Heipat hetkeksi

Meinasin tulla kirjoittamaan tänne Minimullistajan Losecin lopettamisesta, Zyrtecin tauottamisesta ja antitrypsiinikokeesta. Meinasin tulla kertomaan uusia juttuja liittyen Pikkusankarin SI-ongelmiin. Olisin myös kirjoitellut mietteitä nukkumisjärjestelyjen muuttumisesta, osteopatiasta sekä manaillut the Gurun vastaanottoajan odottamista... No, nyt ensimmäisen kerran, tekstiä kun aloin kirjoittamaan, tuli olo, että ehkä en kirjoitakaan. Ehkä kirjoitan myöhemmin. Ehkä en.

Kaikkina näinä blogivuosina olen saanut (ainakin palautteesta päätellen) monen läheisen tajuamaan paremmin arkeamme. Olen myös kuullut usein, että muiden refluksi-allergia-astma-perheiden läheiset ovat pääseet perheiden arkeen paremmin sisälle, kun ovat lukeneet blogiani. Olen saanut blogilta itse PALJON, sekä kirjoittamalla sitä päänsisäistä harmautta tänne että suuren vertaistuen kautta. Nyt en enää ole varma, ottaako tämä blogi enemmän kuin mitä se antaa.

Miksi minä vielä bloggaisin tästä arjesta?

Olen miettinyt minäkuvaani blogin kautta. Tämä blogihan heijastelee minun synkkiä ajatuksia ja vaikeaa arkea. Tämä blogi ei oikein koskaan ole painottanut niitä elämän iloja, vaikka niitäkin olen mielestäni usein tänne kirjoitellutkin. Ja syy on yksinkertaisesti se, että nämä vaikeammat jutut vain tarvitsevat erilaisia kanavia purkautua kuin ne paremmat jutut. Kuulen usein, että "sinusta ei uskoisi, että elät sellaista arkea kuin elät", tai "iloisuutesi, positiivisuutesi ja toivorikkautesi perusteella ei voisi tietää teidän kuulumisten rankkuutta". Juuri tässä se syy onkin, jota viime tekstinkin kommenttien perusteella nähtävästi monikaan (tuntematon? anonyymi? peruslapsiperheellinen?) ei pysty käsittämään: blogissa käsittelen asioita, joita murehdin ja joista olen huolissani.

Blogivuodatuksen lisäksi teen omaa ajatustyötä paljon, puhun mieheni kanssa paljon, vuodatan vertaistukijoukoille paljon ja itken niille kaikista läheisimmille paljon. Ja juuri tämän takia pystyn muuten olemaan juuri sellainen, kuin olen. Pystyn kiitollisuuteen, iloisuuteen ja positiivisuuten. Vaikeuksista (ääneen, julkisestikin) puhuminen ei ole pois muista positiivisemmista jutuista. Mielestäni ylipäätään suoraan sanomiset ja myös niiden negatiivisten asioiden julkipuhuminen kertovat itseluottamuksesta. Lasten myötä olen saanut luonteeseeni varmuutta, jota eivät muut ihmiset ja heidän mielipiteensä heilauta. Minua ei noin vain enää loukata. Kaikki se kurakin, mitä päälleni on roiskittu, on vain vahvistanut omia mielipiteitäni - on ollut pakko kyseenalaistaa kaikki omat mietteet ja perustella ne itsellekin. Blogin luonteen vuoksi väärinymmärryksiltä ei ole vältytty, ja tuntuu, että joskus ihmiset jopa haluavat aivan tahallaan väärinymmärtää tekstejäni. Toisaalta taas välillä on vain todettava, että jos tekstin ajatus uppoaa syvälle jonkun sisälle, voi olla, että kyseisen henkilön kannattaa itse pohtia, miksi kyseinen aihe voisi olla itselle herkkä kohta. Ja tietenkin haluan myös muistuttaa, että monet tekstit on kirjoitettu melkoisessa tunnetulvassa, joten sellaisen suotimen kautta ne kannattaa lukea.

Nyt kuitenkin jokin raja on ylitetty. En tiedä, mitä enää blogilta haluan. Enkä tiedä, mitä se tarjoaa muille. Sanon heipat siis hetkeksi täällä blogin puolella, ehkä muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi. Jos päätän lopettaa pysyvämmin, tulen kyllä hyvästelemään. Instagramissa kuvavirta jatkuu normaalina.

Aurinkoista maaliskuuta kaikille!