Minusta
ei ole paljon Pikkusankarin perässäjuoksemisapua miehelleni tippunut viimeisten
muutamien päivien aikana. Kroppani kävi kai vähän
ylikierroksilla ja jonkun viruksen tekosyyllä sitten makuutti minua kaksi
päivää sängyn pohjalla. Ei ollut kivaa olla jokainen musculus arkana ja
silmäluomet kuin betonia, mutta tulipa ainakin levättyä isolla L:ällä,
tihrustettua muutama romantic comedy-tyylinen taiteellinen teos ja olla ensimmäisenä
jämähaukkana miehen pitämien pikkujoulujen juusto-pähkinälautasella. Oli pakko
PYSÄHTYÄ viimeinkin näiden hullujen töidenaloittamisviikkojen jälkeen. Sen lisäksi, että näin painajaisia kollegoiden jättämistä
post-it-lappupinoista työpöydälläni ja vastaamattomista puheluista, sain rauhassa
kelata nykyistä elämääni; ihmetellä kaikkea oman yhteiskunnallisen paikan
löytymisen, rakkauden voiman, ja tulevien elämänmuutostemme välillä. Mies näki onneksi, mikä oli todellinen
fyysinen meininkini (=ei sanottavaa liikettä kehossani), ja tuli nappailemaan
päälleni mahalaskua kerta toisensa jälkeen tekevää Pikkusankaria sohvan nojalta
pois sekä passitti minut pimeään huoneeseen. Nyt määritelmä ”terve” on melkein minua
kuvaava. Tiedän, että tämä oli ensimmäinen varoitus stressiltä. Toista en enää
halua, ja teen töitä sen eteen; eli vähemmän töitä.
Perhelifestyleä, ruokaa ja reseptiikkaa, hyvinvointia, sekä kaikkia muitakin pieniä paloja elämästämme.
Ihailtavaa, että osaat tunnistaa jaksamisesi ja otat näistä kropan vinkeistä vaarin. Liian moni menee vaan ja "jaksaa jaksaa jaksaa" kunnes kaatuukin sitten kovaa. Hyvä jos oot jo tervehtynyt!
VastaaPoistaJoo, nykyään onneksi jo osaan kuunnella itseäni tosi hyvin. Syön, mitä tekee mieli, liikun, kun liikuttaa ja lepään heti, kun kroppa siihen suuntaan inahtaa! Eihän se aina helppoa ole, mutta siihen olen pyrkinyt :-)
Poista