Kaikki äitienpäiväateriat sänkyyn, kiitos!

Onpa luksusta syödä äitienpäivänä kaikki ateriat rauhallisen leppoisasti sängyssä köllötellen ja nautiskellen. 

Tai sitten ei. Ei todellakaan luksusta.

Minä en pahemmin niistä peruskipeyskierteistä jaksa täällä (tai muuallakaan somessa) huudella, koska, no, semmoinenhan on normaalia lapsiperhearkea ja olen enemmänkin tottunut siihen, että koko ajan joku meidän perheestä on kipeä jollakin tavalla. Outoa on, jos kukaan ei ole flunssassa, mahataudissa tai jossakin tulehduksessa. Nyt on kuitenkin taas päästeltävä tätä sairausärsytystä vähän tänne bloginkin puolelle, sillä huomasin jonkinlaista ei-niin-hauskaa identtisyyttä viime vuoden kesäkuun postauksen kanssa... Ja kyllä, aion nyt valittaa, vaikka vain minä olen ollut tällä lomalla kipeä. Itsekästä tekstiä siis tulossa, hehe.

Olisinko mieluummin omassa sängyssä kotona vai jossain tämmöisessä paikassa... hmmm...

Nyt valitan, koska:

Tämän piti olla lomaviikko, jolloin oltaisiin mahdollisesti lähdetty jollakin kivalla äkkilähdöllä johonkin, ensimmäiselle lentokoneulkomaanmatkalle nelihenkisenä perheenä.

Vaikka ulkomaanmatka ei olisi onnistunutkaan, tämän viikon piti olla sataprosenttista yhdessäoloaikaa, ei sitä, että äiti koomaa koko viikon tajuttomana omassa eristetyssä huoneessaan ja isi on lasten kanssa kooooko vuorokauden toisensa jälkeen.

Vaikka äiti kipeänä olisikin, niin ei kai sentään tarvitsisi niiiin kipeänä olla, että mies ja lapset eivät uskalla mihinkään kauemmas erikoisempia lomajuttuja lähteä tekemään, ettei äiti vain sillä aikaa pyörry vessareissullaan.

Vaikka äiti sitten tosi kipeä olisikin, niin olisiko kuitenkin kohtuullista, että olisi edes yksi läheinen enemmän (sen yhden ainoan lisäksi), joka voisi edes vähän auttaa lastenhoidossa ja päästää isi esimerkiksi salille tai torkuille tämän hänen "loma"viikkonsa aikana.

Ja vaikka nyt sitten edes sitä toista auttavaa läheistä ei löytyisikään, niin miten olisi edes se, että pojat olisivat ei-oireisia, jotta isillä olisi edes vähän helpompaa ja lomaa voisi kutsua muuksikin kuin hermojenkiristelyleiriksi.

Se erilainen loma. Olisihan se voinut olla.

Ja vastaan nyt jo siihen tulevaan kommenttiin, jossa joku heittää, että pidä suusi kiinni, asiat eivät valittamalla parane. Jep: yritän nähdä edes yhden hyvän puolen tässä kaikessa:
isi on ainakin saanut viettää yyhoo-arkea kolminkeskistä aikaa lasten kanssa koko viikon sillä aikaa, kun äiti leikkii i-kirjainta sängyssä, luulee todella kuolevansa vatsakipuihinsa, käyttää veronmaksajien varoja makaamalla muutaman päivän tiputuksessa ja ravaa vessassa 100 (laskin!) kertaa päivässä.

Toivon, että teidän äitienpäivänne on ollut hyvin erilainen kuin minulla: kiva, ihana ja lastentäyteinen! 

Itse lohdutan itseäni kuvittelemalla itseni jo ensi vuoden äitienpäivään (ja seuraavaan lomaan): kuumetta on vähemmän kuin 39, pystyn istumaan tuolilla ilman kallistumista toisen pakaran puoleen, käsi ei ole täynnä verikokeiden reikiä ja jalkani jaksavat kantaa minua ilman tärinää pidempään kuin viisi minuuttia. Oi, ihana tuleva äitienpäivä!

Rentouttava loma

Kaikki on suhteellista, sanotaan. Tätä kirjoittaessa minä hypin riemuissani.

lllasta riippuen toivoa on enemmän tai vähemmän.

Mutta: "Jos tukkimiehenkirjanpito olisi käynnissä, niin nyt olisi lehtiön sivuilla neljäkymmentä viivaa", ajattelen, kun vilkaisen kelloa sängyssä: 05:15. Karmaiseva takauma kolmen vuoden takaiseen elämään pyörii aivolohkoissani. Kehoni tärisee, sydän poukkoilee epäsäännöllisesti, oksennus tuntuu kurkussa asti, pää särisee kivusta ja tuskanhiki pukkaa otsaryppyihin. Uni ei tule, vaikka juuri tällä hetkellä koko talo on hiljainen. Kroppani ei osaa rentoutua ja päästää itseään uneen; se odottaa, milloin seuraava rääkäisy pinnasängystä kuuluu. Olen väsynyt. Olen todella väsynyt. 

Yli kaksi viikkoa kidutusöitä takana, tuntematon määrä edessä. Taannoin pohdin syitä Minimullistajan heräilylle. Nyt niitä on tullut listaan lisää: flunssa ja silmätulehdus sekä kyllä: myös juhannushampaat! Heräily ja tuskailu ovat siis olleet edellistäkin suuremmissa mitoissa...

Miehen loma sattui oikein sopivasti juuri tälle viikolle, kun jokainen meidän perheestämme sairasti/sairastaa jonkinlaisen yhdistelmän flunssa-korvatulehdus-silmätulehdus-triosta. Siihen jokaisen perheenjäsenen väsymys päälle, niin ei tarvinnut paljon miettiä, mitä lomalla tehdään. Nukutaan, yritetään nukkua ja yritetään nukuttaa. Pikkusankarilla tietysti oli omat lomatoiveensa, ja muutama toive saatiinkin juuri ja juuri toteutettua päälle kaatuvasta väsymyksestä huolimatta.

Siellä ne oli - yhtä väsyneen näköiset otukset kuin meidän perheemme.

Meidän innokas Muumifani - näkyyhän innostus selvästi, eikö?

Tämmöisinä aikoina tulee taas välttämättä mietittyä omaa tukiverkkoa ja sen löyhyyttä. Itse inhoan hempeän väristä sanatulvaa vailla tarkoistusta. Olen liian monta kertaa ottanut rakas-ihana-sydän-sanoja vastaan vailla minkäänlaista todellisuuden pohjaa. Olen liian monta kertaa pohtinut, mitä "Kerro vain, jos voin tehdä jotakin", "Auttaisin niin mielelläni", "Olen läsnä ja valmiina tekemään mitä vain, jos tarvitsette, kun teillä on vaikeaa" yms. lauseet oikeasti tarkoittavat sanojalle, vai tarkoittavatko ne mitään. Toivon, että meidän näin kriittinen avuntarve loppuisi heti ensi yöhön, mutta kyllä nyt viimeiset kolme viikkoa ovat olleet sellaista elossaselviämistaistelua, että apua oltaisiin otettu lähimmäisiltämme enemmän kuin mielellään vastaan. Jotta saisi nukkua.

Näinkö? Hmmmm... Tätä mekin taidettiin kumminpyyntökirjeissä toivoa...

Rankka elämänvaihe rentouttava loma laittaa miettimään isovanhemmuutta, kaveruutta, ystävyyttä, kummeutta ja naapuruutta.