Olen ällistyen seurannut viime vuosien kirjoitteluja siitä, miten ihmisiä kannustetaan olemaan itsekkäämpiä. Olen myös kohdannut kasvotusten ihmisiä, jotka ovat sanoneet haluavansa elää itsekkäämpää elämää ja nähnyt, että siitä ei ole hyvä seurannut. Ihmisiä kannustetaan siihen, että pitäisi osata sanoa ei. Että pitäisi laittaa itsensä etusijalle. Että pitäisi panostaa kaikkiin oman elämän osa-alueisiin toisten kustannuksella. Minä olen asioista niin eri mieltä.
Minun mielestä asia menee niin, että kun olet hyvä toisille, opit olemaan automaattisesti hyvä myös itsellesi. Kun puhut kauniisti toisille, saat itsellekin paremman mielen ja saat vastaanottaa myös kauniita sanoja. Kun autat toista, opit elämästä paljon, jolloin kasvat ja kehityt itsekin ihmisenä. Kun puhut toisesta hyvää selän takana, tuplaat tai triplaat oman ilosi. Kun järjestät toiselle ihanan yllätyksen, saat itsekin kutkuttavan jännityksen tunteen. Kun halaat toista, saat itsekin hyvänmielenhormoneja. Kun kiität toista, opit olemaan entistä kiitollisempi koko elämästäsi. Uskon kehotukseen hyvän kiertämään laittamisesta!
Ihminen on ihminen vain toisten kautta. Kaikki psykologian suuntauksetkin sen tunnustavat, että ihminen peilaa kaiken toisten ihmisten avulla. Mietipä tilannetta, että olisit yksin, ainoa jäljellä oleva ihminen maapallolla. Mitä haluaisit eniten tehdä? Tuskin haluaisit silloin mitään muuta niin paljon kuin olla jonkun toisen ihmisen kanssa. Haluaisit ryhmäytyä, olla läsnä jollekin, jakaa maailmaa jonkun kanssa. Niin - voisiko tämä ajatuskuvio paljastaa sen kaikista tärkeimmän? Kaikista tärkeintä on yhteys toisiin ihmisiin. Yksin et ole mitään. Sinä et olisi sinä ilman toisia ihmisiä. Joten miksi keskittyisit arjessasi vain ja etupäässä itseesi? Eihän siinä ole mitään järkeä. On hyvin todennäköistä, että jossakin vaiheessa joudut kohtaamaan karun tosiasian: että olet yksin ja että ympäriltäsi ovat kadonneet ne ihmiset, jotka luulit "olevan siinä aina". Aina ei tarvitse keskittyä omaan itseensä, omaan kehittymiseensä ja omiin etuihin - monien asioiden on mahdollista tapahtua aidon, lämpimän sosiaalisen kanssakäymisen kautta. Noin niin kuin itsestään, ilman, että millään erityisellä tavalla panostat asioihin. Esimerkiksi voit huomata olevasi aika onnellinen, vaikka et olekaan aloittanut niitä tuhatta omaan napaan keskittyvää minäprojektia onnellisuutta tavoitellaksesi.
Minun elämääni on kuulunut todella karuja läheisten ihmisten poislähtöjä. Niin kuoleman kuin itsekkyydenkin vuoksi. Isäni kuoleman tarkoitusta en edelleenkään pysty tavoittamaan, mutta sen sijaan viime aikoina olemme oppineet olemaan siitä asiasta kiitollisia, että lähipiiristämme ovat poistunut eräät toiset ihmiset, vaikkakin lähtemiset ovat sattuneet aikoinaan todella, todella kovaa. Olemme ymmärtäneet, mitä kaikkea huonoa ja pahaa nämä ihmiset ympärilleen ovatkaan levittäneet ja levittävät, ja olemme kiitollisia, ettemme ole heidän myrkytyspiirissään enää. Olen siis onnistuneesti ohittanut elämänvaiheen, jossa kantaisin kaunaa heille heidän käsittämättömistä sanoista tai toiminnoista. Koska me emme kadu omassa toiminnassamme mitään näissä suhteissa, voimme myös sen takia keskittyä hyvillä mielin tähän hetkeen (ja tulevaan).
Miksi olen päässyt vihdoin eteenpäin luopumisessa? Siksi, koska elämä on heittänyt eteemme uusia upeita ihmisiä, jotka omalla toiminnallaan ovat näyttäneet, mitä toisesta välittäminen oikeasti tarkoittaa. Todennäköisesti tulen aina miettimään, millaista olisi, jos minulla olisi suhteet appivanhempiin tai heitä joskus näkisi. Todennäköisesti tulen aina miettimään, millaista elämä olisi, jos olisi muitakin kuin yksi läsnäoleva isovanhempi lapsillemme. Todennäköisesti joskus saatan miettiä, mitä välit katkaisseille kavereille kuuluu. Monet läheisimmät sanovat, että kukaan näistä lähtijöistä ei ole ollut meidän arvoinen koskaan ja että olemme joutuneet kärsimään elämän raa'assa arpapelissä kohtuuttomasti, mutta itse ajattelen nykyään pikemminkin niin, että kiitän näitä lähtijöitä kaikesta, mitä olen heiltä oppinut ja annan heidän mennä. Miksi ihmeessä olen yrittänyt pitää ihmisistä kiinni, jotka selvästikin ovat täysin erilaisia, haluavat elämältään täysin eri asioita ja joiden kanssa arvot eivät kohtaa millään tavoin? Hullua. Niin kuin aiemmin kirjoitin, en ole enää kaikkien kaveri, ja se jos mikä on alkanut tuntumaan oikealta ratkaisulta. Tottakai: koska koko ajan tunnen itsenikin paremmin ja paremmin, tiedän myös, millaisten ihmisten seuraan kuulun. Annan siis nykyään "väärien" ihmisten vapaasti mennä, jatkaa elämää, ja kiitän heitä siitä, että he opettivat minulle, millainen anoppi, äiti, isovanhempi tai ystävä en ainakaan ikinä halua olla.
Elämänkoulu on opettanut minulle paljon läheisyyssuhteista. En ehkä osaisi kuvailla itseäni itsekkääksi, mutta siinä suhteessa tulen olemaan itsekäs, että haluankin jatkossa pitää lähelläni VAIN ne ihmiset, jotka OIKEASTI välittävät. En niitä, jotka EHKÄ välittävät. Sellainen itsekkyys, jonka puolesta minä puhun, ei siis tarkoita sitä, että laittaa oman itsensä etusijalle, vaan pikemminkin päin vastoin: haluaa olla niin itsekäs, että haluaa niille omille timanteilleen parasta mahdollista, ja siksi tekee heidän eteensä melkein mitä vain. Maailma tarvitsee juuri nyt kaikkea muuta kuin itsekkyyttä. Mitä jos seuraavalla kerralla uskallatkin sanoa kyllä? Ehkä huomaat, mitä kaikkea kyllä voi sinulle antaa ein sijaan.