P.S.-kamaa edelliseen

Nukuttamishulinapostauksesta jäi uupumaan tarkennukset, P.S:sät ja huomautukset. Ne tulevat tässä.

Koska rattaissa nukkuminen kuuluu pian jollekin muulle meidän perheessä, ei Pikkusankaria ole enää isketty kolmeen kuukauteen rattaisiin koisimaan (mikä olisi kuitenkin se helpoin tie, kun vertaa sisänukuttamista ja ulkonukuttamista = kävellä kymmenen minuuttia viiva puoli tuntia JUURI oikeaan aikaan ja saada Pikkusankari EHKÄ nukkumaan – eli paaaaljon iisimpää kuin viime postauksessa kuvailtu sisänukuttaminen). Joten päikkärinukuttamiset ovat tismalleen samaa kaavaa kuin yöunille nukuttamiset. Jee. Lisätsemit täältä vaan sulle, kultsuni kotona, näin kirjoitetunkin sanan kautta.

Jos lähtee ajamaan autolla silloin, kun Pikkusankari on yliväsynyt (eli yleensä klo 14 jälkeen), hän melko varmasti nukahtaa autoon. Myönnän, joskus riivatuimpina päivinä on jouduttu keksimään joku syy, miksi pitää lähteä autoilemaan. (Ja autoon nukahtaminen ei todellakaan ollut ennen itsestään selvyys, vaikka kuinka uupunut lapsi olisi istuimessaan töröttänyt.)

Nukuttamisneroille tiedoksi: Olemme kokeilleet olla nukuttamatta päikkäreille. Useimmiten tiedossa on miellyttävästi kuvattuna kaoottinen ilta. Olemme kokeilleet kaikkia erilaisia pehmeitä, mutta määrätietoisia nukuttamistyylejä. Ei vaikutusta.

Oli se sitten yksillä pakkopäikkäreillä höystettynä tai ei, Pikkusankarin unimäärä vuorokaudessa on noin 9 tuntia. Minun tällä hetkellä 11 tuntia. Ruikuttamatta voinen todeta, että tässä välissä olisi paikallaan kertoa parisuhteemme haasteista viimeisen kolmen kuukauden aikana, ja siitä, miten kovin kiitollisia olemme silloin, jos joku nykyisestä ihanasta, mutta epäilyttävälläkin tavalla karsiutuneesta sosiaalisesta tukiverkostostamme haluaa Pikkusankaria välillä viihdyttää. Mutta enpä mene nyt yksityiskohtiin parisuhdejutun kohdalla, enkä rumuuksiin tukiverkostojutun kohdalla.

Olemme joskus (sairauden parempina aikoina) saaneet kokea lapsen ainakin melkein normaalin nukuttamisen muutamia kertoja. Se on luksusta se, niin lapselle kuin vanhemmillekin. Parin illan kokemuksella siis tiedän, mistä jäämme paitsi. ”Onneksi” yökylässä ollessaan Pikkusankari on ollut helpompi nukuttaa kuin keskimäärin kotona, muuten ei enää tulisikaan Mummolasta tai Kummilasta edes sitä muutaman kerran vuodessa nykyään tulevaa yökutsua. Lainausmerkit siksi, että en ole vielä aivan varma, onko se hyvä vai huono juttu lapsen itsensä kannalta, että hän ei uskalla/halua valittaa pipiänsä vieraille, eikä näytä sitä yhtä voimakkaasti käyttäytymisellään edes sille läheisimmälle ei-meillä-asuvalle-tyypille. Lähes aina kun koko perhe on kylässä, Pikkusankari uskaltaa kertoa pipinsä vieraiden kuullen meille. Mutta yhdeksänkymmentäviisiprosenttisesti niissä tapauksissa, kun kuulemma kaikki on mennyt ihan hyvin vierailulla tai yökylässä (jossa me vanhemmat emme ole mukana), niin kylästä hakureissulta poistuessamme, autossa istuimeen Pikkusankaria laittaessa kuuluu ”pipi siellä”, ja käden hakkaavat epätoivoisesti rintakehää ja päätä. Sehän on selvää, että hyvin oireisena aikana Pikkusankaria emme hoitopaikkaan päästä. Mutta kun nykyelämä on joka päivä vähän vähemmän tai enemmän oireista, en ole osannut ottaa vankkaa mielipidettä suuntaan tai toiseen, onko lapsen parempi olla pipiaikana vain vanhempiensa kanssa, jolloin se rakkain tuki, lohdutus ja turva ovat lähellä, vai olisiko sittenkin lapselle parempi, jos hän pääsee potkimaan Mummolan pallolla ja piirtämään Kummilan tusseilla ihan muiden kuin meidän kanssa, kun tuntuu, että meidän poissa ollessa pipikin peittyy uusien virikkeiden alle, vaikka se ei sieltä katoaisi.

Pikkusankari ei ole enää niin herkkä heräilemään ääniin kuin pitkään oli, ihanaa! Hän pitää silmät kiinni, vaikka vieressä puhuisi, siis niin to-del-la outoa! Aluksihan (ensimmäiset kuukaudet) emme varoneet äänenkäyttöämme ollenkaan, ja Pikkusankari nukkui onnistuneesti sinisen pikkuMielen puhaltaessa vieressä. Sitten oireiden pahennettua alkoi ääniin heräily olla jotain aivan karseata: jo haarukan laatikosta otto, kamman lattialle putoaminen tai vichy-pullon avaaminen sai pienen heräämään. Arvostelua tuli asiantuntijoilta ja ”asiantuntijoilta” vaikka millä mitalla: ei kannata opettaa lasta nukkumaan hiljaisuudessa, me vanhemmat teemme itsellemme vain vaikeaa tulevaisuutta, kun sormi suulla hipsimme ja sitä rataa. Mitäs itse tekisit, jos olisit kaksi tuntia heijannut yli kymmenen kiloista vauvaa (tai TAAPEROA) uneen sylissä (kyllä, Pikkusankari ei nukahtanut yöunilleen ennen 1,5-vuoden ikää muuten kuin sylissä pomputtaen, tai tissille…), ja vihdoin saat hänet nukkumaan. Sen lisäksi olet kokemuksesta oppinut, että hän VARMASTI herää mihin tahansa ääneen. Jos olet hullu, haluat ehkä ottaa nukuttamismaratonin uudestaan. Mutta me emme olleet, vaan meitä kiinnosti enemmän ruoka, suihku, uutiset ja nukkuminen. Noin niin kuin esimerkiksi.