Keittiökauhuja

Voitko sinä ymmärtää näitä seuraavia toimintatapoja? Minä en.

Joku ei pese käsiä ennen ruuanlaittoa. Eikö tämä ole puhtaussääntö numero yksi? Sellainen, josta kenenkään ei kannattaisi koskaan luistaa oman ja muiden terveyden takia? Ja sellainen, joka opetetaan lapsille ensimmäisten sääntöjen joukossa?

Joku kaataa kuppiin kahvia ja lorauttaa maitoa perään. Sitten hän juo sen, ja jättää kupin odottamaan seuraavaa kahvitaukoa. Siis maitohan on ihan yhtä pilalle menevä ainesosa kahvin joukkoon sekoitettuna kuin tölkkiin pöydälle jätettäessäkin. Mikä logiikka on se, että kahvikupista voi juoda monta kertaa peräkkäin, mutta maitolasista ei? Edes pelkkä huuhtelu ei vie pöpöjä pois kupista!

Joku voitelee leivän veitsellä ja laittaa sen pöydälle odottamaan uutta voileipärallia. Juustosiivut kuuluvat tietenkin leivän päälle, joten juustoleikkuri laitetaan käytön jälkeen siihen voiveitsen viereen odottamaan seuraavaa käyttäjää. Kai ihmiset sentään säilyttävät voita ja juustoa jääkaapissa, niin miksi ei sitten voiveistä ja juustoleikkuria, johon aina kuitenkin jää jämiä?

Joku leikkaa kalaa, lihaa tai muuta herkästi pilaantuvaa leikkuualustalla, huljauttaa sitä vähän veden alla ja sujauttaa alustan puhtaiden alustojen joukkoon. Lika ei lähde alustasta pelkällä vedellä! Ei, vaikka kuinka leikkuualusta olisi puhtaan näköinen!

Joku käyttää samaa, muovista kaupan kierrätettävää pulloa vesipullonaan ikuisuuden pesemättä. Jos se vietäisiin labraan tutkittavaksi, niin uskon, että tuloksista löytyisi vaikka minkälaisia kaikenlaisia kivoja pikkuelukoita.

Joku ei koskaan pese mikrokupua, vaan laittaa ruoka-annoksen toisen perään saman kuvun alle surruuttumaan. Jokaisella mikrottamisellahan ruokaa välttämättäkin räiskyy kupuun, ja olettaen joskus myös kuvusta ruokaan. Joten onko kiva homma, jos iltapäivän mustikkapiirakkapalaan roiskuu vähän lounashernekeiton aromia tai iltapuuroon kaalikeiton jämät. Nam. Ja on varmaan myös tosi hygieenistä.

Joku ottaa raakaa kanaa rasiasta lastalla ja laittaa kanat pannulle. Sitten hän laittaa lastan sivuun. Hetken päästä hän vähän hämmentää lastalla kanoja, mutta laittaa edelleen lastan sivuun. Lopuksi hän ottaa lastalla valmista kanaa ja annostelee lautaselle. Hän on siis hyvin todennäköisesti laittanut raakaa kanaa lastalla lautaselleen, sillä lastaa ei ole vaihdettu/pesty raa'an ja kypsän kanan välissä, jolloin lastaan on hyvinkin jäänyt jäämiä raa'asta kanasta.

Ehkä parempi, että lopetan tämän avautumisen tähän :-D Minähän en siis ole keittiöhysteerikko (en todellakaan, kysykää keneltä vain minut tuntevalta tyypiltä). Mutta tässä on se raja, mikä minua ällöttää.

Minä seiväshyppäämässä ja boulderoimassa - oikeastiko?

Tämä postaus menee taas kategoriaan "ette ikinä usko, mitä minä tein". Hauskaa siis jakaa tämäkin urheilujuttu teidän kanssanne! Pari viikkoa sitten kirjoittelin urheilukokeiluistamme paikallisella cross training -salilla, Riihimäen Korjaamolla. Jännittävää jatkoa viidelle eri tuntikokeilulle sain, kun pääsin testaamaan kolmea oikeaa lajitreeniä todellisten lajiharrastajien kanssa! Pääsin urheilukentälle hyppimään seipään kanssa, pääsin boulderoimaan sekä pääsin karatejutsutreeneihin!

Näiden kokeilujen tarkoituksena oli tutustua lajeihin tulevaa lauantaita (20.8) varten, jolloin pääsen osallistumaan siskoni kanssa Amazing Race Korjaamo Sport -urheiluelämykseen, jossa suunnistetaan ulkona ja kokeillaan eri lajeja ulkoilman lisäksi myös sisätiloissa. Jännän kamalaa, mutta varmasti älyttömän hauskaa!

Ensimmäiseksi minut pyydettiin kiipeilemään. Laji, joka tuntuu minusta vähän pelottavalta, mutta kiehtovalta! Boulderointi on siis kiipeilyä ilman suojavarusteita matalilla (tai siis keneltä sitä nyt kysytään...) seinillä. Hetken katsoin, kun yksi taitava harrastaja ja toinen ammattilainen kiipesivät vikkelästi seinää ylös. Kuuntelin valppaana ohjeet ja yritin tsempata itseäni kokeiluun... Äitiyshän on tuottanut minulle diagnosoimattoman korkeanpaikankammon sekä tippumisen pelon (terkuin ennen äitiyttä benjihypyn hypännyt). Niin sitä vaan mentiin, ja muutaman (aloittelijatasoisen) reitin sainkin kiivettyä tippumatta (mikä euforia!)! Pari tuntia me kiipeiltiin, ja opin hurjan paljon kaikkea tuona aikana. Lopussa en havitellut enää reittien kiipeämistä loppuun asti, vaan olin tyytyväinen, että pääsin yhden kädensijan ylemmäs kuin edellisellä yrittämisellä. (Reitithän ovat ammattilaisten suunnittelemia, tiettyjä otteita pitkin kiipeiltäviä matkoja lattianrajasta viimeiseen otteeseen asti. Joskus reitti päättyy tasolle, jonka päälle noustaan.) Tutustuin myös erilaisiin otteisiin. Kiipeilyseinällä osa oli niin vaikeita otteita, ettei niissä ole mitään mahdollisuutta pysyä ilman jäntevää harjoittelua (esim. helppoa tarttumapintaa kädelle otteessa ei juurikaan ole, tai se on tosi pieni, jolloin joutuu puristamaan sormilla tolkuttomasti.) Kiipeilyn jälkeen sormet olivat rasittuneet, valkoiset ja kuivat (boulderoinnissa käytetään magnesiumia - opin, että kiipelytermein mankkaa). Alla oleva pehmustematto sai osumaa takpuoleltani. Varpaat huusivat apua (tarkoituksella) liian pienessä kiipeilykengissä (kengissä ei saa olla yhtään liikkumavaraa). Mutta oli hauskaa!

On muuten pelottavampaa kuin miltä näyttää! Huikea fiilis oli tuolla ylhäällä!

Näillä laitteilla voi harjoitella eri otteita ja niissä pysymistä. Riikka näyttää mallia.

Kiipeilyn jälkeen päästiin kouluista tutuille huudeille, meinaan urheilukentälle! Aikamoisen nostalgista! Toisin kuin yläasteen pakkoliikuntatunneilla, tällä kertaa ei vedetty coopereita eikä satasia, vaan hypättiin seipään kanssa! Tällä kertaa yleisurhelutreeneissä sattui olemaan tuo minulle täysin vieras laji! Kun tietämättömän käteen isketään seiväs, ei siitä osaa edes pitää oikein kiinni. Oli siis melkoista hakemista, ennen kuin oikea ote löytyi. Seipään kanssa päästiin juoksemaan nopeasti ja hitaasti, eteenpäin ja taaksepäin, pujottelemaan, sekä hyppimään aitoja ja korokkeita vasten. Lämmittelyn ja tekniikkaopetusten jälkeen pääsin minäkin kokeilemaan tositoimia seipään kanssa, meinaan ihan riman yli patjalle. Siinä sitten ylitin niin riman kuin itsenikin, kun tämmöistä lajia kokeilin :-D

Riikka tekee lämmittely -ja tekniikkaharjoituksia.

Riikka tositoimissa!

Lopuksi pidettiin pienimuotoiset kisat. Lapset ja nuoret heiluttelivat valkoista lippua tottuneesti.

Ohjaaja mittaili rimaa oikealle korkeudelle.

Viimeisenä kokeiluna oli itselle ehkä se haastavin, eli karatejutsu. Tätä lajia pääsinkin kokeilemaan jo salilla muutamia viikkoja sitten, kuten kirjoittelin. Erona edelliseen vaan oli se, että nyt pääsin oikeisiin lajitreeneihin! Hirveästi jännitti, kun tavallaan tiesin jo, mitä odottaa, ja tiesin myös sen, että olen auttamattoman huono näissä kontaktilajeissa. No, tästäkin selvittiin, kiitos lempeän parini. Lämmittelyn jälkeen treenasimme erilaisia otteita ja tekniikoita. Aluksi kaikki "tekniikkasarjat" näyttivät melko haastavilta, mutta pieniin palasiin jaettuna ja kauniisti minulle opettaen opin kuin opinkin osan niistä! Luulen, että jokaikisen olisi joskus hyvä käydä jonkun kontaktilajin tunnilla, meinaan niissä lajeissa on joku ihan oma tunnelmansa, sillä kaikki, mitä teet, vaikuttaa suoraan kanssatreenaajaan, ei vain esimerkiksi pallon välityksellä! Lopputunnin painiin en ottanut osaa, vaan jätin sen osaavimmille tällä kertaa.

Ohjaaja näyttää Riikan kanssa, miten tulisi tehdä.

Ja sitten minäkin pääsin kokeilemaan, hui!

Näin onnelliselta voi karatejutsun jälkeen näyttää! Ihana Riikka.

Lauantaina pääsen siis muiden kisailijoiden kanssa testaamaan näitä lajeja uudelleen sekä näiden lisäksi käsipalloa (jota en harmillisesti päässyt kokeilemaan etukäteen ja josta en osaa nyt sanoa mitään muuta kuin, että en ole ikinä sitä pelannut enkä varmasti ole luonnonlahjakkuus siinäkään :-D).

Amazing Race -kisassa siis mukana Training Camp Korjaamo, Riihimäen Kiipeilijät, Käsipalloseura Dynamo Riihimäki, Suomen Budokeskus ry:n Karatejutsu-jaos sekä yleisurheiluseura Riihimäen Kisko. Loppuviikosta sitten laitetaan suunnistuskengät siskon kanssa jalkaan ja todennäköisesti räkätetään se koko (vähintään) 10 kilsan matka. Niin, ja käydään hehkumassa näillä lajipisteillä tietenkin. Heh.


Yhteistyössä Korjaamon kanssa.
Monissa kuvissa on (luvan kanssa :-)) Riikka, Korjaamon pääjehu.

Muutosten ristiaallokossa

Nyt seilaamme todentotta muutosten ristiaallokossa! Esikoisella alkoi elokuun alussa eskari, olemme olleet omakotitaloasujia nyt pari viikkoa ja tänään minä aloitin päivätyöni muualla kuin kotona kolmen vuoden tauon jälkeen. Toiselta puolelta aivojani puskee pikkuinen (tai vähän isompikin) apuahuuto. Ja toiselta puolelta aivojani ilmestyy tajunnanvirtaani sanat "kaikki menee hyvin". Pyrin aktiivisesti uskomaan tuohon jälkimmäiseen.

Miltä omakotitaloasuminen on tuntunut? Vaikka tämä uusi talo ei ole vielä ihan kodin määrettä saava, niin silti ihan kivalta on tuntunut. Emme ole päässeet vielä siihen vaiheeseen, että meillä olisi kaikkia verhotankoja, verhoja, mattoja, lamppuja ja tauluja paikoillaan, mutta noin niin kuin suurin piirtein remppahommat alkavat olla voiton puolella ja voisi pikku hiljaa alkaa katselemaan sisustusjuttujakin! Omakotitalossa parasta on oma rauhallinen piha! Siis oikeasti - voin mennä vaikka pikkareillani eturappusille istumaan, enkä ole saman tien vastapäisten asujien kiikarissa, sillä meillä on vain metsää kahdella puolella taloa - I-HA-NAA! Pojat saavat ihan rauhassa ampua vesipyssyillä, kun ei tarvitse kantaa huolta siitä, että naapurin sisäkissan korvaan ruiskuaa vettä. Ja aivan huippua on se, että meillä kun kuunnellaan musiikkia tosi usein ja bilevolyymeissä (ja tässähän siis puhutaan nyt minun ja lasten päiväbileistä, hehe), niin eipä tarvitse miettiä, että mitähän se seinänaapuri tykkää siitä, että Pirkolla on purkkaa -kappale soi repeatilla viisi tuntia putkeen. Olen myös usein vaan mennyt pihalle ja hengittänyt metsää. Ihaillut, että käden ulottuvilla kasvaa mansikkaa, vadelmaa, kantarelleja ja mustikoita. Nyt voin jo sanoa, että omakotitaloasuminen on minun juttuni, enkä haluaisi muuttaa muunlaiseen asuntoon.

Ja sitten tämä toinen, työjuttu. Huh. Onhan se kamalaa, olla yhtäkkiä poikien luota pois yli 30 tuntia viikossa (kun ennen en ollut juuri yhtään). Me olemme poikien kanssa olleet niin yhteen hitsattuja, hyvässä kuin pahassakin, että onhan tämä kaikille meille kolmelle tosi iso muutos. Ja tietenkin - vaikuttaahan tämä muutos parisuhteeseenkin, sillä meillä ei ole miehen (ja perheen) kanssa yhtään yhteistä vapaapäivää, ja työpäivätkin menevät "mukavasti" erityöaikojen puitteissa, minulla kun on perustoimistotyöaika ja miehellä iltaan painottuva työaika. Mutta koska olemme valinnoistamme varmoja, otamme tämänkin elämäntilanteen positiivisena haasteena vastaan ja teemme parhaamme, että saamme meiningit onnistumaan.

Harkitaan hahmopehmopuvun ostoa talveksi

Tiedättekö, mikä on kohta kolmevuotiaan ikimuistoisin, hauskin ja mahtavin päivä vuodessa? Se on Muumimaailmapäivä! Vietin kaksin kuopukseni kanssa upean päivän tuolla Naantalin aurinkoisessa paikassa, ja itseänikin vain hymyilyttää, kun muistelen päivää. Muumimaailmasta oli puhuttu jo moooonta kuukautta ennen reissua. Ja todennäköisesti tullaan puhumaan vielä moooonta kuukautta reissun jälkeen. "Tahdon uudestaan Muumimaailmaan", on vakiolause Minimullistajallamme nykyään.

Mikä Muumimaailmassa sitten oli se juttu kolmivuotiaan mielestä? No tietenkin se, että hahmoja sai halia! Heitä halittiinkin sitten monen monta kertaa ja aina vaan uudestaan. Yllätyin, miten tietyissä tilanteissa jopa arka kuopukseni talsi rohkeasti Muumipapan, tai jopa Haisulin syliin. Ja vieläpä ilman isoveljen esimerkkiä.

Vaikka Muumimaailmassa olisi paljon porukkaa liikkeellä, siellä vallitsee jollakin oudolla tavalla tietynlainen rauhallisuus ja harmonia. Luulen, että tähän vaikuttaa luonnon läheisyys ja luontoa kunnioittava rakennustyyli. Joka puolella on metsää ja merta, miten ihanaa!

Toinen seesteisyyden tekijä on todennäköisesti se, että Muumeilla on oikeasti aikaa lapsille. Heillä on aikaa kohdata, jutella, halia, taputtaa, silittää, kysellä. He ovat siellä lapsia varten. Ja tämä juttu on Muumimaailman parasta antia! Muumit eivät ole Muumimaailmassa vain katseluesineitä eivätkä esiintyjiä, vaan he ovat helposti kohdattavia ja rutistettavia Muumeja. Luulen, että monen Muumin korvaan on supatettu salaisuudet ja monet tutit jätetty Muumimamman tuttikattilaan.

Mitä kaikkea Muumimaailmassa sitten voi tehdä? Siellä voi seikkailla, pelata, ihailla, fiilistellä ja hypätä satuun mukaan. Muumimaailmassa vieraita ei aliarvioida, vaan mielestäni esimerkiksi kaikki Muumilaakson paikat ovat arvokkaasti ja mielikuvituksella tehdyt. Jokaisesta rakennuksesta löytyy sadoittain pieniä mielenkiintoista yksityiskohtia, joita tekisi mieli jäädä tutkimaan pidemmäksikin aikaa. Ja jos perheestä ei löydy halijatyylistä lasta, niin hänkään ei jää ulkopuolelle toimintaa, sillä Muumimaailmasta löytyy rakennusten tutkimisten lisäksi kaikkea perusaktiviteettia: liukumäkeä, vesileikkejä, uimarantaa, teatteria yms.

Me vietimme suurin piirtein yhden koko päivän Muumien kanssa, eikä tullut hetkeksikään tylsää! Toki kohta kolmivuotiaamme on supermuumifani, joten Muumien ihasteluun meni tunti jos toinenkin. Silti päivään mahtui koko alueen kiertäminen (jotkut paikat kahteenkin otteeseen) sekä kahden teatteriesityksen katsominen ja eväshetket. Ja tämä kaikki rauhallisesti tehtynä.

Voiko Muumimaailma tarjota sitten jotain aikuisellekin? Minun kesäpäivistäni Muumimaailma sijoittuu top kolmoseen ihan kevyesti! Ehkä se johtuu harvinaislaatuisesta kaksinpäivästä Minimullistajan kanssa, ehkä se johtuu mahtavasta ulkonavietetystä aurinkoisesta päivästä, ehkä se johtuu kuopukseni suunnattoman ilon katsomisesta tai sitten se johtuu siitä, että Muumimaailmaan mentäessä saa luvan kanssa irrottautua arjen asioista ja kamalista kaikkialta päälle hyökyvistä uutisista, sillä Muumimaailmassa ympärillä pyörii vain satuhahmoja ja satujen täyteistä elämää!

Jos yhden vinkin saisin Muumimaailmaan menijöille antaa, se olisi se, että ajoittakaa oleskelunne päivän loppuun asti, jos se vain on mahdollista, sillä päivän viimeisinä tunteita väki vähenee huomattavasti, ja Muumeilla on entistä enemmän aikaa olla lasten kanssa! Viimeisen tunnin ajan Muumimaailma oli käytännössä tyhjillään, - vain Muumit hengailivat siellä!

Miinuspuolina Muumimaailmassa on se, että sinne ajaa meiltä yli kaksi tuntia suuntaansa. Ja se, että se ei ole talvisin auki. Harkitsemme siis pehmopuvun ostoa talviajaksi, niin iloikseksi Muumien haliminen kuopuksemme sai... :-)

Kiitos pääsylipuista ja hauskasta päivästä, Muumimaailma!

p.s. Muumit ovat kesälaitumilla vielä yli pari viikkoa, aina 28.8 asti, joten Muumeja moikkaamaan kerkiää vielä oikein hyvin!