Miten kohtaat surevan ihmisen?

Mitä sureva ihminen kaipaa? Millaiset sanat helpottavat oloa? Mitkä sanat tuntuvat ristiriitaisilta? Mitkä teot auttavat surussa eteenpäin? 

Ajattelin jakaa muutamia henkilökohtaisia näkemyksiäni siitä, miten minä olisin toivonut minun suruaikana minua kohdeltavan. Nyt, kun surua on takana jo kaksi ja puoli vuotta, osaan nähdä taakse selkeämmin. Toivon, että näistä olisi apua jollekulle, joka on epävarma kohdatessaan surevia lähimmäisiään. Tietenkin täytyy muistaa, että nämä ovat minun tilanteesta käsin kirjoitettuja, eivätkä välttämättä päde kaikkiin sureviin.

Jos sinulla ei ole mitään sanottavaa surevalle, sano se hänelle. Koska itsekin on surun keskellä velloessa täynnä kysymyksiä, ei ole huono juttu kuulla lausetta "En tiedä, mitä sanoisin sinulle". Silloin ainakin tiedän, että sanoja on miettinyt, mitä minulle sanoa, vaikka ei keksi mitään sanottavaa.

Älä sano: "Kyllä se siitä", " Älä itke", "Näin elämässä nyt vain tapahtuu", "Nyt vaan elämään takaisin kiinni!" tai muita samankaltaisia surua vähätteleviä asioita. Sureva saa surra. Surevan pitää surra, jotta se elämä voisi jatkua. Suru kuuluu elämään, sitä ei pitäisi peitellä eikä ohittaa. Itkeä saa. Tunteet saa näyttää.

Ole läsnä. Ole olkapää. Tarjoa nenäliinaa. Silitä. Halaa. Tarjoa hierontaa. Älä sano mitään. Tai sano yksinkertaisesti, että "Tässä minä olen, sinua varten." 

Vie kukkia. Tarjoa apua kotitöihin ja lastenhoitoon. Jos olet oikeasti läheinen surevan kanssa, voit kyläillessäsi yksinkertaisesti vain laittaa ne tiskit koneeseen, ottaa imurin käteen ja viedä lapset puistoon. Vie surevalle jotain hyvää syötävää - sellaista, josta tiedät hänen pitävän. 

(Alkushokista päästyä) kysy surijalta, mitä hän mieluiten tekisi, ja yritä auttaa häntä toteuttamaan se. Moni surija käpertyy omaan kuplaansa kotiinsa, vaikka ehkä nauttisi jostakin, mistä on ennenkin nauttinut. Jos surija tykkää urheilemisesta, tarjoa hänelle mahdollisuutta mennä. Jos surija on ennen käynyt käsityökurssilla, tarjoa kyytiä hänelle. Ja niin edelleen.

Hyväksy se, jos surija ei jaksa puhua, hymyillä tai ylipäätään tehdä mitään. Se ei silti tarkoita, että hän ei kunnioittaisi toisen antamaa apua ja tukea. Hyväksy myös muut surijan tunnepurkaukset. Minä sain minuutteja kestäviä hysteerisiä itkukohtauksia, keskellä päivää, kesken arkipuuhien. Saatoin myös jumittua pahasti hetkeen ja tuijottaa tyhjyyteen osaamatta vastata lasten yksinkertaisiin kysymyksiin. Aivot eivät toimineet. Saatoin maata lattialla jaksamatta nostaa edes kättäni.

Jos olet epävarma, etkä tiedä, mitä ruokaa tai kukkia veisit surijalle mieltymysten tai allergioiden vuoksi, ja jos sinulle ei ole luontevaa mennä auttamaan kotitöissä eikä tarjota muutakaan apua, ja jos et halua yrittää keksiä mitään sanottavaa henkilökohtaisesti, laita edes se sydänhymiö facebookkiin. Tärkeintä on, että surija tietää, että hänestä välitetään eikä häntä jätetä yksin. Muista edes jotenkin häntä. Kaikista kamalinta on nähdä ja kokea se, kun tosiystäviksi luullut ihmiset eivät noteeraa surua mitenkään. Ei kannata odottaa, että surija itse kertoisi avuntarpeensa tai avautuisi elämänsä rankkuudesta.