Lupaus vuosikymmenien päähän

Rakas Pikkusankari (ja tietenkin myös mahapotkija), minä lupaan tämän kahden ja puolen vuoden niin ärsyyntyneisyys- kuin kiitollisuuskokemusteni perusteella olla mahdollisimman hyvä isovanhempi teidän lapsillenne. Minä aidosti kuuntelen teitä, kun kerrotte arjestanne. Minä olen kiinnostunut teidän elämästä. Minä en vähättele teidän tarinoitanne lapsenne kivuista, sairauksista, yövalvomisista, väsymyksestä. Minä haluan jakaa arjen teidän kanssanne, ja auttaa teitä parhaani mukaan. Minä tulen kantamaan kivusta jäykkää vauvaa koko yöksi. Minä otan imurin käteeni ja pyöräytän keiton. Minä annan vanhemmille aikaa nukkua ja harrastaa. Minä tarjoan vanhemmille myös yhteistä aikaa. Teen tämän kaiken, ja enemmänkin, jos minun apuani halutaan, ja jos minä en aivan vuodepotilaana tuolloin ole.

Meillä on isovanhemmuutta, jossa rakkaudellinen välittäminen ja auttaminen menevät kaiken muun edelle. Isovanhemmuutta, jota ilman me emme olisi tässä tilanteessa: hengissä, yhdessä ja terveinä. Meillä on isovanhemmuutta, jossa joka päivä ollaan kiinnostuneita meidän kuulumisistamme, vaikka terveyshuolet isovanhemmilla itselläänkin olisivat sillä hetkellä satakertaisia meidän huoliin verrattuna. Meillä on isovanhemmuutta, jossa omien työkiireiden ja muiden lastenlasten hoidon ohella on aitoa halua löytää aikaa olla meidän lapsen kanssa ja auttaa meitä pyyteettömästi. Tässä isovanhemmuudessa ilon ja surun kyyneleet itketään yhdessä. Olemme kiitollisia isovanhemmuudesta, jossa puhelin saa soida yön tuskaisina epätoivoin tunteina ilman, että tulee tunne, että häiritsemme.

Valitettavasti meillä on myös isovanhemmuutta, jossa lähellä asuminen, työttömyys, nuori ikä ja ainoa lapsenlapseus eivät kerro mitään siitä, miten isovanhemmuus oikeasti näkyy meidän arjessa. Valitettavasti tässä isovanhemmuudessa on paljon tekosyiden keksimistä, katkeruutta, rumuutta, ilkeitä sanoja, itsekkyyttä, törkeyttä ja suuria omia selvittämättömiä ongelmia, jotka puretaan muihin ihmisiin. Meillä on isovanhemmuutta, jossa kertaakaan emme ole kokeneet aitoa välittämistä ja kiinnostusta, emmekä kertaakaan ole kokeneet oma-aloitteista ehdotusta nähdä lapsenlasta. Tämä on isovanhemmuutta, jossa lapsenlapsen tapaaminen on aina hyvin väkinäistä, suorastaan uhrautumista, aikaa pois omien elämänilojen ääreltä.  Me olemme vain taakka. Tässä isovanhemmuudessa ei paljon kiinnosta, vaikka lapsenlasta ei ole nähnyt eikä hänen kuulumisiaan kuullut puoleen vuoteen.

Nämä kaksi kokemusta pohjana, ei ole lainkaan vaikeaa tietää, millainen isovanhempi itse haluaa lapsenlapsilleen olla.