Viimeisen puolen vuoden aikana muutaman kerran äitini ja
anoppini oli kertoillut ihan outoja juttuja: että Pikkusankari olisi vierailuillaan
muka kävellyt sängyn viereen, sanonut ”aa-aa”, pyrkinyt itse sänkyyn, ja saattanut
vieläpä nukahtaa silittelyn jälkeen tyytyväisenä Ihaatansa halaten (onneksi
tätä ei sentään tapahtunut joka visiitillä, ettei tuo Pikkusankarin
vieraskoreus ihan uskomattomaksi mene). Kuten aiemminkin todettu,
isovanhempi-visiitit ovat olleet mahdollisia vain Pikkusankarin hyvinä kausina,
joten sinällään ei kai tarvitse ihmetellä, että hyväoloinen taapero noin tekisikin.
Mutta eipä ollut Pikkusankari vanhemmilleen noin helppo ollut ollut ikinä,
myöskään niinä parempina kausinaan…
Joten äidin ja anopin puheet jäivät meidän korvissamme pelkäksi
satuiluksi.
No, nyt on nukkumaanmenosatuilu muuttunut kotonakin
todemmaksi ja Pikkusankari on paljastanut tätä erilaista, outoa puoltaan myös
vanhemmilleen. Jospa nyt jo uskallan julistaa, että aiemmin raportoimani
itsenukahtaminen (kuudensadanneljänkymmenenkahdeksan yön jälkeen) ei jäänyt vain yhden illan jutuksi! Tuon illan jälkeen muuttui
nukuttaminen ja nukahtaminen suuresti. Ennen maagista yötä Pikkusankari ei suostunut
nukahtamaan kuin sylissä pystyasentoon heijausliikkeessä ollen. Mutta viimeisen
kuukauden ajan hauiksemme ovat saaneet lepoa: Pikkusankari lasketaan
iltatoimien jälkeen sänkyyn, luetaan Nalle Puhin hunajaunista ja jäädään hänen
viereensä köllimään, tarvittaessa rauhoitellaan sanoilla tai silityksellä, ja
poistutaan hänen nukahdettuaan (jos poistutaan; välillä unisadut ovat todella
UNIsatuja…).
Se, mikä on aiheuttanut ihmetteleviä hymyjä ja hymähdyksiä kadun vastaantulijoilla, on ollut kohta kaksivuotiaamme nukuttaminen rattaisiin päikkäreille, kun jalat roikkuvat rattaiden ulkopuolella nilkoista lähtien (jaloille jatko-osan keksiminen on miehellä mietinnässä…). Siinä tulee itsellekin hieman outo-äiti-fiilikset, kun yritän tosissaan saada Pikkusankaria nukahtamaan, ja hän sen kun huutelee ihmisille ”moi!”, ”anna pallo!” tai ”auta maailma!”. No, rattailla lenkkeily on ollut meidän ainoa todellinen vaihtoehto sylissä nukuttamiselle, joten sitä on käytetty pakon edessä näin pitkään.
Mutta ilolla kerron uutta tämänkin asian tiimoilta: meillä
on nukuttu jo viidet päikkärit sisällä! On ollut niin hyviä (apua, voinko
kirjoittaa oireettomia!) päiviä, että Pikkusankarilla on ollut kärsivällisyyttä
sisänukuttamiseen. Huonoina päivinä väsykiukku oirekiukun kanssa on aivan mahdoton
yhtälö yrittää mitään sisänukuttamisia millään
silittely-vieressäistumis-toimilla. Päiväthän ovat tuolloin täynnä pahan olon
purkamista, kiukuttelua, keskittymisvaikeuksia, levotonta liikuskelua ja pipin
valittamista. Mutta muutaman viimeisen viikon aikana Pikkusankari on tehnyt
jotain aivan ennen kuulumatonta: kun hän tuntee itsensä väsyneeksi, hän tarttuu
äitiä kädestä, sanoo ”lepo” ja sitten marssimme yhdessä sänkyyn tai sohvalle kainaloittain.
Vaikka näin on tapahtunut jo monta kertaa, liikutun vieläkin joka kerta (ja
saan Pikkusankarilta hölmistyneitä katseita). On ällistyttävän upea tunne
tajuta, että omalla lapsella on tällä hetkellä niin hyvä olo, että hän jaksaa
tarkkailla kehonsa signaaleja, pystyy tunnistamaan oman väsymyksensä ja
toimimaan järkevästi sen poistamiseksi sekä olemaan paikoillaan monia
minuutteja.