina.

Aurinkoista maaliskuuta kaikille!

Ystävänpäivän jälkitunnelmissa

Onko minulla ystäviä? Millaisia ystäviä minulla on? Mitä ystävyys minulle tarkoittaa? Mitä on aito ystävyys? Mitä minä haluan ystävyydeltä; mitä odotan ystäviltä ja mitä olen itse valmis antamaan? Ja miten ihmeessä tämä ystävyyspostaus liittyy blogiini? No, se liittyy, aika vahvastikin.

Kuten instagram-seuraajani tietävätkin, niin ystävänpäivä sai minut taas mietiskelemään ystävyyttä... Nyt jatkan paasausta blogin puolella. Ensin kuitenkin haluan kiittää. Kiitos kuuluu juuri teille, jotka nyt sydämessänne tiedätte, että kiitän teitä. Kiitos rakkaat. Sitten jatkan paasausta! Tuleva ajatuksenjuoksu on kohdistettu möykkynä ystävyydelle ja kummeudelle ja isovanhemmuudelle ja ketä tämä nyt sitten koskettaakaan. Teksti ei ole suunnattu kenellekään henkilökohtaisesti. Sanon tämän ääneen nyt, jotta epäselvyyksiltä vältyttäisiin, vaikka luulen, että blogini lukijoina tiedättekin jo tämän.

Viimeisen viiden vuoden aikana minä, minun elämäni ja tietysti myös siihen kiinteästi kuuluneet monet ystävyyssuhteet ovat muuttuneet, sanoisinko hurjasti. Jo aivan lähtökohtaisesti meidän elämämme on ollut elämän perusasioista taistelemista. Kun väsymys on ollut niin suurta, että itseäni ei edes kiinnosta, meneekö paita oikein vai väärin päin päälleni, ei tule mieleenkään tehdä töitä sen eteen, että saisi ylläpidettyä ystävyyssuhteita (en siis puhu ystävyyden tärkeydestä). Niin kurjalta kun se kuulostaakin, niin hyvä kun minun ja mieheni parisuhdetta voi juuri ja juuri sanoa PARIsuhteeksi (ei vain perhesuhteeksi äitinä ja isänä), joten ei ystävyyssuhteille paljon resurssejani ole valunut eikä juuri minun muullekaan "omalle" jutulle, kuten harrastamisille. Minulle tällä hetkellä lasten hyvinvointi on numero yksi prioriteetti elämässäni, ja siihen liittyy vahvasti se, että parisuhde voisi hyvin. Sen takia kaikki se pieni panostus, mikä minusta on irronnut muuhun kuin lapsiin, on mennyt parisuhteeseen. Tämä on asia, jonka toivon jokaisen minun ystäväksi itseään lukevan tajuavan.

Ystävyys - roskalavakamaa tällaisessa elämäntilanteessa? Toivottavasti ei.

Uskon vahvasti siihen, että eri elämänalueet elämän aikana välillä aktivoituvat voimakkaammin, välillä taas painuvat taka-alalle. Nyt on ollut ystävyyden aika painua taka-alalle, valitettavasti. Sanon valitettavasti, sillä toki ideaalitilanne minullekin olisi se, että vahvoja ystävyyssuhteita olisi tässäkin elämäntilanteessa läsnä. Ja koen, että parhaassa tapauksessa ne tukisivat minun hyvinvointiani.

Olen aina ollut sitä mieltä, että sanat ovat kääpiöitä, teot jättiläisiä. Siksi pelkillä sanoilla ystävyyttä ylläpitävät ihmiset ovatkin tippuneet ihan itsekseen pois yhteyksistämme... Ehkä kaikkien hyväksi on, jos elämässä ei roiku mukana "pakko pitää yhteyttä syystä tai toisesta" -ihmisiä. Minä en halua elää elämääni narsistien, itseään täynnä olevien, muita vähättelevien, toisia tahallaan loukkaavien, ainaihansairaankiireisten ynnä muiden yhtä mukavien ihmisen kanssa. Mieluummin astun takavasemmalle ja sanon mielessäni goodbyet...

Kaikenlaisista kuraisista suhteista olen valmis luopumaan.

Sitten se ystävyys: toivon, että tosiystävyys kestää elämän myrskyt. Toivon ystävyydeltä vastavuoroisuutta, auttamista hädässä, toisen kuuntelemista, läsnäoloa, välittämistä. Toivon, että ystävät (tietysti omat voimavaransa huomioon ottaen) pystyisivät tukemaan vaikeissa elämäntilanteissa, olemaan myös meidän perheen ystävä. Haluan itse olla ystävä, joka auttaa aina kun mahdollista. Ystävä, joka vähintäänkin on aina läsnä. Uskon sanontaan, että muita auttaessa auttaa myös itseään. Minua ällöttää, ihmetyttää ja ärsyttää nykyinen to-del-la itsekäs aika. Tuntuu, että monilla ei ole muuta ajateltavaa kuin minäitse-projekti. Olen huomannut, että ei ole tavatonta, että omaa itseään hiotaan huippuunsa kaikilla elämän osa-alueilla, ja millään muulla ei ole väliä. Päivä alkaa minäminällä ja päivä loppuu minäminällä. Kauhotaan elämässä eteenpäin jotkut suureelliset tavoitteet silmissä kiiluen matkasta nauttimatta. Ei nähdä sitä tosiaa, että ihminen on ihminen vain toisen ihmisen yhteydessä. Valitettavasti kaukana meidän arjesta on minun ideaali (läpi historian tuttu) koko kylä kasvattaa -ihanne.

Vähitellen olen alkanut tajuamaan, miten niinkin "vähäisiltä" kuulostavat jutut kuin lasten refluksitauti ja allergiat ovatkaan muuttaneet kaikkea meidän perheessä. Aloin kirjoittamaan blogia, jotta saisin oksennettua näihin aiheesiin liittyvää mielensisältöäni sellaiseen paikkaan, jonne sitä voi pukata juuri silloin, kuin siltä tuntuu ja siihen sattuu olemaan aikaa (ja jotta ei tarvitsisi kuormittaa koko aikaa ystäviä näillä asioilla). Kirjoittaessa on pakko myös itse pohdiskella ja jäsennellä ajatuksia, ja se on ollut minulle hyvä asia näiden sairausvyyhtien keskellä. Kaikki nämä lapsivuodet minun kuulumiset ovat vahvasti liittyneet lasteni kuulumisiin, joten tietysti toivoin, että minun kuulumisista kiinnostuneet lukisivat blogia. Ihan joka päivä kun ei vaan ole jaksamista kerrata kaikkea sairauksiin liittyviä juttuja eri ystävien kanssa (ja itse asiassa usein suullisesti en edes saa asioita kerrottua kovin selvästi, nämä sairausasiat kun tuppaavat olemaan vähän monimutkaisempia juttuja). Toivoin, että blogikuulumisia aina syvennettäisiin ystävien kanssa sinne henkilökohtaiselle tasolle sitten, kun nähdään tai soitetaan. Ja näin monen kanssa on mennytkin. Mutta sitten on ystäviä, tai "ystäviä", jotka muun muassa eivät ole blogia kuulemma "kerinneet" lukemaan, öööö... moneen kuukauteen (tai koskaan). Laskin nopeasti, että blogin lukemiseen menee arviolta kymmenen minuuttia viikossa. Mutta onhan se tärkeämpää tietää, kuka salkkareissa seuraavaksi kuhertelee kenenkin kanssa tai montako kymmentä kiloa neiti X saa pudotettua painoa viikossa. Elämä on valintoja täynnä.

Jos sinulla itsellä olisi rankkaa, ja jaksaisit juuri ja juuri kirjoittaa kuulumisia blogiin viikottain (mutta et välttämättä jaksaisi soittaa tai tavata näin usein), niin toivoisitko sinä, että ystäväsi ja lapsellesi läheiset ihmiset lukisivat blogia?

Monet poikien kummit ovat ystäviämme. Kummius on asia, mikä on puhuttanut ja mietityttänyt paljon kaikkina näinä meidän lapsivuosina niin meitä kuin meidän lähipiiriäkin. Meidän pojilla on yhteensä kymmenen tarkkaan mietittyä kummia. Kaikki asuvat viiden minuutin viiva tunnin ajomatkan päässä meistä. Luulimme, uskoimme ja toivoimme, että näin laajalla kummiyhteisöllä olisi edes jonkinlainen arjessa kannatteleva voima näinä vaikeina lapsivuosina... Mutta miten väärässä olemmekaan olleet. Pala palalta olemme käsitelleet asiaa ja yrittäneet hyväksyä tämän karun tosiasian, että meidän lapset tuntuvat olevan suurimmaksi osaksi taakka kummeille. Meistä tuntuu vahvasti, että he eivät tuo iloa eikä heidän kanssaan haluta olla. Heidän kanssaan vietetty aika koetaan hoitotaakkana ja omaa jaksamista syövänä tapahtumana. Haluaisin osata päästää jo irti toiveestani, että kummit olisivat (oman jaksamisen ja omien elämäntilanteiden mukaisesti) jokainen vuorollaan läsnä arjessa; että he olisivat tuki ja turva ja ennen kaikkea lapsen aikuinen ystävä.  Koska poikien kummit näkevät kummilapsiaan keskimäärin pari kertaa vuodessa, olemme alkaneet tehdä luopumistyötä tämän toiveen suhteen.

Tiedän, että joitakin ystäviäni pelottaa jakaa omaa arkea kanssamme, ja he kokevat, että he eivät halua kertoa kuulumisistaan niin suurella äänellä minulle kuin ennen lasten saantia. Mutta ihan yhtä lailla minulla on ystäviä, joilla on todella paljon vakavampi tilanne kuin meillä, enkä minä siltikään halua olla kertomatta kuulumisiamme heille. Ainoastaan mietin tapaa, millä kerron ne. Omien vaikeuksien kautta olen oppinut itse tarjoamaan apuani myös silloin, kun sitä ei todellakaan osata pyytää. Reilu vuosi sitten elin elämäni vaikeinta aikaa: tein aktiivista surutyötä isäni kuoleman takia, taistelin vanhemman lapsen käytösongelmien kanssa päivittäin, hoidin muutaman kuukauden ikäistä nuorempaa imetysdieetaten ja valvoen ja kärsin itse todella voimaa syövistä terveysongelmista. Ihan viimeistään silloin tajusin, miten yksin me olemme.

Välillä mietimme, mikä ihmeen tarkoitus näillä koettelemuksilla oikein on... Viiltävää tässä kaikessa on se, että ne joutuu kokemaan niin yksin (tai kaksin).

Olen myös saanut tämän blogin kautta suuren vertaistukiverkoston, joiden kanssa sähköpostit lentelevät refluksi-allergia-arkea purkaen sillä tavalla, mikä ei muiden ystävien kanssa ole mahdollista. Mutta paraskaan vertaistuki ei vie sitä ystävyydenkaipuuta pois, vaikkakin helpottaa se sitä voi. Ehkä vielä jossain elämänvaiheessa koko meidän perheemme saa kokea vahvoja, voimaannuttavia ja vastavuoroisia ystävyyssuhteita.

Aktiivinen altistaja

Kiitän onneani, että meillä eivät lapset reagoi ruokiin anafylaksialla, sillä tässä olisi viime aikoina ollut hätäpissat minulla housussa jo useampaankin kertaan... Mininullistaja ei enää ole vain murujen kerääjä, vaan todellinen ruokavaras. Hän ei enää siedä sitä, että hänen lautasellaan on erilaista sisältöä kuin muiden saman pöydän ääressä ruokailevilla. Itse asiassa hän ei siedä sitä, että keittiöntasoilla on joitakin rasioita ja pusseja, joiden sisältöä hän ei saa maistaa. Hän siis käyttää kaikki mahdolliset tilanteet hyväksi ja kiipeää tuoleille ja pöydille ruuanmetsästysmatkoille sekä nappaa sekunninmurto-osalla isoveljensä lautaselta oman maistiaisen ennen kuin minä kerkiän edes kättäni ojentaa. Siksi Minimullistaja onkin viime viikkoina itse altistanut itsensä niin maitoproteiinille kuin vehnällekin. Ja joo, lievästi kerrottuna: ei sovi ne jutut meidän pienimmälle. Plääh.

Jos Minimullistaja olisi saanut päättää, niin hän todellakin olisi maistellut tädin jokaista herkkua pöydästä.

No, the Gurun kanssa suunnitelma on nyt se, että Losec pidetään kuukauden kuurina ja koitetaan lopettaa siis viikon päästä. Allergialääkkeellä jatketaan siihen malliin, kun nähdään sille tarvetta (tällä hetkellä tarvetta sille todella on!). Antitrypsiinitesti uusitaan parin viikon päästä, jotta nähdään tämän laajentuneen ruokavalion vaikutukset Minimullistajan suolistolle ja saadaan vertailukohtaa aiemmille testeille. Sitten päästäänkin taas päivittämään tilannetta the Gurun vastaanotolle. 

Vakavassa harkinnassa on koko perheen kotonaruokailun muuttaminen väliaikaisesti maidoton-gluteeniton-tyyliseksi, koska edes se ei riitä Minimullistajalle, että ruuat ovat mahdollisimman samannäköisiä jokaisella. Hän tietää, milloin jollakulla on allergiaversio ja jollakulla toisella ei-allergiaversio... Jos sotilasmainen vahtaaminen ja kieltäminen sekä varsinkin se kamalista oireista kärsiminen ja niiden katselu vähenisi koko perheen imetysdieettaamisen avulla... Huoh.

Elämänohje nro 1

Usein blogeissa näkee ohjeistavia "elä näin/tee näin, niin saat tätä/tulet tällaiseksi" -postauksia liittyen lähinnä hyvinvoinnin johonkin osa-alueeseen. Itse olen sitä mieltä, että yleensä ulkoisten ohjeiden noudattaminen ei johda mihinkään pysyvään muutokseen, ellei niitä oikeasti itse sisäistä ja sitä kautta omaehtoisesti ala elämään niiden mukaisesti. Tästä huolimatta haluan jakaa oman elämänohjeeni teille, koska olen kokenut suuren oivalluksen tämän asian suhteen...

Ensinnäkin, minun mielestäni toimivan elämänohjeen tulee olla lyhyt ja ytimekäs (esimerkiksi kirjoittamani nämä ja nämä sisältävät muuten hyviä ohjeita, mutta ne ovat liian pitkiä numero ykköseksi). Toimiva elämänohje on siis sellainen, mihin voi helposti turvautua myös niissä elämän tiukoissa paikoissa ilman suunnatonta muistikapasiteetin ylläpitoa. Elämänohjeen tulee olla myös tarpeeksi konkreettinen (esimerkiksi pelkkä "rakasta" ei minulle riitä). Sen lisäksi elämänohjeen tulee olla sovellettavissa elämän kaikissa tilanteissa. Siksi minun elämänohjeeni kuuluukin: hengitä.

Ennen suurta oivallustani olisin ehkä nauranut tälle ohjeelle; vai että kehon automaattinen tapahtuma olisi minun paras elämänohje, hah... Mutta tässä vuosien saatossa monta kertaa olen päätynyt toteamaan itselleni: hengitä. Ja se, miksi kirjoitan tästä juuri tässä blogissa, liittyy vaikeassa arjessa selviämiseen. Mikään, mikään muu ei ole minua hermoja raastavissa sairaaaaan ärsyttävissä tilanteissa auttanut niin paljon kuin hengittäminen. Olen kokeillut huoneesta poistumiset, kymmeneen laskemiset, päänsisäiset rakkauden tunnustukset raivon kohteelle ynnä muut keinot. Jo yksi syvään hengittäminen auttaa (monta on tietenkin parempi). Olen keholtani herkkä, joten tämä fyysinen keino on se minun juttuni. Sanat eivät merkkaa tämänkaltaisissa tilanteissa niin paljoa. Sen näen jo siinä, että suruun auttaa minulla enemmän halaus kuin lohduttavat sanat ja alakuloisuuteen enemmän liikunta kuin juttelu.

Elämänohjeeni toimii muissakin kuin ärsyttävissä tilanteissa. Jos on kipuja, hengitän, ja kivut lievenevät. Jos jokin nopeasti tehtävä päätös on vaikea, hengitän, ja ajatukseni kirkastuvat. Jos tanssitunnilla jalka ei nouse, muistan hengittää, ja saan kuin saankin jalan nousemaan pikkuisen korkeammalle. Jos salilla viimeinen kyykkytoisto tuntuu ylitsepääsemättömältä, muistan hengittää, ja rauta nousee pikkuisen paremmin. Jos jännittää, hengittäminen rentouttaa. Jos haluan keskittyä johonkin asiaan, hengitän. Jos kiivaan sydämen omistajana haluan rauhoittaa sydäntä, hengitän. Myös elämäni suurimman surun keskellä hengittäminen auttoi selviämään hetkestä toiseen.

On hassua, että niinkin automaattinen toiminta kuin hengittäminen on luonut minulle uusia oivalluksia ja antanut minulle uuden näkökulman ja avun vaikeisiin tilanteisiin. Olen kuitenkin jo monta vuotta käynyt epäsäännöllisen säännöllisesti jooga- ja pilatestunneilla, ja näiden tuntien jälkeinen ihana hyvä olo on pääasiassa hengittämisen ansiota. Nyt vasta sen oikeasti tajuan. Ja kuulostaa ehkä vähän oudolta, mutta hengittäminen myös syventää positiivisia tunteita: ilo laajenee hengittämällä, ihan totta. 

Tietysti toivon, että tämä postaus oli turha, ja että te muut jo siellä hengittelette niin vaikeissa kuin kivoissakin tilanteissa :-)

p.s. hengittäminen tässä tarkoituksessa tarkoittaa oikein syvään, rauhassa sisään ja syvään, rauhassa ulos hengittämistä, mielellään silmät kiinni tehtynä.