Otsikko on ärsyttävä. ÄR-SYT-TÄ-VÄ. Mutta niin oli päiväkin. Todella, todella ärsyttävä. Minä olen se ainoa suomalainen, joka ei ole koskaan katsonut tuota lauantai-illan töllön ääreen liimaajaa, mutta SILTI osaan nuo korvamadot!?! (kiitos some!) Sen lisäksi, että otsikko kuvaa minun päivääni, se kuvaa sitä, että minulla on tapana puhua ärsyttävistä asioista ääneen. Tässä ärsytyskertoimessa, jossa juuri nyt elän, otsikko on siis enemmän kuin oikeanlainen.
Niiden, jotka eivät kestä epätäydellistä äitiyttä, ei kannata jatkaa tämän tekstin lukemista tämän pidemmälle. Ne, jotka itse ovat parempia äitejä - teille on tarjolla herkullinen saalis - romahtanut, väsynyt ja huonosti lastaan kasvattava äiti, olkaat hyvät!
Päivä alkoi toteamalla, että tämä päivä vedetään noin yhdellä kahden tunnin unipätkällä. Päivä sujui toteamalla kerta toisensa jälkeen, että tästä päivästä ei tule yhtään mitään. Minimullistajan kanssa meininki sujui kohtuullisesti - hän nukkui yhdet puolentoista tunnin unoset (monella heräämisellä toki, mutta silti) ja riippui kantorepussa lähes lopun ajan. Mutta Pikkusankari...hän haastoi tämän äidin hermoja enemmän kuin kukaan on piiiiiitkään aikaan haastanut. Jos rappusillamme olisi ollut avaruuteen sinkoava raketti, tuo järkyttävän ärsyttävä jälkeläiseni olisi sinne kyllä tungettu! Kun kaikki kodin nurkat tuhoavaa ilkivaltaa, lelujen jatkuvaa heittelyä, Minimullistajan kiusaamista, ulkoilun aikaisia karkaamisyrityksiä, kodin kaikkien sääntöjen toistuvaa rikkomista ja muuta asiaan kuuluvaa on tapahtunut vähintään joka toinen minuutti, ei minun totaalinen romahduspiste tänään ollut kaukana. Mies sai itkupuheluita töihin ainakin viisi ja mietin oikeasti, mitä kaikkea tässä mielentilassa voisinkaan tehdä. Päivä loppui toteamalla tämän raskaan syyllisyyden taakan ja seuraavat tunnustukset. Pikkusankari ei olisi ansainnut niin kovia rauhoittamis-kiinnipitämisotteita eikä jäähylleviemistapoja. Hän ei olisi ansainnut sitä, että äiti suuttuu silmittömästi tuntikausia kestävästä huonosta käyttäytymisestä ja huutaa kurkku suorana vauva sylissä.
Minulla todennäköisesti kriteerit huonoon omaan tuntoon ovat matalat, mutta minulle se on riittävä kriteeri todelliseen syvissä sameissa vesissä sukelteluun, kun oma käsi puristaa aiottua lujempaa lasta hänet rauhoittaakseen tai kun lapsen joutuu heittämään/siirtämään (miten sen nyt ottaa) vaaratilanteesta pikkuveljeä kiusaamasta nopeasti lähimpään paikkaan, ja pää kolahtaakin pahasti sängyn kulmaan. Tilanteen jälkeinen "äiti satuttaa minua!"-kertomus ei myöskään äidin mieltä lämmitä.
Syy tähän Pikkusankarin oireiluun on todennäköisesti tiedossa ja nyt eliminoitu. Nyt vaan kaikki toivo siihen ajatukseen, että oireilu loppuisi mahdollisimman pian, ja että minulle olisi viimeinen kerta, kun joudun näkemään sanat Mie romahan.
Voi sentään mikä päivä teillä on ollut! Jälleen kerran voin niin samaistua tuntemuksiisi. Toivottavasti huominen on jo kohti parempaa suuntaa! Joku ruoka-aineko se epäilty syyllinen on? -SG-
VastaaPoistaJep, eilinen oli taas niitä refluksiarjen antihelmiä... Kyllä, valitettavasti kananmunaa tiputellaan nyt pois :-(
PoistaVoi ei :/
VastaaPoistaZemppiä uuteen aamuun <3
Kiitos <3
PoistaVoi ei! Nuo ruoka-aineallergiat heijastuvat railakkaasti käytökseen meilläkin ja hermoja koetellaan. Kaikki mahdolliset ja mahdottomat kepposet keksitään ja toteutetaan. Varsinkin, jos äiti on vähän väsynyt tai poissaoleva. Jotenkin lapsi vaistoaa sen äidin olotilan ja käyttää sitä hyödykseen. Olen tulkinnut Neidin kohelluskäytöksen näin: "Äiti, minun on paha olla. Äiti, auta minua." Näin meidän Neitokainen toimii ja vaikka tiedän sen hyvin, niin joskus tulee karjaistua niin, että itseä hävettää. Mutta hei, ihmisiä me äiditkin olemme! Emme mekään kaikkea kuraa jaksa ja kestä, eikä varmaan edes kuulukaan kestää. En jaksa (halua) uskoa, että on sellaisia hymiseviä äitejä, jotka kestävät lapsiltaan ihan mitä tahansa hermostumatta.
VastaaPoistaIsot voima- ja hermovarat ja vielä halauksetkin sinne!
Kiitos Minna vertaistuesta <3 Jep, ongelmakäyttäytyminen on meillä niiiiin selvää seurausta allergia-refluksioireista, oireettomana "ongelmakäyttäytyminen" kun on AIVAN eri sfääreissä ja erilaistakin. Olen tulkinnut Pikkusankarin käyttäytymisen juuri samalla tavalla, miten sinä kerroit. Siksi olenkin itseeni aina niin järkyttävän pettynyt, kun omat hermot eivät kestä sitä aina. Paljon on hermot mulla vahvistuneet, mutta tiettyjen taustatekijöiden vallitessa vahvistuminen ei näy käytännössä.
PoistaSinne samoja varoja ja haleja myös <3
Meillä oli aivan vastaavanlaista pelleilyä pojan ollessa kolmen ( ilman refluksi-oireilua). Hänen kuitenkin ollessa nuorimmainen sisarrussarjasta ei ollut pienemmälle sisarukselle kiusaksi, isommalle siskolle tuolloin 5v. oli. Tappelut sisarusten välillä oli kamalaa, hiustenrepimistä, nyrkeillä hakkaamista ja tönimistä. Työ oli lähinnä toimia erotuomarina, välillä en jaksanut sitäkään..
VastaaPoistaVoin omasta puolesta lohduttaa että huono-omatunto huonoäitifiilis on suojelumekanismi, ja ilma sitä.. no, tiedäthän..
Tsemppiä koti-äiti päiviisi. En edelleenkään ole löytänyt vastausta kysymykseen MIKSI kaiken pitää välillä olla lasten kanssa NIIN vaikeaa..<3 -H
Jep, näin olen käsittänytkin, että tämäntyylinen käyttäytyminen on normaalia melkeinpä jokaisella lapsella, mutta meillä tuo käyttäytymisen voimakkuus on aivan selkeästi yhteydessä refluksi-allergiaoireiluun. Kummasti se vahva käyttäytyminen karsiutuu pois, kun lääkitys saadaan kuntoon/ruokavaliosta jätettyä pahikset pois...
PoistaNoin yritän itsekin ajatella, että kun sanon ääneen kaameat ajatukseni ja myönnän virheeni, niin pääsen henkisesti kehittämään hermovarakapasiteettiani ja puhdistettua hieman omaa tuntoa, eikä niitä ajatuksia tule tehtyä käytännössä.
Niinpä - lapset herättävät suuria tunteita suuntaan kuin toiseenkin...
Minulle joku totesi jokin aika sitten, että ei äiti ole mikään pyhimys, jonka pitäisi kaikki jaksaa ja kestää ja aina vaan hymyillä. Jos päreiden polttaminen sallitaan "helppojenkin" lasten vanhemmille niin teillä se lienee extraymmärrettävää että välillä vähän kärähtää.
VastaaPoistaKärähtää se täälläkin; kymmenen kertaa päivässä mietin ensin että voisiko joku hakea tuon koiran ja pariin kertaan perään että jos ottasivat tuon (vinkuvan / huutavan / vastustavan / repivän / ruokaa heittelevän) lapsenkin. Ja tietenkin saan kauhean omatuntokohtauksen heti perään :D
Olen ehkä tullut siihen tulokseen, että äitiyttä seuraa huono omatunto, melkein jatkuvasti JOSTAIN.
Oi, sielläkin on omatuntokohtauksista kärsivä äiti! Ja kyllä, tuo on tosi totta, että huono omatunto seuraa usein arkimatkalaisena äitiydessä! Nytkin tunnen huonoa omaa tuntoa siitä, että minun oma tuntoni keveni, kun ajattelin, että "kyllä muutkin räjähtelevät", kun luin teidän kommentteja, ja tavallaan otin askeleen siihen suuntaan, että "ei se mitään haittaa". Mutta piru vie, haittaahan se! :D Enhän mä voi antaa itselleni "lupaa" räjähdellä jatkossa. Mutta on se vaan hieman keventävää ajatella, että muutkin vanhemmat painivat samanmoisten asioiden kanssa. Pyyhitään pyhimysyritykset pois kokonaan, ja tehdään vain parhaamme!
PoistaEilispäivänä taasen jotenkin sumussa netissä päämäärättömästi haahuiltuani eksyin tänne blogiisi. Ja pitihän siinä itkut tirautella, kun olotila oli ihan epätodellinen (väsymyksen lisäksi) siksi, että jonkun elämä allergiahulinoineen on ihan vastaavaa kuin omani. Meillä nuorimmainen poika moniallerginen, vaikeasta atooppisesta ihottumasta kärsivä 1,5 v. Kyllä on elämä ollut yhtä taistelua, yhtä diettiä, yhtä kipuitkua, yhtä järkyttävää ja käsittämätöntä, systemaattiselta vaikuttavaa allergisen lapsen ja hänen perheensä kokemien ihan pikkuisen raskaiden asioiden vähättelyä yms...On ollut pinna välillä poksahtaa ihan täysin, isoveli kohta 4 v. pistää parastaan kaikessa vastaan vängäten, kiusaten, rajojaan kokeillen ja samalla yrittää lohduttaa ja helpottaa jotenkin pikkuveljen oloa. Kirjoitit juuri tuntemukseni. Ja sitten iskee illalla se karsean ahdistava huono-omatunto siitä kaikesta, mitä päivän aikaan on tullut pojilleen huudettua ja äksyiltyä. Vähän liian napakkaan käskettyä ja ärähdeltyä. Tänä aamuna isompi heräsi itkien ja kysellen, "miksi äiti huutaa". Oli nähnyt painajaista, siis painajaista ihan tästä arjesta. Voi että, kun teki mieli vetää peitto vaan korviin ja aloittaa nyt jokin talvihorros ja herätä siitä sitten, kun univaje ja hermot olisivat edes vähän korjaantuneet ja pikkuveljen allergiat helpottaneet...
VastaaPoistaAnna itsellesi ihan hemmetin iso hali ja taputus olalle. Kun näin tekee saattaa ihan ruveta hymyilyttämään, onko tulossa väsymykseltään ihan lopullisesti pimeäksi. Mutta tärkein siis, olet sen ansainnut. Ei ole helppoa. Tiedän miltä tuntuu. Ja nyt siis käsitykseni mukaan tuo kommentti on vähän lähempänä totuutta kuin ystäväni lausahdus omasta lapsestaan: "voi kyllä tiedän, miltä nuo allergia-ihottumat (verillä oleva poikamme) tuntuu, kun meidänkin tytölle tulee aina ihottumaoireita kun syö kaupan pullia (yleiskäsite kaikille näille parasta ennen 7/2018 valmiskakuille yms). Niin ne lähimmät toinen toistaan tukee ;)
-ketta-
Huh, kuulostaa kyllä liian tutulta teidän perheen arki :'( Mutta kiva, että löysit blogiini. Tänne vaan suollat sitten kaiken sen moskan, minkä vaan haluat! Minä kuuntelen.
PoistaHyvä halineuvo, mutta on kyllä yllättävän vaikea toteuttaa! Tiedätkö mitä! Sinä olet myös ansainnut sen! Minä toivon niin sydämeni pohjasta aurinkoisempia aikoja niin arkeenne kuin sun omaan tuntoonkin <3 Muista, että vaikka kaikki lähimmät eivät pysty arkea ymmärtämään, täällä ymmärretään.
Virtuaalinen vertaistuki <3 Olen jonkin aikaa blogiasi anonyyminä selaillut, mutten ole aiemmin kommentoinut. Nyt vain oli tekstin aihe niin ajankohtainen että pakko sanoa ettet ole yksin! Meillä lapset 3,5v ja 1v. Esikoinen on terve, ja kuopuksen kanssa ollaan nyt päästy alkuun allergiaoireiden selvittelyssä. Univelka on VALTAVA, tukiverkostoa ei ole ollenkaan, mies reissutöissä ja äiti huojuu todella syvän kuilun reunalla, jaksamisen äärirajoilla. Pinna palaa ihan liian usein, ja eniten siitä joutuu kärsimään tuo syytön esikoinen. Ja silloin tällöin ihan kirjaimellisesti romahdan, itken iltaisin yksin ollessani tätä valtavaa syyllisyyden tunnetta. Vielä kaksi viikkoa lastenlääkärin tapaamiseen, jospa sitten alkaisi ongelmat edes jollain tavalla purkautumaan...
VastaaPoistaKiitos kun jaksat kirjoittaa blogiasi!
Täältä päin myös suuret myötätuntohalaukset sinulle <3 Sun elämäntilanne kuulostaa tosi rankalta, sellaiselta, että lisäapuja arkeen todella, todella tarvittaisiin. Oletko miettinyt kaikki vaihtoehdot niiden suhteen läpi?
PoistaOnneksi teillä on aika lääkärille! Kunpa hän ymmärtäisi allergiajutut, eikä vähättelisi.
Tule tänne blogiin itkemään ja romahtamaan, jos se edes IHAN pikkuisen helpottaisi. Ja sähköpostiakin voit mulle kirjoittaa, jos haluat jollekin vuodattaa.
Voimarutistukset!!
Itkuhan tässä pääsi, kun kommenttisi luin. Neuvolassa olen asioista puhunut, mutta suora avun pyytäminen tuntuu mahdottoman vaikealta. Ollaan asuttu uudella paikkakunnalla nyt 6kk, ja joka neuvolakäynnillä on ollu eri th. Aina saa tilanteen selittää alusta asti, ja kun kuuntelija on vaihtuu joka kerta, ei neuvolassa huomata kuinka kuukausi kuukaudelta olen uupuneempi.
PoistaKovat odotukset olen ladannut tuohon seuraavaan lääkäri aikaan, vaadin että minua kuunnellaan ja kuopuksen oireet tutkitaan kunnolla.
Ihan oikeasti helpotti, kun sain avautua. Kiitos! Vilpittömästi toivon, että teillä' alkaa elämä pian helpottua. En voi edes kuvitella kuinka rankkaa on, kun molemmat lapset oireilevat, ja vielä noinkin rajusti.
Voimia, rutistuksia ja toivoa helpommasta huomisesta! <3
Hyvä, että olet neuvolassa asiasta puhunut, mutta tosi kurjaa, kun on aina ollut eri terkka :-( Jos avun pyytäminen kasvokkain on vaikeaa, niin voisitko vaikka laittaa sähköpostia terkalle (meidän terkka ainakin muistuttelee sähköpostivaihtoehdosta) tai sitten soittaa soittoajalla hänelle. Ehkä seuraavaan neuvolakertaan ei kannata odottaa, ja aina on se vaara, että asian sanomisen tilanne menee ohi. Voisit ehkä myös laittaa lääkärille jo alustavaa raporttia sähköpostilla teidän tilanteesta - ja samalla mainita uupumuksesta...?
PoistaToivottavasti et loukkaantunut mun ehdotuksista, mutta olen vain kovin huolissani sun jaksamisesta <3 Ja teillä on vastikään ollut muuttokin, huh!
Tule päivittelemään kuulumisia, jos jaksat. Tähän loppuun teillekin monet sydämet <3
Täältä todellakin löytää kohtalosisaret. Meillä myös tilanne se, että tukiverkkoa ei lähimaillakaan. Lähimmät sukulaiset asuvat reilun 300 km päässä. Mies tosin ei ole reissuhommissa, mikä kyllä iso helpotus, ja siltikin tuntee kyllä tilanteen välillä musertavan rankaksi. Avun pyytäminen on ihan järkyttävän vaikeaa. Viime viikolla olin jotenkin niin puhki, että mietin pitäisikö neuvolaan ottaa yhteyttä. Mutta en jaksa. Meillä tosin aina sama terkka mutta hän on useasti todennut oikein ällöttävä lässyhymy kasvoillaan, että "eihän näistä allergioista tarvitse mitään numeroa tehdä ja sairautena niitä pitää, tämähän on tällainen elämäntapa". Ei siis oikein sytytä kertoa tämmöiselle sisarhentovalkoiselle , että niin vain on tämä äiti kohta ihan loppu. Tunnistan kyllä itsessäni huolestuttavia piirteitä oikeaan minääni nähden. Olen koko ajan ihan pirun kireä, kaikki siis välillä ihan KAIKKI ärsyttää ihan silmittömästi ja itku tulee välillä tietämättä, mistä syystä. Toisaalta vielä kai on hyvä, että se itkeminen tuntuu jollain tapaa helpottavan ja puhdistavan oloa. Mutta näissä vesissä uiskennellessä tuntuu aivan järkyttävän, sanoinkuvaamattoman musertavalta, masentavalta, ahdistavalta ja raivostuttavalta ne kaikki vähättelyt ja typeryydet, mitä ihmiset laukovat. Meillä tilanne myös se, että esikoisella ei mitään allergioita, mutta nuorimmalla on ja arvatkaas vaan olenko saanut ihan solkenaan kuulla sitä, että eihän teillä tässä nyt mitään ole kun on tuo nuorempi allerginen, mutta ajattelepa jos olisi ollut esikoinen niin sehän olisi tosi rankkaa. Just niin. Siis taisihan se esikoinenkin olla tässä koko ajan pitkin matkaa hoidettava ihan siinä sivussa, samalla kun pyyhki pikkuveljen oksennuksessa olevia lattioita. Mutta sitä en osaa kuvitellakaan, että molemmat lapset olisivat allergisia. Siis miten paljon ihminen pystyy venymään. Väistämättä olen myös aika moneen kertaan miettinyt sitäkin, miten tämä kaikki on vaikuttanut psyykkisellä tasolla isoveljeen. Sen verran mieletöntä settiä tulee välillä isoveikan suusta.
VastaaPoistaMutta kannustan sinua hakemaan apua. Teet sen itsesi ja sitä kautta lastesi ja koko perheesi parhaaksi! Sydämestäni toivon voimia tähänkin päivääsi!
-Ketta-
Kiitos Ketta voiman toivotuksista! Kuulostaa niin tutulta nuo tunteet...syvissä vesissä täälläkin räpiköidään. Toivottavasti sinäkin saisit jollan tavalla pian helpotusta arkeen! Minua ainakin helpottaa tieto siitä, että on muitakin samassa tilanteessa. (Vaikka en näitä tilanteita toivoisi kenenkään joutuvan kokemaan)
PoistaSkribentti, en loukkaantunut ehdotuksista :) Meillä on tuo neuvolan toiminta vähän hankalaa, jos on hiukankin jotain normaalista poikkeavaa. Täällä on siis puhelinpalvelu, jonka kautta voi varata aikoja ja jättää soittopyynnön omalle terkalle (ei kuulemma yleensä soita saman päivän aikana). Ja minä kun en edes tiedä kuka meidän oma th on :D Eikä sähköpostia ole annettu yhteystiedoksi, vaan kaupungin nettisivujen kautta voi pankkitunnuksilla tunnistautumalla lähettää viestin neuvolaan. Hieman monimutkaista ja kasvotonta toimintaa :/
Saatanpa rohkaistua kirjoittelemaan sähköpostia sen lääkärireissun jälkeen, kun on (toivottavasti) jotain (positiivista) kerrottavaa.
No onpa teillä molemmilla tosi kökkö tilanne terkkarien suhteen! Meilläkin oli kaikki edelliset terkat melko... hmm.. miten sen nyt nätisti sanoisi, tietämättömiä, mutta nyt on onneksi todella hyvä terkkari! Ja vissiin täällä meidän paikkakunnalla myös yhteydenotto terkkariin sujuu mutkitta verrattuna muihin paikkakuntiin. Harmi teidän puolesta!
VastaaPoistaJa kyllä, niin samassa tilanteessa uimme... Tänäänkin on kulunut aika monta nenäliinaa täälläkin päässä blogia.
Hei. Olen nyt niin väsynyt, etten jaksa kirjoittaa paljoa, mutta haluan vain sanoa, että sen, mitä olen nyt blogistasi lukenut, olisin voinut kirjoittaa itse (en tosin ehkä yhtä värikkäästi tai yhtä rikkain kielikuvin...). Jotenkin helpottavaa, että en ole yksin. Meidän pojalla (kohta 9kk) diagnosoitiin juuri refluksi pitkän ja uuvuttavan taistelun jälkeen. Jee, en kai sitten olekaan huono, äidinvaistoton äiti, joka ei ymmärrä lapsensa tarpeita tai osaa tulkita oikein "erittäin haasteellisen" lapsensa ihmeellistä käytöstä ja mitä moninaisimpia oireita. Enkä ole vain jostain syystä epätavallisen yliherkkä ja laiska äiti, joka ei kestä "tavallista ja normaalia" vauva-arkea. Jaksamista ja voimahaleja sinulle.
VastaaPoistaMoikka Sikurina, ja kiva kun jaksoit edes vähän kirjoittaa <3 Vertaistuki on todella tärkeää tässä sairaudessa! Tällaisessa tilanteessa kuin meidän perheet ovat, on niin suuri riski uupua hyvä äiti-odotusten alle, jos oikeanlaista tietoa ei ole saatavilla. Onneksi saitte vihdoin diagnoosin! Toivottavasti saatte oikeanlaiset hoidotkin nyt!
PoistaSamoja toivon sinulle <3
Haluan vielä tarkentaa, että en aiemmin kirjoittamassani tarkoittanut millään muotoa vertailla rankkuutta tai väheksyä sitä, jos perheen esikoinen olisi allerginen ja muut lapset terveitä, tai että perheessä yksi lapsi, joka allerginen jne. Rankkaa allergia/refluksiarki on aina. Mutta nämä kommentit, joita saan kuulla siitä, että eihän meillä nyt rankkaa ole kun toinen lapsi on allerginen, tuntuvat kaikkea muuta kuin kannustavilta. Jotkut tietysti jatkavat sitä sillä, että on jo kaikki nämä vauvan hoidon perusrutiinit hallussa niin kyllähän se arki rullaa, vaikka joku ruokarajoite olisikin. Kun ei se allergialapsen hoito ole sitä perusnormaalia vauva-arkea. Kaikkea muuta. Ja sellainen, joka onneksi säästynyt allergiaruljansseilta, ei tule edes vahingossa ajatelleeksi, että onkohan se vauva itse kertonut, mikä pistää vatsan kiehumaan, oksentamaan kaaressa, ripuloimaan. Vai olisikohan tehty kokeiluja, kärsitty oireita, yritetty jotain uutta ja ehkä vielä rankemmilla vaivoilla. Sitten palattu taas nollapisteeseen ja ihmetelty, mitähän tälle lapselle ylipäätään voi antaa. Onko se jo ihan hyvä, jos vaan ripuloi, eikä oksenna.
VastaaPoistaVoimia kaikille!
-Ketta-
Ketta, minä ainakin tajusin pointtisi enkä ajatellut asiaa mitenkään vähättelyn kannalta. Kirjoittipa sitä sitten ihan mitä vain ja miten vain, aina joku saattaa loukkaantua. Minunkin samoista kirjoituksista on toinen terveiden lasten äiti kommentoinut, että "saan kirjoituksistasi niin paljon kiitollisuuden aiheita, kun oma arki on niin paljon helpompaa" ja toinen terveiden lasten äiti kokee, että mollaan terveiden perheiden äitejä. Että joopajoo.
PoistaVOIMIA ja jaksamista <3 Mun on vaikea sanoa miten pinna riittäisi allergiattoman ja refluksittoman lapsen uhmailuun mutta meillä kohta 2-vee on jo ihan kohtalainen uhmistelija. Ja sitten itselleni on vaikeaa just se että osaanko varmasti erottaa oireiluhäiriköinnin ja se ns.ikään kuuluvan käytöksen.. Ja onhan se pinna vaan helposti lyhyempi jos/kun oot väsynyt ja energiaa menee sen pienemmänkin oireilujen pohtimiseen ja muuhun. Me ollaan päästy toistaiseksi helpommalla kakkosen kuin ekan kohdalla mutta vaikeina hetkinä olen kyllä miettinyt että mä en ehkä oikeesti olis jaksanu jos oliskin tullut yhtä rankkaa nyt uudelleen.Sen pidemmälle en ole halunnut ajatella.
VastaaPoistaKysyit aiemmin mitä multa oli pois i.d:llä ja nyt kun se on eilen loppunut niin muistaessani vastaan, eli alkuun oli pois maito ja nauta. Sitten vauvan oireillessa poistettiin soija (Gurun ohjeesta) ja n.6 viikon kohdalla vielä yhtä aikaa muna ja kotimaiset viljat. Poistot aina autto hetkellisesti mutta nyt kun ekana tissittömänä yönä lapsi nukkui yli 10 tuntia syöden puoliunissaan 2 kertaa ja tosiaan nukkuen rauhallisesti (ei huiskintaa,ei potkintaa,ei itkeskelyä,ei ilmavaivoja,ei refluksinousuja jne..) niin mä en voi olla miettimättä mikä se pahis mahtoi olla mikä piti oireita yllä?? Vai oliko tuo ensimmäinen rauhallinen yö ikinä vaan sattumaa? En usko mutta aika näyttää. Mutta en siis tiedä miten paljon olis pitäny vielä karsia että olis helpottanu tilanne. Nyt mennään korvikkeella ja äitikin pääsee varmaan yli syyllisyydestä jossain vaiheessa. Ja mulla karkasi nyt jo juttu ihan sivuraiteelle,anteeksi. Huippuhyvä vertaistukipaikka tämä sun blogi on kyllä!! Ihanaa viikonloppua teille :)
Moi Outi,
PoistaJa kiva, kun kirjoittelit tarkemmin iideestä ja muusta!
Mä en tiedä miksi, mutta meillä Pikkusankarin kanssa mulla on melko helppo aina tajuta, että mikä on oirekiukkua ja mikä vain ikään kuuluvaa kiukkua. Tai ainakin musta tuntuu, että monta kertaa en ole mennyt vikaan. Tsemiä niihin pähkäilyihin!
Siis vau mikä yö oli teillä! Hienoa kerrassaan :-) Jospa nyt sitten alkaa seesteisempi kausi teillä!
Meilläkin täällä kovasti mietitään, että karsitaanko iideetä vai ei...
Kiva, että te muutkin koette saavanne vertaistukea täältä <3 Leppoisaa viikonloppua!
Täältä löytyy kanssa yksi onneton romahuksen partaalla oleva. Ja niin, tilannehan on meillä kuitenkin vielä helppo.. Esikoinen 2v8kk suht oireeton tupla-annoksella Nexiumia, mutta uhmaikäinen kuitenkin.. ja pikkuveli 6 viikkoa, jolla käytössä Nexium ja Nutrilon Pepti, tavoitteena suoliston ja mahaportin mahdollisimman vähäinen rasittaminen (siksi siis lopetin imetyksen, vaikka en mä kyllä jaksa oikein dieetatakaan, huono äiti kun olen), ja tässä nyt odotellaan ja ihmetellään että kuinka pahaksi hommat menee vai alkaisko jopa helpottaa.. :/
VastaaPoista-SusannaT-
Voi meitä romahtaneita <3 Ja Susanna, tosi harmi, että teillä noin pikkuinen joutui alottamaan Nexiumin :-( Toivottavasti tilanne ei menisi yhtään pahemmaksi! Huono äiti tosiaan :-) Onneksi taidat itsekin tietää, että huonosta olet kaukana <3 Suuresti tsemppiä!!
PoistaNiinpä. Kiitokset tsemppauksista, tarpeeseen tulee. Miten sitä onkin niin vaikea sietää tuon kuopuksen itkuja, vaikka kuinka johtuva kivuista - jotenkin en vain jaksa. Puhumattakaan sitten esikoisen jatkuvasta huomionhausta ja uhmakiukuttelusta... Tän nuorimmaisen kohdalla jokainen itku (ne pienimmätkin rääkäisyt) kaivaa sielun syövereistä esiin ne univelat, tuskat ja uupumuksen, joka esikoisen kanssa käytiin läpi vauva-aikana... ja ehkä siksi tuntuukin kaikki entistä musertavammalta ja rankemmalta. Ja siltikin koitan psyykata, että kun vauva itkee vain välillä, eikä koko aikaa ja syöntivälikin on huikeat 2 tuntia, että helppohan tää meidän tilanne on ja hyvä.. vaan eipä se hyvä ole, että itketään kipuja, ei alkuunkaan. Ilmavaivaa on pahasti, eikä tunnu Disflatyl ihan hirmuisesti auttavan, tosin vielä on siinäkin varaa annostusta nostaa. Sitä vaan yrittää epätoivoisena miettiä, että mikä määrä vatsakipuja ja itkuja ja vääntelehtimistä ja huonosti nukkumista on normaalia ja hyväksyttävää, missä menee raja, mistä pitäisi huolestua ja mistä ei.. mutta sen tiedän sanoa sentään, että ikinä ei esikoisella ollut kakka niin "nättiä" kuin tällä juniorisankarilla nyt on. Että ehkä tää kuitenkin sit menee paremmin, vaikka pelko pahemmasta onkin aika musertava..
VastaaPoistaTsemppiä teille ja kaikille muillekin. Kyllä se oikeasti helpottaa lukea, että muilla on samanlaista.. ettei ole yksin näiden fiilistensä kanssa. Kiitos siis avautumisen rohkeudesta teille kaikille!!
-SusannaT-
Tiekkö täälläkin on tänään taas tosi surkea päivä. Pikkusankari uhmaa ja refluksikipuilee minkä kerkiää ja Minimullistaja ei suostu nukkumaan ei sitten millään ja kirkuu vain koko ajan. Oon tässä neljä tuntia yrittänyt nukutella häntä Pikkusankarin sabotoidessa niitä yrityksiä... Kyllä on hermot taas mulla kireällä. Huoh.
PoistaTuo tasapainoilu siedetyn kipuilun rajamailla on tosi vaikeaa! Ja jatkuvaa meilläkin molempien kanssa, ihan koko ajan.
Jep, onneksi ihmiset jaksavat ja rohkenevat avautua vertaisilleen. Se helpottaa. Kiitos siis sullekin!
Huh, kuulostaa rankalta kyllä. Meillä esikoinen on hoidossa sen 4 päivää viikossa, mutta kuitenkin kotona sen 3 päivää, ja tiiän kyllä nyt jo, ett miltä tuntuu kun vihdoin vaivalla saat pienemmältä itkut loppumaan ja unen tulemaan ja ehkä laitettua sinne sänkyynkin - ja sitten se esikoinen päättää aloittaa kiljumisen (mieluiten juuri siinä pinniksen vieressä) ihan vaan huvin vuoksi tai koska nyt sattuu kiukuttamaan..argh.
VastaaPoistaPuuh, mä sain juniorin nyt nukkumaan sänkyynsä, toinen kerta jo tänään. Ekalla kerralla viihtyi 20 minuttia, katsotaan kauanko nyt menee. Yöt hän nukkuukin sylissä ja nukumme sohvalla, sillä tavalla saadaan sentään nukuttua edes jotenkuten...
Voiskohan tätä elämää jotenkin pikakelata pari vuotta eteenpäin..?!
Mie oon ihan hitokseen kyllästyny keksimään kikkakolmosia millä rauhotella itkevää lasta ja kun ei ne kikat edes toimi. Tuntuu että nukahdan kauhea rääkyminen korvissa soiden ja herään siihen samaan.. :/
-SusannaT-
Oi - siellä samat meiningit! :-(
PoistaVälillä pikakelaus olisi todella enemmän kuin tarpeen.
Nyt toivomme, että tuleva yö ja huominen olisivat meille parempia <3