Minun oli tarkoitus kirjoittaa tähän, kuinka pakahduttavan
onnellinen olen, kun Pikkusankarin hyvä kausi on jatkunut näinkin
pitkään. Minun oli myös tarkoitus hehkuttaa alkanutta koko perheen
kesälomaa, kun on kerrankin jaksamista tehdä kaikkea hauskaa yhdessä,
nauttia yhteiselosta täysillä. Elämämme näytti vihdoinkin olevan
ällistyttävän onnellista. Nähtävästi me kuitenkin olemme elämän
koekaniineja kokeessa, jossa mitataan, kuinka paljon ihminen jaksaa
kantaa vastoinkäymisiä kerta toisensa jälkeen.
Kesälomamme alkoi oikein rentouttavasti kolmatta hääpäiväämme viettäen upeassa kartano-kylpylässä. Joku tai jotkut olivat suunnitelleet meille melkein yhtä rentouttavan kotiinpaluun: asuntoomme oli murtauduttu ja tärkeimmät viety. Siinä ei paljon lompakon, kalenterin, pankkitunnusten, kela-kortin ja korujen varastaminen tunnu missään, kun elämämme kaikki valokuvat ja videot on viety. Varkaat sohauttivat puukolla sieluni syvimpään mahdolliseen paikkaan. Sekä tietokone että varmuuskopiot sisältävä ulkoinen muisti lähtivät varkaan mukaan. Sinne menivät valokuva- ja videomuistojen lisäksi monia sivuja pitkät tarinat Pikkusankarin ensisanoista, hassuista jutuista, meidän yhteisistä leikeistä ja rutiineista. Sinne meni minun yli puolen vuoden työ valokuviemme muokkausten kanssa.
Tällä hetkellä ei ole olemassa kuin kysymyksiä: MIKSI, MIKSI, MIKSI??? Eikö elämässämme ole ollut tarpeeksi epäonnea ja vastoinkäymisiä? Mihin elämä meitä koulii? Olivatko varkaat valinneet juuri meidät? Olivatko he tarkkailleet auton pakkaamista ja suunnitelleet tarkkaan iskun? Palaavatko he rikospaikalle rankemmin aikein? Mitä kyseiset varkaat tekevät henkilöllisyyspapereillamme? Onko pankkitilimme olleet jo tyhjiä ennen kuin kerkisimme sulkea tilit? Mitä tapahtuu kuvillemme, ja varsinkin sellaisille kuville, kuten synnytyskuville joita ei ole tarkoitettu kenenkään muun kuin meidän silmillemme? Onko varas nähnyt seinällä taulun meidän perheestä? Onko hän katsonut meitä silmiin, ja siitä huolimatta pystynyt tekemään tämän kaamea ryöstön?
Mielessäni on nyt kaksi vuorokautta pyörinyt joka minuutti takauma siihen hetkeen, kun astun asuntoomme iloisena onnistuneesta, ihanasta hääpäiväminilomastamme. Katson auki olevaa terassin ovea, katson kumoon heitettyä pyykkitelinettä, katson rikottua ikkunaa, katson pengottuja korulippaita, katson kengänkuvia sohvalla, katson pöydälle, josta puuttuu tietokone. Luhistun. Itken. Lamaannun. Mieleni valtaa kauhu, epätoivo, pelko, suru ja silmitön viha. Filmi pyörii päässäni taukoamatta, välillä itken valtoimenaan, välillä olen niin uupunut, etten osaa edes hengittää. Lapsi joutuu minun takiani myös paniikin valtaan ja itkee lohduttomasti.
Rakkain paikkamme, meille pyhin paikka, kotimme, on muuttunut rikospaikaksi. Kun astun sisään, itku lyö kasvoille, sydän pomppii kurkussa ja keho menee pakene-tilaan. En osaa rentoutua edes sen vertaa, että pissalla voisin käydä. En voi seistä missään, en voi istua missään, en voi koskea mihinkään, koska joku, joka ei olisi saanut, on ollut samoissa paikoissa ja koskenut tavaroihin, joihin ei olisi saanut koskea. Meidän koti on häpäisty. Meidän perhe on häpäisty. Valpastun jokaisesta rasauksesta ja kohinasta. Haluan pois. Koti ei tule koskaan olemaan enää koti. Missä, jos en kotonani, voin rentoutua? Missä voin leikkiä rauhassa lapseni kanssa? Voinko koskaan enää mennä suihkuun ilman, että kännykkä, johon on jo näppäilty valmiiksi hätänumero, olisi koko ajan vieressäni?
Kerran, kun turvallisuuden tunteeni on rikottu, se ei enää eheydy. Haluan muuttaa heti pois. En halua elää lapseni kanssa siinä saastaisessa kämpässä. En osaa ajatella tulevaa elämää. Voinko koskaan enää luottaa ihmisiin? Haluanko koskaan enää ottaa valokuvia? Jaksanko muistella kaikkea sitä uudestaan, mitä dokumenteissa menetin? Saanko tämän tapauksen kautta selville, ketkä todella ovat ne tosiystävät? Miten meidän perhe selviää? Mitä jälkiä tämä jättää lapseemme? Joudummeko luisumaan amerikanmalliin ja pitämään jotain kättä pidempää tyynyn alla, jotta voimme edes harkita torkkuvamme? Painajaismaiset horreunet valveilla ollessakin saavat kehoni kalseankylmäksi ja täriseväksi. Milloin saan seuraavan kerran nukuttua? Uskallanko koskaan enää kävellä yksin ulkona? Jääkö minulle koko loppu elämän ajaksi mieleeni oletus, että aina kun menen kotiin tai "kotiin", niin on hyvin todennäköistä, että loputkin tavarat on viety ja joku hullu vainoaa siellä henkiämmekin. Mitä voinkaan tämän jälkeen odottaa tapahtuvan seuraavaksi meidän elämässämme?
Kesälomamme alkoi oikein rentouttavasti kolmatta hääpäiväämme viettäen upeassa kartano-kylpylässä. Joku tai jotkut olivat suunnitelleet meille melkein yhtä rentouttavan kotiinpaluun: asuntoomme oli murtauduttu ja tärkeimmät viety. Siinä ei paljon lompakon, kalenterin, pankkitunnusten, kela-kortin ja korujen varastaminen tunnu missään, kun elämämme kaikki valokuvat ja videot on viety. Varkaat sohauttivat puukolla sieluni syvimpään mahdolliseen paikkaan. Sekä tietokone että varmuuskopiot sisältävä ulkoinen muisti lähtivät varkaan mukaan. Sinne menivät valokuva- ja videomuistojen lisäksi monia sivuja pitkät tarinat Pikkusankarin ensisanoista, hassuista jutuista, meidän yhteisistä leikeistä ja rutiineista. Sinne meni minun yli puolen vuoden työ valokuviemme muokkausten kanssa.
Tällä hetkellä ei ole olemassa kuin kysymyksiä: MIKSI, MIKSI, MIKSI??? Eikö elämässämme ole ollut tarpeeksi epäonnea ja vastoinkäymisiä? Mihin elämä meitä koulii? Olivatko varkaat valinneet juuri meidät? Olivatko he tarkkailleet auton pakkaamista ja suunnitelleet tarkkaan iskun? Palaavatko he rikospaikalle rankemmin aikein? Mitä kyseiset varkaat tekevät henkilöllisyyspapereillamme? Onko pankkitilimme olleet jo tyhjiä ennen kuin kerkisimme sulkea tilit? Mitä tapahtuu kuvillemme, ja varsinkin sellaisille kuville, kuten synnytyskuville joita ei ole tarkoitettu kenenkään muun kuin meidän silmillemme? Onko varas nähnyt seinällä taulun meidän perheestä? Onko hän katsonut meitä silmiin, ja siitä huolimatta pystynyt tekemään tämän kaamea ryöstön?
Mielessäni on nyt kaksi vuorokautta pyörinyt joka minuutti takauma siihen hetkeen, kun astun asuntoomme iloisena onnistuneesta, ihanasta hääpäiväminilomastamme. Katson auki olevaa terassin ovea, katson kumoon heitettyä pyykkitelinettä, katson rikottua ikkunaa, katson pengottuja korulippaita, katson kengänkuvia sohvalla, katson pöydälle, josta puuttuu tietokone. Luhistun. Itken. Lamaannun. Mieleni valtaa kauhu, epätoivo, pelko, suru ja silmitön viha. Filmi pyörii päässäni taukoamatta, välillä itken valtoimenaan, välillä olen niin uupunut, etten osaa edes hengittää. Lapsi joutuu minun takiani myös paniikin valtaan ja itkee lohduttomasti.
Rakkain paikkamme, meille pyhin paikka, kotimme, on muuttunut rikospaikaksi. Kun astun sisään, itku lyö kasvoille, sydän pomppii kurkussa ja keho menee pakene-tilaan. En osaa rentoutua edes sen vertaa, että pissalla voisin käydä. En voi seistä missään, en voi istua missään, en voi koskea mihinkään, koska joku, joka ei olisi saanut, on ollut samoissa paikoissa ja koskenut tavaroihin, joihin ei olisi saanut koskea. Meidän koti on häpäisty. Meidän perhe on häpäisty. Valpastun jokaisesta rasauksesta ja kohinasta. Haluan pois. Koti ei tule koskaan olemaan enää koti. Missä, jos en kotonani, voin rentoutua? Missä voin leikkiä rauhassa lapseni kanssa? Voinko koskaan enää mennä suihkuun ilman, että kännykkä, johon on jo näppäilty valmiiksi hätänumero, olisi koko ajan vieressäni?
Kerran, kun turvallisuuden tunteeni on rikottu, se ei enää eheydy. Haluan muuttaa heti pois. En halua elää lapseni kanssa siinä saastaisessa kämpässä. En osaa ajatella tulevaa elämää. Voinko koskaan enää luottaa ihmisiin? Haluanko koskaan enää ottaa valokuvia? Jaksanko muistella kaikkea sitä uudestaan, mitä dokumenteissa menetin? Saanko tämän tapauksen kautta selville, ketkä todella ovat ne tosiystävät? Miten meidän perhe selviää? Mitä jälkiä tämä jättää lapseemme? Joudummeko luisumaan amerikanmalliin ja pitämään jotain kättä pidempää tyynyn alla, jotta voimme edes harkita torkkuvamme? Painajaismaiset horreunet valveilla ollessakin saavat kehoni kalseankylmäksi ja täriseväksi. Milloin saan seuraavan kerran nukuttua? Uskallanko koskaan enää kävellä yksin ulkona? Jääkö minulle koko loppu elämän ajaksi mieleeni oletus, että aina kun menen kotiin tai "kotiin", niin on hyvin todennäköistä, että loputkin tavarat on viety ja joku hullu vainoaa siellä henkiämmekin. Mitä voinkaan tämän jälkeen odottaa tapahtuvan seuraavaksi meidän elämässämme?
