Jokaiseen päivään kuuluu hysteeristä itkua ja naurua ja kaikkea siltä väliltä.
Erilainen väsymys vaivaa ja uuden rytmin opettelu on vaikeaa.
Gastroskopia on tehty. Erään työpäivän jälkeen minulle esiteltiin sairaalasta saatuja reippausmitaleja hehkuvin silmin: oli pikkueläinelefanttia, pyörätarroja ja komea diplomi. Pikkusankarille sopivaa jätskiäkin oli annettu palkintona paikanpäällä. Tulokset tulevat parin viikon päästä, mutta sen tiedon sai jo viedä kotiin, että ruokatorven ja mahalaukun välinen läppä on löysempi kuin normaalisti kaksivuotiaalla. Mutta todennäköisesti aika paljon läppä on kuitenkin kiristynyt vauvaiästä, jolloin oksennus pulpahti neljäkymmentä, seitsemänkymmentä kertaa vuorokaudessa ulos.
Vehnäaltistus on nyt suoritettu lääkärin valvonnan jälkeen kotona peräti kaksi kertaa aina edellisestä toipumisen jälkeen. Kaikilla kerroilla on oireita tullut, mutta päättelyproblematiikkaa on vaikeuttanut kahdella ensimmäisellä kerralla Pikkusankarin mahaan päätyneet yllätyslöydöt lattialta. Tämä viimeinen kerta oli onneksi muista muuttujista puhdas, joten päätelmä on, että ei ole vieläkään vehnän aika Pikkusankarilla.
Isi ja poika pärjäävät loistavasti kaksin. Siis LOISTAVASTI.
Työpäiväni jälkeinen aika on yleensä kaksijakoinen: ensin äiti ei saa koskea, puhua eikä liikkua. Äiti käsketään tomerasti ”ulos!”, heti, kun hän on astunut ovesta sisään. Viimeistään parin tunnin päästä äiti ja Pikkusankari kuitenkin sylittelevät, pusuttelevat, kikattelevat ja lueskelevat sohvalla.
Painajaiset ovat alkaneet piinata Pikkusankaria. Yöllisiä horroreihin heräämisiä on viimeisen kuukauden ajan ollut joka yö yksi viiva kolme. Tyhmissä unissa seikkailevat Pikkusankarin hätääntyneiden huutojen perusteella ainakin kissa, ja vissiin unissa on aina pimeää. Normaalia vai ei, sitä en tiedä. Näiden heräämisten lisäksi viimeisen kuukauden ajan refluksivaivoihin Pikkusankari on herännyt myöskin yksi viiva kolme kertaa: ähisten, puhisten, levottomasti liikkuen, nieleskellen, valittaen pipiä tai vaan suoraan lääkekaapille hoiperrellen ja huutaen ” ANNA LÄÄÄÄÄÄKETTÄ!”. Ja luonnollisesti tässä elämänvaihemurroksessa VAIN isi kelpaa yölliseen lohduttamiseen. Pikkusankari alkaa suorastaan raivoamaan, jos minä tulen hänen huoneeseensa yöllä helpottamaan hänen oloaan. Äiti saa kyllä tosi nopeasti lähtöpassit ja huonon mielen.
Työni on raastanut minut aika kuiviin ensimmäisen kahden viikon aikana. Opeteltavaa on hurjasti ja töistä palautuminen vie paljon aikaa. Töihin on kuitenkin kiva lähteä, ja yhtenä motivaattorina toimii myös mieheni suusta kuultu ilmoitus: ”Kotiin jääminen oli oikeasti hyvä ratkaisu. Nautin suunnattomasti Pikkusankarin kanssa touhuamisesta.” Aivan mahtavaa, sanon minä.
Painajaiset ovat alkaneet piinata Pikkusankaria. Yöllisiä horroreihin heräämisiä on viimeisen kuukauden ajan ollut joka yö yksi viiva kolme. Tyhmissä unissa seikkailevat Pikkusankarin hätääntyneiden huutojen perusteella ainakin kissa, ja vissiin unissa on aina pimeää. Normaalia vai ei, sitä en tiedä. Näiden heräämisten lisäksi viimeisen kuukauden ajan refluksivaivoihin Pikkusankari on herännyt myöskin yksi viiva kolme kertaa: ähisten, puhisten, levottomasti liikkuen, nieleskellen, valittaen pipiä tai vaan suoraan lääkekaapille hoiperrellen ja huutaen ” ANNA LÄÄÄÄÄÄKETTÄ!”. Ja luonnollisesti tässä elämänvaihemurroksessa VAIN isi kelpaa yölliseen lohduttamiseen. Pikkusankari alkaa suorastaan raivoamaan, jos minä tulen hänen huoneeseensa yöllä helpottamaan hänen oloaan. Äiti saa kyllä tosi nopeasti lähtöpassit ja huonon mielen.
Työni on raastanut minut aika kuiviin ensimmäisen kahden viikon aikana. Opeteltavaa on hurjasti ja töistä palautuminen vie paljon aikaa. Töihin on kuitenkin kiva lähteä, ja yhtenä motivaattorina toimii myös mieheni suusta kuultu ilmoitus: ”Kotiin jääminen oli oikeasti hyvä ratkaisu. Nautin suunnattomasti Pikkusankarin kanssa touhuamisesta.” Aivan mahtavaa, sanon minä.
Aivan mahtavaa, sanon minäkin!! Teidän muksu on kyllä onnekas saadessaan viettää noin mahtavasti aikaa molempien vanhempiensa kanssa. Vaikka sitten todella epäonnekas noiden vaivojen kanssa. Miä kyllä ajattelisin noiden painajaisten olevan ihan normaaleja, näiden mielikuvitus on niin hirmuisen vilkas ja öisin uniin varmaan päätyy vähän kaikkea.
VastaaPoistaTyöelämään orientoituminen on ihan varmasti rankkaa, ihan jo se että aivoja joutuu käyttämään ihan toisella tapaa kuin kotona on voimia vievää. Mutta varmaan myös palkitsevaa. Ihania kikatushetkiä teille sinne sohvalle :)
Onneksi on sitten edes muissa jutuissa onnekas, vaikka terveys ei ole suosiollinen ollutkaan Pikkusankarille.
PoistaToivon tosiaan, että noi painajaiset ovat normaaleja, ja että siellä taustalla ei ole mitään neurologista tms. Täytyy nyt seurailla, ja toivoa, että jossain vaiheessa tulisi paussia edes yö tai kaksi noihin painajaisiin...
Se on kyllä jännä, että vaikka nyt urheilu ja hyötyliikunta on vähentynyt HUOMATTAVASTI, niin unta tarvii ihan hirveästi! Niin ne aivot vaan prosessoi sitä kaikkea isoa tietomäärää, mitä päivän aikana yrittää töissä oppia.
Jep, täällä kikatellaan sydämen kyllyydestä aina kun mahdollista :D
Teillekin ihania hetkiä neitinne kanssa <3
Ihana kuulla. Naurattaa tuo että sinä et saa koskea etkä hengittää :D Hih. Arvasin että isin ja pikkusankarin elämä on antoisaa! Terveisiä vaan kotijoukoille ;D.
VastaaPoistaMeillä oli kaksivuotiaana pojalla sellainen "vaihe" että mä olin ihan out, isi oli kunkku! ( ja on sitä edelleen ja mä hyvänä kakkosena ;D) Silloin kun mies on ollut kauan reissussa olen top 1, mutta en kauaa..
Kävin aikoinani siitä jopa neuvolan kanssa huolestuneita keskusteluja kun yritimme pohtia miten voisin ujuttautua"takaisin" poikamme "suosioon". Oli kamala tilanne kun poika hyljeksi;(. Lopuksi tuntui ihan sille että jouduin alkaa melkein karrikoiden nuoleskelemaan poikamme persettä että olisin edes yhtään "kiva" hänen silmissään. 8)
Kyllä kolmevuotiaan kanssa on jo paljon helpompaa, toivottavasti pikkusankarinkin ääni muuttuu kellossa. Jaksamisia! <3- Heidi
Kiitos Heidi tästäkin vertaistuellisesta tekstistä :-)! On hyvä kuulla, että muillakin ollaan kakkosia!
Poista