Eilen koin elämäni kamalimmat, pisimmät ja henkisesti rankimmat minuutit ikinä.
Illalla kyynelten läpi kun totesin, että olen kiitollinen pojistani, tarkoitin sitä enemmän kuin koskaan aiemmin.
Minimullistaja meinasi tukehtua ruokaan. Se lamaannuttava tunne, kun tekee kaikkensa velton ja väriämuuttaneen lapsensa hengen eteen ja huomaa, miten lapsen katse muuttuu hätääntyneestä poissaolevaksi, on jotain sisintä raastavan kamalaa.
Olen kiitollinen siitä, että sain pidettyä itseni tarpeeksi rauhallisena ja toimittua yksiyksikahden ohjeiden mukaisesti. Suurin osa ruuasta lähti kolmannella kokeilemallani otteella, pari minuuttia ruuan henkeen vedon jälkeen. Samassa saapuivat pelastusjoukot. He sanoivat, että nyt oli pienen elämä ehkä enää sekunneista kiinni. Ambulanssi-ihmiset veivät poikamme mukanaan, sillä ruokaa jäi hengitysteihin rohisemaan, vaikka suurimmat ruokapalat tulivatkin minun otteilla ulos.
Muisto ambulanssiajosta. Toivottavasti näitä pehmoja ei tule meille lisää. |
Yö meni valvoessa ja Minimullistajaa valvoen. Jos hänelle olisi noussut kuume, olisi ollut edelleen hyvin vaarallinen tilanne - silloin olisi ollut todennäköistä, että keuhkoihin joutuneet ruuanpalaset aiheuttavat vakavia komplikaatioita.
Nyt yritän uskaltaa jo huokaista. Ja antaa tämän suurenmoisen kiitollisuuden rakkaimpani eloonjäämisestä vallata mielen.
Elämä on haurasta. Olkaa kiitollisia toisistanne. Rutistakaa rakkaimpianne tiukasti sylissä. Pusutelkaa. Katsokaa silmiin, silitelkää ja tuntekaa rakkaan ihmisen lämpö omalla iholla.
Voi kamala mikä tilanne! Onneksi et lamaantunut vaan sait tilanteen hoidettua. Tuo on myös yksi minun suurista huolistani pienten lasten kanssa yksin kotona ollessa, että osaanko toimia jos tulee tarvetta. Hyvä muistutus taas valppaana oloon. Koittakaa toipua koettelemuksesta, joka toivottavasti jää viimeiseksi laatuaan <3.
VastaaPoistaOli kyllä veret seisauttava tilanne! Monet sanovat, että "kyllä vaaratilanteessa osaa toimia automaattisesti", mutta minä en olisikaan ihan niin varma enää - oli varmaan aika hilkulla, etten oikeasti olisi pyörtynyt huolesta lattialle. Kyllä tästä varmasti ikuiset muistot mieleen jää... todella toivottavasti ekana ja vikana tukehtumistilanteena!
PoistaHuhhu mikä kamala tilanne!! :o Mutta onneksi pysyit rauhallisena ja sait pelastettua lapsesi. ♥ Varmasti pysyy mielessä tämä juttu pitkän aikaa....
VastaaPoistaTästä tulikin mieleeni, että pitää ihan ottaa selvää noista kaikista ensiapujutuista... meinaan täällä ei oo ambulansseja niinku suomessa (jotain kyllä on, mutta en usko että ne tänne porhaltais 20-30min nopeampaa, joskus ei voi odottaa!), että ite pitäis lähtä viemään sairaalaan eikä oo sellasta hätänumeroa, josta annettais neuvoja. Olis hyvä jos olis perusensiaputaidot hallussa, nyt kun vauva on tulossa taloon...
Niinpä... En tiedä, miten ikinä olisi voinut antaa itselleen anteeksi, jos olisi romahtanut siinä tilanteessa... En pysty kuvittelemaankaan :-(
PoistaTeillä onkin tosiaan hieman kurjempi tilanne siellä Afrikassa hätätilanteiden sattuessa! Täällä kun ambulanssi pyrhälsi nytkin seitsemässä minuutissa meille ja hätäkeskuksesta annettiin selkeitä ja toimivia ohjeita! On siis varmaankin todella hyvä idea perehtyä ensiapuasioihin itse (niin kyllä voisi täällä Suomessakin, missä auttamisasiat ovatkin paremmin, eihän niistä taidoista koskaan ole mitään haittaa).
Onnittelut vauvantulosta!
Voi hyvänen aika, miten karmea tilanne - itselle tuli tätä lukiessa aivan kamalan ahdistunut olo! Olet kyllä todella toiminut aivan huikealla tavalla tuossa tilanteessa, sitä hätää kun ei voi sanoin kuvata. Toipukaa toisistanne huolta pitäen ja läheisyydestä nauttien tuosta koettelemuksesta. Kaikkea hyvää teille!
VastaaPoista-ketta-
Ihanat sanat, kiitos Ketta! Joo, kyllä olen ylpeä itsestäni, että pysyin tolpillani (sellainen stressiherkkä ihminen kun olen...). Tästä jotenkin toivutaan... mutta jonkinlainen pelko jää varmasti kytemään mieleen loppuelämäksi.
PoistaVoi teitä! Onneksi nyt kaikki hyvin. Huh!!
VastaaPoistaItse olen tuon saman kokenut, en onneksi omien poikieni kohdalla, mutta kummityttöni. Hän oli meillä kylässä. Kahvipöydässä alkoi yskimään. Yskii ja yski. Ensi pikkuisen taputeltiin selkää, sen jälkeen hieman rajummin. Lopulta lapsi oli veltohkona isoäitinsä sylissä mahallaan, roikkuen pää alaspäin, ei enää edes yskinyt. Sitten pitikin ottaa kaikki kummin rohkeus esiin ja täräyttää kunnolla. Muutaman rajun lyönnin jälkeen keksit tuli ulos. Kauhea tilanne, koska vanhemmat ei ollu lähelläkään. Toisaalta hyvä... Mutta kyllä pelästytti. Nyt on opeteltu muitakin otteita, sen verran jäi mieleen avuton olo.
Oi, teilläkin on ollut tuollainen kauhukokemus :-( Olit kyllä rohkea, kun menit täräyttämään kunnolla ja keksit tuli pois! Minäkin kokeilin täräyttämistä (viisi kertaa lapaluiden väliin, kuten minua ohjeistettiin), mutta sillä ei irronnut. En tiedä, olikohan liian hento ote, vaikka yritin mahdollisimman lujaa napauttaa - niin lujaa, kun arvioin, että yksivuotiasta vaan voi. Minäkään en aiemmin tiennyt niitä kaikkia otteita, mutta nytpä tiedän ja osaan toimia entistä monipuolisemmin, jos joskus sellaiseen tilanteen jossain joutuu. Toivotaan kuitenkin, että ei jouduta kukaan meistä.
PoistaJokaisen äidin pahin painajainen! Ihan järkyttävä olo tuli itsellekin tätä lukiessä, olen niin monta kertaa nähnyt mielessäni tämän tapahtuvan. Luojan kiitos saitte huokaista lopulta helpotuksesta <3
VastaaPoistaTodellakin painajainen! Ja kun sitä ruokaa on vähän niin kuin pakko joka päivä syödä, että ei voi välttää noita pelkotilanteita siinäkään mielessä...
PoistaHelpotuksen huokaus on ollut iso.
Hyvänen aika sentään. Onneksi osasit toimia ja onneksi on 112. Meilläkin on kerran käynyt tällainen painajainen, ruoka saatiin nopeasti pois. Itku tuli sen jälkeen, sitä järkyttyy niin pahasti, kun hyvin arkipäiväinen asia muuttuukin pitkän tuntuiseksi painajaiseksi. Nyt tuli mieleen, että pitäisi uusia ensiaputaidot, kurssi on käyty vuonna miekka ja kirves.
VastaaPoistaToivottavasti Minimullistajalla on kaikki yhä kunnossa!
Kyllä, onneksi juuri näin. Pienen elämä on liian kallisarvoinen hukattavaksi. Ensiaputaidot ovat tosiaankin tärkeitä! Minäkin sain karun muistutuksen siitä. Minimullistajalla on kaikki tämän tapauksen suhteen hyvin, huh!
PoistaAi kauheeta, kyllä todellakin just samat tunteet kun mulla. Hui :'( Vitsit että oot osannu toimia kyllä hienosti!
VastaaPoistaEn tiedä, miten ikinä voisi antaa itselleen anteeksi, jos olisi jostain syystä toiminut lapsen hengen vaarantavasti... :-(
PoistaNo ei sitä kyllä pystyis. Eikä varmasti puolisokaan. Nytkin, vaikka olinkin toiminut ihan hyvin meidän kriisitilanteessa eikä tapahtuma tietenkään ollut edes mun syytä, oli muuten ihan hirveetä soittaa miehelle se puhelu että tule heti kotiin, Hilppula putosi sohvalta eikä hengittänyt. Ja kun mies tuli kotiin, en voinut edes katsoa häntä silmiin. Eikä ollut edes mun syytä! Mutta silti, en pystynyt. :/
PoistaNiinpä, kyllä sitä itseään tavallaan syyttää tapahtuneesta (vaikka kaikki kääntyikin parhain päin). Se on se äitien taakka <3
Poista