Pystytkö sinä olemaan aito?

Olen aina ajatellut, että olen aito. Ja aidoksi minua usein kuvaillaankin. Kun mieheni piti kuvailla minua jollakin, vain yhdellä sanalla, se oli aito. Kouluissa selkälappuleikeissä minulle kirjoitettiin aika monta ”aito”-sanaa ja viimeksi neuvolan terveydenhoitaja kysyi, kumpuaako aitouteni meidän kokemistamme rankoista vuosista. Vastasin hänelle, että ainakin nämä vuodet ovat jalostaneet aitouttani, mutta tuskin täysin sitä synnyttänyt. Se, mitä aitous on ja mitä aitous merkitsee eri tilanteissa, on mietityttänyt minua viime aikoina. Viimeistään kuluneen viikonlopun aikana minä tajusin, että pystyn olemaan (nykyään) aito missä seurassa tahansa. Se on äärimmäisen vapauttava fiilis.

Aitous tarkoittaa minulle rehellisyyttä itseni kanssa olemisessa. Aitous on minulle sitä, että en esitä yhtään mitään, en itselleni enkä muillekaan. Aitous on vapauden tunnetta. Aitous ei ole minulle sitä, että pälpätän kaikille mahdollisille kadun vastaantulijoille kaikki mahdolliset sen hetkiset kuulumiset ja vaadin mieheni olkapäätä kolmeksi tunniksi joka ilta kyynelteni laskeutumispaikaksi. Aitous on sitä, että uskallan halutessani tuoda tunteeni ja ajatukseni esille juuri sillä hetkellä juuri niille ihmisille, jotka siinä tilanteessa läsnä ovat, olipa se tilanne mikä tahansa. Pointtina aitoudessa minun mielestäni on se, että toimin niin, kuin tuntuu intuitiivisesti hyvältä toimia. Aina siis ei tunnu hyvältä kertoa omista tunteista ja ajatuksista, vaan tuntuu paremmalta jättää ne näyttämättä, esimerkiksi ollessa ilkeiden, itseriittoisten tai sosiaalisesti epäkorrektien ihmisten kanssa tekemisissä (kai tämä on jonkinlaista automaattista itsesuojeluvaistoa?). Mutta nykyään, kuin itsestään, tunteeni pulpahtavat esille herkemmin kaikissa muunlaisissa tilanteissa. Ne eivät jää epämääräiseksi möykyksi sisälleni. Myös aidot ajatukseni soljuvat sanoiksi kuin itsestään. Enkä puhu tässä nyt vain mistään superherkistä tilanteista, vaan ihan kaikista tilanteista. 

Luulen, että tunteiden näyttämisen ja omien ajatusten esille tuomisen oppiminen (siis aidosti itsenä oleminen) ovat osa kulkemaani matkaa minuuteeni. Äitiyden rankalla matkalla on ollut tässä projektissa suuri merkitys. Olen oikeasti oppinut tuntemaan itseni paremmin, hyväksynyt itseni eri puolet ja aktiivisesti kehittänyt niitä puolia, jotka mielestäni vaativat viilausta, jotta minulla olisi itse kivempi olla itseni kanssa ja jotta muilla olisi kivempi olla minun kanssani (ja nyt ei siis puhuta sikspäkistä tai hauiksen ympärysmitasta). Kiitos lapsieni ja heidän kanssa kokemien haasteiden, olen alkanut elää aidommin.

Konkreettinen esimerkki ja muistutus itselleni autoudestani tapahtui viikonloppuna. Ystäväni oli yökyläilemässä meillä ja muutama muu ystävä samaan aikaan muuten vain vierailemassa tuona lauantaina. Pikkusankarilla oli huonohko päivä refluksi-astma-siitepölyoireineen. Hän ei totellut mitään, hän ei kiinnostunut mistään, hän ei jaksanut keskittyä mihinkään. Hän toimi aivan vastoin ohjeitani tunnista toiseen. Hän pyöri sohvalla kaikkien näiden ystävieni keskellä kuin hyrrä muun muassa räkien heitä päin, päästellen myös toisesta päästä asiattomia ääniä suoraan ystävieni kasvoille ja puhuen todella levottomia juttuja. Hän töni pikkuveljeään ja heitteli leluja. Niin kuin muun muassa. Muutamia tunteja taisteltuani hänen kanssaan ja kaikkeni yrittäneenä hermostuin ja kirjaimellisesti heitin hänet pihalle. 

Mitä olisin ennen tehnyt? Olisin todennäköisesti yrittänyt parhaani mukaan niellä kiukkuni ja harmitukseni tilanteesta ja alkanut puhua jostakin toisesta asiasta saadakseni unohdettua koko tyhmän shown. En myöskään olisi kirjoittanut aiheesta tänne. Mitä nyt tein? Lähdin hetkeksi toiseen huoneeseen rauhoittumaan. Sitten tulin ystävieni keskelle kyyneleet silmissä. Itkin, myönsin kovakouraisuuteni ja kerroin, miten ärsytykseni pääsi valloilleen ja miten heikko olin tuona hetkenä. Kerroin, miten vaikeaa vanhemmuus juuri tällaisina hetkinä on. Myönsin, että en saa mitään kontrollia lapseeni hänen näin oireillessa. Ja, tulin kirjoittamaan tänne tätä.

On huojentavaa tajuta, että pystyn olemaan oma aito itseni melkein seurassa kuin seurassa. Koska aitous ulottuu tietenkin myös niihin positiivisiin tunteisiin, osaan näyttää myös ne helpommin. Olen huomannut, että aidot positiiviset sanat tulevat kuin itsestään ulos suustani, kun todella osaa olla läsnä hetkessä ja läsnä omassa kehossa. Usein koen, että aitous on vahvuutta, vahvuutta olla oma itseni niin hyvien kuin huonojenkin ominaisuuksieni kanssa.

Ajatuksiani aitoudesta voisin kirjoittaa vielä paljon lisää (niin mielenkiintoinen aihe se on!), mutta tämän tekstin tarkoitus oli nyt vain herättää myös teitä muita miettimään, kuinka aitoja te pystytte arjessa olemaan. Tämän tekstin kirjoittamiseen inspiroi eräs henkilö, joka totesi minulle: ”Sinun aitoudellasi on hämmentävä, positiivinen vaikutus minuun.” Ja tällä hänen kommentillaan oli hämmentävä, positiivinen vaikutus minuun. Kiitos Sinulle!

Jos aikuinen elämä on tällaista oivallusten ilotulitusta, niin en malta odottaa, mitä kaikkia uusia tajuamisia elämä tuokaan tullessaan!