Mitä meille kuuluu?

En minä tiedä. Tai ainakaan en osaa pukea sitä hyvin sanoiksi. Elämämme on vielä muutoskriisivaiheessa ja tunteet sekaisin. Muutaman faktan voinen silti tiputtaa tähän nyt:

Jokaiseen päivään kuuluu hysteeristä itkua ja naurua ja kaikkea siltä väliltä.

Erilainen väsymys vaivaa ja uuden rytmin opettelu on vaikeaa.

Gastroskopia on tehty. Erään työpäivän jälkeen minulle esiteltiin sairaalasta saatuja reippausmitaleja hehkuvin silmin: oli pikkueläinelefanttia, pyörätarroja ja komea diplomi. Pikkusankarille sopivaa jätskiäkin oli annettu palkintona paikanpäällä. Tulokset tulevat parin viikon päästä, mutta sen tiedon sai jo viedä kotiin, että ruokatorven ja mahalaukun välinen läppä on löysempi kuin normaalisti kaksivuotiaalla. Mutta todennäköisesti aika paljon läppä on kuitenkin kiristynyt vauvaiästä, jolloin oksennus pulpahti neljäkymmentä, seitsemänkymmentä kertaa vuorokaudessa ulos.

Vehnäaltistus on nyt suoritettu lääkärin valvonnan jälkeen kotona peräti kaksi kertaa aina edellisestä toipumisen jälkeen. Kaikilla kerroilla on oireita tullut, mutta päättelyproblematiikkaa on vaikeuttanut kahdella ensimmäisellä kerralla Pikkusankarin mahaan päätyneet yllätyslöydöt lattialta. Tämä viimeinen kerta oli onneksi muista muuttujista puhdas, joten päätelmä on, että ei ole vieläkään vehnän aika Pikkusankarilla.

Isi ja poika pärjäävät loistavasti kaksin. Siis LOISTAVASTI.

Työpäiväni jälkeinen aika on yleensä kaksijakoinen: ensin äiti ei saa koskea, puhua eikä liikkua. Äiti käsketään tomerasti ”ulos!”, heti, kun hän on astunut ovesta sisään. Viimeistään parin tunnin päästä äiti ja Pikkusankari kuitenkin sylittelevät, pusuttelevat, kikattelevat ja lueskelevat sohvalla. 

Painajaiset ovat alkaneet piinata Pikkusankaria. Yöllisiä horroreihin heräämisiä on viimeisen kuukauden ajan ollut joka yö yksi viiva kolme. Tyhmissä unissa seikkailevat Pikkusankarin hätääntyneiden huutojen perusteella ainakin kissa, ja vissiin unissa on aina pimeää. Normaalia vai ei, sitä en tiedä. Näiden heräämisten lisäksi viimeisen kuukauden ajan refluksivaivoihin Pikkusankari on herännyt myöskin yksi viiva kolme kertaa: ähisten, puhisten, levottomasti liikkuen, nieleskellen, valittaen pipiä tai vaan suoraan lääkekaapille hoiperrellen ja huutaen ” ANNA LÄÄÄÄÄÄKETTÄ!”. Ja luonnollisesti tässä elämänvaihemurroksessa VAIN isi kelpaa yölliseen lohduttamiseen. Pikkusankari alkaa suorastaan raivoamaan, jos minä tulen hänen huoneeseensa yöllä helpottamaan hänen oloaan. Äiti saa kyllä tosi nopeasti lähtöpassit ja huonon mielen. 

Työni on raastanut minut aika kuiviin ensimmäisen kahden viikon aikana. Opeteltavaa on hurjasti ja töistä palautuminen vie paljon aikaa. Töihin on kuitenkin kiva lähteä, ja yhtenä motivaattorina toimii myös mieheni suusta kuultu ilmoitus: ”Kotiin jääminen oli oikeasti hyvä ratkaisu. Nautin suunnattomasti Pikkusankarin kanssa touhuamisesta.” Aivan mahtavaa, sanon minä.

Ihmeparantuminen, jeah right!

Koimme yhdeksän täysin käsittämätöntä oireetonta päivää. Aina iltaisin odotin seuraavaa päivää. Mietin, miten mahtavia naurunräkätyksiä taas saan huomennakin kuulla Pikkusankarilta ja miten hauskaa meidän on LEIKKIÄ yhdessä koko päivä. Hautasin töihin paluusuunnitelmatkin. En pelännyt huomista. En miettinyt, että miten ihmeessä selviän taas seuraavasta kymmentuntisesta päivästä kaksin Pikkusankarin kanssa.  En joutunut miettimään, kestääkö pinnani karjumatta ja kiroilematta, montako rikkalapiollista tavaraa tänään särkyy ja olenko saanut Pikkusankarille yhtäkään bataattilusikallista ruokaa suusta alas siihen mennessä, kun mies tulee töistä. En joutunut häpeämään illan zumbassa turvoksiin itkettyjä silmiäni. Koin normaalit uhma-känkkäränkkä-maahanläjähtämiskohtaukset vain mielenkiintoisina pikkuhaasteina arjen askareiden lomassa. Kyllä, tuon ihanan reilun viikon aikana sain taistella tunnin ulkovaatteiden päällepukemisesta, kieltää samasta asiasta päivän aikana neljäkymmentä kertaa, kuunnella mä haluun-karjumista korvien soimiseen asti… Mutta olipa se kaikki helppoa. Kehitykseen kuuluvaa. Rationaalisesti selitettävää. Selkeästi terveen taaperon kovaa uhmaa. Semmoista, että uhmakohtauksesta selviämisen jälkeen aina hymyilyttää.  

Näistä päivistä olemme kiitollisia. Edellispäivän iltana refluksioireet palasivat. Nyt viimeistään voin myöntää itselleni, että oireuhmatunnistimeni toimii ihan oikeasti ja vieläpä todella hyvin. Iltaa kohden Pikkusankarin meininki alkoi epäilyttävästi muistuttaa tuskakuukauden käyttäytymistä; päätöntä riehumista, puremista ja itsensä satuttamista. Nukkumaanmenostakaan ei tullut mitään. Eipä ollut huippuviikon ”pari lausetta Eemeli-kirjasta – ja Pikkusankari kuorsaa” -kaavaa enää. Pieni mies vääntelehti ja kääntelehti, puhisi ja valitti. Hän halusi vain syliin olkapäätä vasten pystyasentoon nukkumaan. Viimein Pikkusankari osoitti kurkkuaan ja rintakehäänsä ja sanoi ”polttaa”. 

Kun uni vihdoin voitti pienimmän, me vanhemmat istuimme surullisina alas ja olimme viisaampia kuin koskaan ennen tällaisessa tilanteessa. Emme vain sanoneet sitä tyypillistä ensioireiden ilmaantumisen jälkeistä ”No, seurataan tilannetta rauhassa. Ei lähdetä muuttamaan vielä mitään. Eihän tuostakaan illan parituntisesta nyt voi ihan varma olla, että mitä se oli, kuinka pitkäkestoista oireilu tulee olemaan, ja mistä se johtui…” Tuskakuukauden kokemukset jyskyttivät molempien takaraivoissa. Siksi me…

1. …taas kerran myönsimme, että ihmeparantumista ei ollutkaan tapahtunut. Joka ikinen kerta, kun on edes yksi täysin oireeton päivä, alamme kehitellä jotain aivan mielettömiä ihmeparantumiskuvitelmia. Silloin teemme jo suunnitelmaa kaikkien lääkkeiden vähentämisistä, innostumme uusista villeistä rotaatioista, unelmoimme normaaleista kahvilakäynneistä ja kuvittelemme koko perheen ruokaongelmista vapaita ulkomaanmatkoja seuraavalle kuukaudelle. Sitten, ihan yhtäkkiä tästä kaikesta normaalimaailmasta haavemaailmasta on taas luovuttava. Ei se ollutkaan ihmeparantuminen.
2. ...päätimme lopettaa Losecin vähentämisyritykset saman tien. (Lue edellinen kohta.) Kyllä, olimme alkaneet tämän yhdeksän unelmapäivän aikana joka toinen päivä antaa happosalpaajaa vain puolikkaana annoksena, ”koska tilannehan oli niin hyvä”! Se oli virhe. Näköjään.
3. …yritämme kiduttaa Pikkusankaria ilman riskiruokia, elättäen hänet todellakin vain varmasti sopivilla kana-bataatti-soseilla ensi viikon perjantaihin asti, koska silloin pitäisi suoliston olla taas siinä kunnossa, että sinne voidaan lykätä allergologin valvonnassa uutta kidutusta, vehnää.