Hetkiä

Nykyinen elämämme on hetkiä.

 

Kun surun hetkestä pääsee yli, vastaan tulee ilon hetki. Ilon hetki saattaa muuttua huolen hetkeksi.

Olen antanut itselleni luvan olla heikko. Otan jokaisen tunteen vastaan sellaisena kuin se tulee.

Isä, kaipaan sinua.

Asuntomme on täyttynyt surunvalittelukukista, vauvaonnittelukukista sekä syntymäpäiväkukista. 

Surutyö on kesken.

Olemme yrittäneet jatkaa arkea normaalisti. Tehdä normaaleja juttuja.

Silti. Myös Pikkusankari pohtii tapahtunutta omalla tavallaan.

"Äiti, arvaa mikä tämä on?"

Meidän perheen pienin ihminen, olkoon hän bloginimeltään Minimullistaja, on mullistanut elämämme - ja tuonut siihen kaivattua iloa.

Hän on niin rakas.

On se vaan älyttömän upeaa, kun saa ihmetellä pienen pieniä käsiä.

Ja kun lattialta alkaa löytymään vauvan leluja...

Niin. Mitä tulee tämän blogin oikeaan aiheeseen, niin sivutaan nyt sitäkin sitten: oireettomana täällä ei olla oltu. Losecista on nyt kokonaan irrottauduttu. Onneksi postista saapui jotain lohduttavaa.

Toivotaan, että tämän purnukan sisältö alkaa taas vaikuttamaan positiivisesti Pikkusankarin oloon.

Ja syy, miksi esittelen vauvan bloginimelläkin, on se, että saatanpa joutua kertomaan hänestä täällä vähän enemmänkin, valitettavasti.

Jääkaapin ovessa on nyt muutakin kuin kummipojan piirrustuksia ja onnittelukortteja.

Refluksi- ja allergiapeikot karjuvat selkämme takana kovaa. Yritämme kuitenkin epätoivoisesti pitää alkuajan-suoliston-tottumattomuus-tonttua kädestä kiinni, viimeiseen asti. Ruokarajoituksia on ollut yksinkertaisesti PAKKO tehdä. Yksi kerrallaan, vain kaikista kauheimpien huutotuntikausien jälkeen...