Kymmenen parisuhdevuoden opit

Vaikka ikämme ei ala vielä edes kolmosella, olemme mieheni kanssa taapertaneet maailmaa yhdessä tasan kymmenen vuotta. Siksi mieleeni tulikin nyt pohdiskella sitä, miten ihmeessä meidän parisuhteemme on edelleen elossa kaikkien näiden hurjien viiden lapsiperhevuoden jälkeen ja sellaisella äärimmäisen köyhällä tukiverkolla, mikä meille on suotu... Ja tätä minulta usein kysytäänkin. En väitä, että tässä mikään muita neuvomaan kykenevä parisuhdeasiantuntija olisin, mutta jotakin me selvästikin olemme tehneet oikein suhteessamme, koska voin rehellisesti todeta, että rakkauden tunteet ovat syventyneet, kommunikaatiomme parantunut ja luottamus lisääntynyt. 

Mitä siis juuri me olemme hokanneet suhteessamme ja mitkä asiat ovat juuri meidän parisuhteen eloonjäämisen kannalta olleet olennaisia?

Mitä avioliitollemme on tapahtunut hääskumppien jälkeen?

Sen tajuaminen, että toista ei voi muuttaa. Tämä on niiiiin klisee, mutta niiiiin totta. Siis todella. Tästä tuskin tarvitsee enempää edes kirjoittaa. Älä siis ikinä koskaan laske sen varaan mitään, että toinen muuttuu jotenkin.

Ei lupauksia, vaan tekoja. Olemme tulleet siihen tulokseen, että kaikki ”parisuhdelupaukset” ovat turhia. Vain käytäntö osoittaa, miten vahvasti olemme sitoutuneet näihin lupausasioihin. Ei paljon auta, jos vuodesta toiseen luvataan tehdä sitä tai tätä parisuhteen eteen, jos lupauksilla ei ole mitään käytännön sisältöä. Parempi on pitää suu kiinni ja näyttää käytännössä se, mitä haluaisi toiselle luvata.

Kukkia ja katteettomia lupauksia? Vai mieluummin oikeita tekoja?

Muutama aito kohtaaminen päivässä. Minä en voi kertoa, että meidän parisuhteen hengissäpysymisen edellytys olisivat jokaviikkoiset tai jokakuiset treffit; jopa treffit puolen vuoden välein ovat meille utopiaa tällaisessa meidän todella suppeassa lastenhoitoaputilanteessamme. En pysty edes kuvittelemaan, miten hienolta säännöllinen kahdenkeskinen aika tuntuisi! Me olemme joutuneet sopeutumaan tähän tilanteeseen, ja mielestäni olemmekin sopeutuneet hienosti. Toisin kuin parempiunisissa perheissä, meillä ei koskaan ole ollut illan ”takuutunteja” kahdenkesken. Pikemminkin ne ovat poikkeus kuin sääntö. Oireilevat lapset valvottavat, heräilevät usein tai heidän unirytminsä (nukkumaanmenoaikansa) on kivuista johtuen niin outo, että illalla ei todellakaan voi olettaa olevan yhtään aikuisten tuntia (tai vähintäänkin se yksikin tunti keskeytyy kuusi kertaa...). Ja juuri tämän takia päivän aikaan annettu läheisyys ja toisen huomioiminen ovat äärimmäisen tärkeitä! Se ei vaadi ajallisesti paljon, mutta ajatuksellisesti se vaatii. Vaikka olisi kuinka väsynyt (siis oikeasti: tiedän, mitä sanon, kun kirjoitan oikeasti väsynyt), niin pari kertaa päivän aikana silmiin katsominen plus kunnon halaus plus kiva pusu -hetki on oikeasti tärkeä parisuhteen eloonjäämisen kannalta. Siihen kun vielä lisää muutaman ohimennen tehdyn sipaisun, ollaan parisuhdetaivaassa hahhaha.

Töllö kiinni. Meillä ei ole katsottu telkkaria viiteen vuoteen. Ja voin sanoa, että on kyllä ollut hyvä päätös. Katsomme kyllä elokuvia viikottain ja valittuja juttuja televisiosta pari kertaa vuodessa, mutta turha taustameteli iltaisin on meille kauhu. Jos meillä ei iltaisin kukaan itke, ja jollekin olisi puheenvuoro tarjolla, niin emme me kovin herkästi sitä anna valolaatikolle, vaan puhumme itse (jos jaksamme...). Luulen, että tämä on ollut yksi parantuneen kommunikaatiomme salaisuus.

Välillä Big Brotherien sijaan voisi olla vaikka Big Conversation tai Big Silent.

Kiitollisuuspäiväkirja. Ihan joka päivä emme tähän kykene, mutta useimmiten kyllä. Pari vuotta olemme nyt kiitollisuuspäiväkirjaa harjoittaneet, ja kyllä ehdottomasti voin suositella ihan jokaikiselle. On myönnettävä, että välillä se on pakolla väännetty rutiini, mutta kyllä kiitollisuuspäiväkirjatapa yleisesti ottaen antaa elämään positiivista perspektiiviä hienosti! Jos kumpikaan ei nukahda kesken juttelun, niin kerromme toisillemme ensin päivän murheet ja sitten pyrimme kumpikin kertomaan kolme kiitollisuutta. Toisena iltana keskustelu syvenee tunnin mittaiseksi hapen molekyylikaavan muisteluksi, toisena iltana käydään rituaalinomaisesti minuutissa päivä oli ihan jees- jutut läpi hammasharjat seuranamme.

Asiat sanotaan suoraan ja ystävällisesti. Tämä on meille ainoa oikea tapa saada tietää, mitä toinen miettii. Meillä ei pahemmin korulauseita viljellä eikä piilotella todellisia tarkoituksia epämääräisten ehkä-lauseiden rykelmiin. Suoraan sanominen auttaa ristiriitojen ratkomisessa, mutta se tarkoittaa myös sitä, että silloin, kun mies suustaan jonkin kohteliaisuuden päästää, hän todella sitä tarkoittaa.

Ai minäkö kaunis vai...? Vaikka kuinka itsellä tuntuisi hieman erilaiselta olo, se on uskottava silloin (harvoin), kun mies niin sanoo.

Toiseen uskominen. Tämä liittyy kiinteästi edelliseen kohtaan. Jos meillä toinen sanoo, että tänään väsyttää niin kamalasti, että tiskikoneen täyttökin tuntuu talonrakentamiselta, siihen täytyy uskoa, vaikka itse samoilla yöunilla porskuttaen miettisi, että mihin ihmeeseen omat energiansa seuraavaksi syytäisi. Me tiedämme, että molemmat tekevät koko ajan parhaansa perheen hyvinvoinnin eteen. Toista täytyy uskoa, kun hän kertoo omista voimavaroistaan. Se on toisen kunnioittamista.

Samojen elämänarvojen jakaminen. Mitä pidemmälle yhteinen elämä kuljettaa, sitä tärkeämmiksi koemme yhteiset arvot. Arvothan ovat kaiken toiminnan perusta. Olemme onnekkaita, että olemme löytäneet ihmisen, jonka arvot liimautuvat omien arvojen kanssa yhteen vaivatta, eikä kuljeta pois päin, niin kuin kuulee monissa suhteissa käyvän.

Ei tarvitse kauaa miettiä, ovatko perheemme pienimpien ihmisten hyvinvointi arvojemme kärkipäässä.

Kiitä, kehu ja kannusta. Tämäkin lause on kuin pahimmanlaatuinen klisee, mutta äärimmäisen tärkeitä juttuja kaikki! Tämä kohta on sellainen, että meillä riittää tässä jokaikiselle päivälle harjoiteltavaa. Nämä jutut eivät tule niin luonnostaan, kuin toivoisi niiden tulevan. Aina voisi kiittää toista enemmän. Aina voisi kehua toista enemmän. Aina voisi kannustaa toista enemmän. Meillä on monia päiviä, kun nämä jutut muistaa ja niissä onnistuu. Mutta yhtä usein on päiviä, kun negatiivisuus valtaa sijaa näiltä kummankin parisuhteen osapuolen mielessä.

Usko siihen, että tulevaisuudessa me olemme enemmän myös mies ja vaimo. Jotta parisuhdetta voisi tällä hetkellä oikeasti sanoa parisuhteeksi, on molempien uskottava vakaasti siihen, että äitiys ja isyys eivät määritä koko lopun elämää ihan näin isoa osaa identiteeteistämme kuin tällä hetkellä. Tiedämme ja haluamme, että jossain vaiheessa arkeemme pääsee myös enemmän sitä vastarakastunut aviopari -fiilistä. Se fiilis nyt vaan on vähän piilosilla kotivaatteiden, silmäpussien, huoliryppyjen ja maitobaarien takana.