Ärsyttää,
väsyttää, heikottaa ja sapettaa. Nyt on paha olla koko perheellä. Pikkusankarin
viikko koostui 99,5 prosenttisesti tavaroiden heittelemisestä,
tottelemattomuudesta, yhteistyökyvyttömyydestä, kränäämisestä, syömisestä
kieltäytymisestä ja kurkkupipin valittamisesta. Vanhempien viikko kului suuren
epätoivon vallassa. Minä en kestä. Pikkusankarin tuska on tarttunut minuun
jotenkin järkyttävän voimakkaasti. Sydän muljahtelee ja tykyttelee,
ärsytys-suuttumus-huoli-sääli-akseleilla liikutaan vuolaan itkun, lasten
korviin sopimattoman kirosanaketjun, mököttämisen ja ovien paiskomisen alueella
vuoron perään. Mummo, jonka luona Pikkusankari näyttää yleensä vähiten kipujaan
erilaisen virikeympäristön haltioissa olleessaan, oli Mummon kauniiden sanojen
mukaan ollut hieman haastava parin
hoitotunnin aikana pari päivää sitten… Eilen meidän kummipoika lähti luotamme yökylästä
viisi uutta Pikkusankarin hammasrivistötatskaa vartalossaan, jatkuvasta lelusateesta
ja ärsyttämisestä kiukkuisena ja äksyilevänä ja muistissaan hyvin kirkkaat
tiedot siitä, mitä ruokaa Pikkusankarille ei
missään nimessä saa antaa.
Uupumustasoni
viimeisimmän viikon Pikkusankarin oirekirjon kuuntelemisen, katsomisen ja huolestumisen
jälkeen on melkoinen; Bamalama-luudan hoilaaminen on korkein mahdollinen
aivotoimintani; jouduin kuluttamaan todella ainakin puoli minuuttia äsken, kun
mietin, missä minun työpaikkani sijaitsee; olen puhutellut itseäni äitinä (”joo, äiti
ottaa...”) jo ainakin omalle isälleni, äidilleni, kummipojalle ja sukulaistytölle tänään.
Ne ovat siis täällä taas: pahimmat mahdolliset oireet.
