Apua.

Tämä äiti avaa ensi maanantaina ulko-oven kello 7:45 ja on pukeutunut johonkin ihan muuhun kuin tuulipukuun ja lenkkareihin. Tulevalla kauppalistalla lukee vedenkestävät meikit ja nenäliinat.

Apua.

Miten selviän, kun joka päivä pitää olla tekemisissä työyhteisön ja suuren ihmisjoukon kanssa ja vieläpä puhua jostain muusta kuin omista lapsista, oireista, vaipan sisällöstä, omasta jaksamisesta ja viime yön itkuista? Olla asiantuntija jossain muussa asiassa kuin näissä.

Miten soljuvasti Pikkusankarin oireiden kokonaisvaltainen seuraaminen ja tiedottaminen siirtyy minulta miehelle?

Onko minua vastassa joka päivä mies, joka ryntää höyryt korvista nousten samalla oven avauksella pihalle, kun minä saavun töistä? 

Saanko kestää VIELÄKIN kauheampaa uhmaa kuin tähän mennessä olen kokenut, nyt mielenosoituksellisessa tarkoituksessa? Vai olenko minä nyt se kivempi vanhempi, jolle ei kränäillä niin paljon kuin kotivanhemmalle, ja jonka kanssa on aina hauskempaa?

Mitä tapahtuu Pikkusankarin sosiaalisille leikkihetkille nyt, kun minä en raahaa häntä enää ystävieni muksujen luo leikkimään? (Tutut perheelliset blogin lukijat, meille SAA tulla edelleen leikkimään, vaikka Pikkusankaria kieltämässä onkin päivisin isi eikä äiti.)

Kuinka usein saan sydäreitä töissä, jos miehen puhelut alkavat ”meille kävi pieni haaveri…”? (Onneksi työskentelen sairaalassa…)

Syönkö vahingossa työpaikan taukohuoneessa olevan synttärikakun kahvitauolla itsekseni? 

Muuttavatko meidän pyykit sitten väriään ja kokoaan usein?

Kelpaako meidän talossa sitten kuunneltavaksi enää mikään muu kuin joku rokki tai mättö, jos isompi mies saa pienemmän miehen puolelleen 2-1-asetelmaan äitiä vastaan?

Haluanko sitten enää urheilla, valokuvata, lukea…? Siis tehdä niitä omia juttuja, joita olen tähän mennessä pyrkinyt viikoittain aina jossain välissä tekemään. Vai haluanko sitten ollakin iiiihan koko ajan Pikkusankaria syliin maanittelemassa, kun en ole töissä? Niin, ja onko niihin omiin juttuihin ylipäätään enää aikaa? 

Apua.