Eilen koin elämäni kamalimmat, pisimmät ja henkisesti rankimmat minuutit ikinä.
Illalla kyynelten läpi kun totesin, että olen kiitollinen pojistani, tarkoitin sitä enemmän kuin koskaan aiemmin.
Minimullistaja meinasi tukehtua ruokaan. Se lamaannuttava tunne, kun tekee kaikkensa velton ja väriämuuttaneen lapsensa hengen eteen ja huomaa, miten lapsen katse muuttuu hätääntyneestä poissaolevaksi, on jotain sisintä raastavan kamalaa.
Olen kiitollinen siitä, että sain pidettyä itseni tarpeeksi rauhallisena ja toimittua yksiyksikahden ohjeiden mukaisesti. Suurin osa ruuasta lähti kolmannella kokeilemallani otteella, pari minuuttia ruuan henkeen vedon jälkeen. Samassa saapuivat pelastusjoukot. He sanoivat, että nyt oli pienen elämä ehkä enää sekunneista kiinni. Ambulanssi-ihmiset veivät poikamme mukanaan, sillä ruokaa jäi hengitysteihin rohisemaan, vaikka suurimmat ruokapalat tulivatkin minun otteilla ulos.
 |
| Muisto ambulanssiajosta. Toivottavasti näitä pehmoja ei tule meille lisää. |
Yö meni valvoessa ja Minimullistajaa valvoen. Jos hänelle olisi noussut kuume, olisi ollut edelleen hyvin vaarallinen tilanne - silloin olisi ollut todennäköistä, että keuhkoihin joutuneet ruuanpalaset aiheuttavat vakavia komplikaatioita.
Nyt yritän uskaltaa jo huokaista. Ja antaa tämän suurenmoisen kiitollisuuden rakkaimpani eloonjäämisestä vallata mielen.
Elämä on haurasta. Olkaa kiitollisia toisistanne. Rutistakaa rakkaimpianne tiukasti sylissä. Pusutelkaa. Katsokaa silmiin, silitelkää ja tuntekaa rakkaan ihmisen lämpö omalla iholla.
