Miksi kukaan ei ole kertonut, että terveen (uhmaikäisen, villin) lapsen kasvattaminen on oikeasti helppoa ja ihanaa? Piece of cake. Onko minut yritetty sulkea pois tervelapsiarkitodellisuudesta jättämällä näinkin tärkeä informaatio jakamatta? Siis, eikö terveen lapsen vanhemman tarvitse olla KOKO AJAN kieltämässä, keräämässä sotkuja, ottamassa lentäviä tavaroita kopista, estämässä kiellettyihin paikkoihin menemistä, väistelemässä lyöntejä, paikkaamassa lapsen haavoja, pitämässä lasta holdingissa rauhoittaakseen häntä ylitsepääsemättömältä raivolta? Saako vanhempi siis OIKEASTI välillä istua, syödä, käydä vessassa ja puhua puhelimessa? Nähtävästi terveen lapsen vanhempi saa! Mahtavaa! Jos meidän seuraavilla lapsilla olisi täysi refluksittomuus-allergittomuus-takuu, me toivoisimme ainakin kymmentä lasta vielä!
No, enhän minä tiedä terveen lapsen kasvattamisesta paljoakaan, mutta luulen, että viimeisten kolmen viikon aikana olen saanut edes jonkinlaisen tatsin siihen. Meillä on eletty yhdeksänkymmentäprosenttisesti oireetonta elämää. On se sitten ollut mikä tahansa neljän viikon takaisista muutoksista (Losecin tuplaus, Seretiden aloitus tai ruokien karsinta tai kaikki nämä yhdessä tai jokin ihan muu hämärä x-tekijä) olemme eläneet ehdottomasti ihanimmat viikot moneen, moneen kuukauteen, ehkä vuosiin. Hymy suupielissä ja ilon kyynel silmässä olen joka päivä katsellut poikani leikkejä. Ihmeellistä meidän vanhempien mielestä on se, että hän todella LEIKKII, ei vain pura pahaa oloaan kokoaikaisella ilkivallalla.
Surun täyttämien muistojen avulla ja nykytilaa observoiden yritän ymmärtää, miten paha olo Pikkusankarilla on oireiden läsnä ollessa ollut. En pysty ymmärtämään, mutta pystyn vain kauhulla jotain sinne päin kuvittelemaan. Se kipu, mikä pienellä lapsella on ollut, on viimeiset kaksi ja puoli vuotta ollut äärettömän hallitsevaa. Neljä viikkoa sitten ei olisi tullut kyseeseenkään, että Pikkusankarilla on jäähykorissa nolla lelua; että hän esittää meille puolen tunnin aamutanssishown marakassiensa kanssa; että hänelle uskaltaa antaa kameran käteen, ja että hän monta minuuttia putkeen jaksaa kuvailla arjentouhuja ilman, että kamera lentää; että hän jaksaisi kuunnella viittä minuuttia pidempää satua kerrallaan; että oletusarvona ei ole, että jokainen ruokalusikallinen päätyisi lattialle tai seinälle.
Olemmehan me tietenkin saaneet arjen pieniä luksuspaloja oireettomista tai lähes oireettomista päivistä monestikin; muistelisin, että näiden vuosien aikana joskus jopa kaksi viikkoa olisi mennyt oikein hyvin putkeen. Nyt, kun lähes oireetonta kautta on jatkunut historialliset kolme viikkoa, on oirearkirasituksista palauduttu paremmin kuin koskaan ennen, ja sehän se vasta saa tajuamaan, mistä me vanhemmat, mutta etupäässä: mistä meidän lapsi on jäänyt paitsi. Hän on jäänyt paitsi normaalista kivuttomasta elämästä. Elämästä, jossa saa leikkiä vapaasti ja rauhallisesti tuskan pilaamatta kaikkea tekemistä.
Kuulostaa aivan mahtavalle!! Meinasin kirjoittaa että nauttikaa, mutta olis vissiin aika lattea kommentti, uskoakseni leijutte taivaissa :D Toivottavasti näin saisi jatkuakin, vai joko pitää altistaa pian jollekin?
VastaaPoistaMahtavaa tämä onkin <3 Ja joo, täällä leijutaan :D Mutta eivät nauttimiskannustukset mene koskaan hukkaan :-)
PoistaJoo, koko ajan on muutostila päällä. Eka kun saadaan Losec vähennettyä normitasolle, niin todennäköisesti otetaan hyyyyvin hitaasti ehkä-ruokia mukaan yksi kerrallaan, ja yritetään mahdollisimman nopeasti tiputtaa aina pahis pois, jos sellainen tulee vastaan. Eli tavoitteena on, että kovin allergiavärikästä soppaa ei syntyisi, vaan saataisiin yksi muuttuja kerrallaan peliin mukaan.
Itselläni on hyvin vakavasti sairas lapsi sekä tavallinen terve lapsi. Voin todeta, että aina lapsesta on iloa, huolta, suuria ja pieniä tunteita. Sen lapsen kanssa, jonka kanssa ollaan rytyytetty syvimmätkin pohjat, ilotkin ovat jotenkin voimakkaampia. Ei elämä terveen kanssa välttämättä ole erinomaisempaa. Se on erilaista. Kumpikin lapsistamme on kaikesta huolimatta todella tärkeitä.
VastaaPoistaHienoa, että teillä menee mahtavasti!
Tottakai lapsesta on aina iloa ja murhetta, oli hän terve tai sairas. Siitä olen kuitenkin varma, että jos meille annettaisiin terve kakkonen, osaisin todella olla kiitollinen nukutuista öistä (tai edes vain 20 herätyksestä yössä), VAIN hampaiden teosta ja perusflunssissa, VAIN perusuhmasta, lapsen kivuttomista päivistä jne. Ja tämä juurikin siksi, että on vertailukohta tuohon tuskataipaleeseen Pikkusankarin kanssa!
PoistaJa kuten sanoit, kun ollaan oltu isossa rotkossa, niin kukkula tuntuu todella upealta: meillä Pikkusankarin loistavat (siis tämän ikäisen normaalit) päivät tuntuvat aivan sanoin kuvaamattoman huolettomilta ja upeilta. Se on kuitenkin tärkein ilon syy, että lapsella ei ole kipuja!
Voimia arkeenne!