Jonkinlainen kriisinpoikanen on hätyytellyt uhkaavasti minua, lähemmäs erästä aikuista tasakymmenlukua lähestyvää kehoani ja mieltäni. Pään sisällä on pohdittu vaikka mitä ja pään päältäkin nipsaistiin viisitoista senttiä pois... No okei, ehkä kyse ei ole nyt pelkästään luvuista, vaan identiteettini eri palasien epätasapainosta. Minusta on viime aikoina tuntunut, että olen vain äiti.
Äitinä olo on hienoa, parasta ja ihanaa. Nyt kuitenkin olen huomannut, että elämässä on oikeasti oltava jotakin muutakin kuin äitirooli, jotta voisin hyvin. Kriisi kaatui päälle viimeisimpien viikkojen aikana, kun sairastelukierteidemme takia olin lukittu kotiin lähes kokoaikaisesti. Lukuunottamatta yhtä tosiystävää ja omaa äitiäni kukaan ei uskaltanut/halunnut/viitsinyt kyläillä meillä pitkään aikaan. Mekään emme tietenkään pystyneet lasten kipeyksien aikana liikkumaan missään sosiaalisissa paikoissa ja sitten kun minä itse olin kipeä, en jaksanut raahata poikakaksikkoamme mihinkään, edes omalle pihalle. Niin, sosiaalisen elämän rappeutumisen lisäksi tajusin, että pääni ja kehoni todella tarvitsevat urheilua! Siis ihan oikeasti vaativat. Monien viikkojen tauko siitä ainoasta kodin ulkopuolisesta omasta harrastuksesta tekee kyllä tosi pahaa. Myös ne muut kivat jutut, kuten valokuvaus ja keittiöinnovointi, ovat jääneet väsymyksen ja kipeyden jalkoihin. Parisuhdekin kuulostaa kaukaiselta sanalta sellaisessa tilanteessa, jossa monen viikon ajan kaikki yhteinen kotonaoloaika menee jotakuta nukuttaessa ja itse nukkuessa tai sitä yrittäessä (siis ihan oikeasti: heti nukkumaan kun viimeinenkin lapsi menee ja kotivapaapäivät vuorotellen päikkäröiden, jes...).
%2Bcopy.jpg) |
| Äitiys - mahtavaa, mutta niin sitovaa. |
Kipeysviikkoina minä en juurikaan ollut vaimo, ystävä, harrastaja enkä mikään muukaan, olin äiti vaan. Koska harmitus, ärsytys ja hermojen kiristyminen alkoivat olla jo aika valtavaa pääni sisällä, heti toivuttuani ryhdyimme toimenpiteisiin. Viikonloppuna pääsin, harmillisen puolikuntoisena tosin, kivoille messuille viettämään ihan omaa päivää! Kerran kävin nurkan takana salaa tirauttamassa ilon itkutkin - en ollut piiiiitkään aikaan tuntenut sellaista vapauden, huolettomuuden ja rentouden tunnetta kuin silloin! Toisena viikonloppupäivänä kävimme ensimmäistä kertaa Minimullistajan syntymän jälkeen miehen kanssa kaksin rauhassa
Elämä - onneksi se on (ihan vähän) myös jotakin muutakin kuin äitiyttä ja kotonaoloa. Ja onhan se nyt paljon kivempaa hoitaa lapsia, kun hoitaa myös ystävyyttä, omaa kuntoaan ja avioliittoaan.
p.s. Jouduin luopumaan pakon edessä vanhasta älypuhelimestani, ja tuo uusi luurini suorastaan syöksi minut instagramiin, niin älykäs se oli. Niinpä päätin tarjota blogin lisäksi arkimaistiaisia myös instan puolella niinkin mielikuvituksellisella nimimerkillä kuin skribentti. Tervetuloa kurkkimaan jotakin, en itsekään vielä tiedä mitä kaikkea...! Mutta sen osaan sanoa, että pelkkää kaunista kuvavirtaa ja hempeilyä etsivät: älkää vaivautuko - meidän arkemme näyttänee instassa myös ne raisummat puolensa... Enhän minä nyt osaisi vain kukkasia sinne postata!
tässä toisen äidin tarina:
VastaaPoistahttp://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1288755128726.html?pos=ksk-trm-life-ospu
Kiitos tästä toisen äidin tarinasta, mutta harmi, etten tajunnut, mitä linkilläsi tarkoitit, kun sen tähän laitoit. Mutta harmillinen tapaus tosiaan :-(
PoistaLuin molemmat jutut ja herätti kyllä monenlaisia tunteita minussa. Kiitos anonyymi omien realiteettieni palauttamisesta. Samaistuin osittain skribenttiin ja tunnistan noita oman jutun kaipuita myös itsessäni. Kyllä niin monella on oikeasti hyvin vaikea tilanne erilaisten vaikeiden sairauksien osalta.
VastaaPoistaMoi Anonyymi!
PoistaHyvä, että sinä näit yhteyden ylläolevan Anonyymin linkittämän jutun ja minun tekstini välillä, sillä minä en näe. Minä puhuin omasta väliaikaisesta sairastamisestani, käsittääkseni tämä toinen äiti on kroonisesti sairas, mikä taas kai on aika eri juttu, kun vertailee arkea muutenkin.
Ja ppppst., jos olette yhtään lukeneet minun tekstejäni enemmän tai tunnette minut IRL, niin tiedätte kyllä, että tällä tekstillä en suinkaan osoita kiittämättömyyttä elämääni kohtaan, vaan pikemminkin kiitollisuutta sitä kohtaan, että minulla on edes joskus jotakin muutakin kuin mahdollisuus pelkkään äitirooliin ja kotonaoloon :-) Ja sellainen pieni muistutus meidän arjesta: esimerkiksi tänään meidän lapset olivat molemmat hereillä kellonympäri ilman päiväunia (yksivuotias!) (ja yöllä sain nukkua ehkä kolme tuntia pätkissä), joten sitä pientäkään "oman ajan" (kahvikupposen, rauhoittumisen, istahtamisen tms.) mahdollisuutta ei todellakaan ollut. Sellaisia hetkiä (ja parempia yöunia) toivottavasti esimerkiksi tuolla kroonisesti sairaalla äidillä on päivittäin :-) Nekin hetket olisivat ihan kivoja päivittäin, vaikka sinne urheilemaan ei pääsisikään. Ja vielä: ei kenenkään toisen sairaus saa minun kroppaani tuntemaan, että "hei et sinäkään saa kaivata liikkumista, kun tuo toinen äiti ei pääse ollenkaan liikkeelle" jne.
Eli pyrin nyt osoittamaan, että minun ajatuslogiikkaani ei istu meidän tarinoiden vertaaminen. Mutta kaikkea en minunkaan logiikkaani mahdu :-) Onneksi meidän oma elämä pitää mut elämän realiteeteissa kiinni ihan tarpeeksi.
Itse ymmärsin tuon linkin sanoman kyllä hyvin. Koen, että normaalit lapsen sairaudet flunssat yms. kuuluvat ihan normaaliin lapsiperheen elämään ja siinä joutuu sitten tinkimään omista hetkistä. Allergiat ja refluksi nostaa sairastamisen potenssiin kymmenen jos ei sataan.Toisinaan niitä omia hetkiä on jossain välissä (ehkä) ja toisinaan niitä joutuu odottamaan hyvinkin pitkään. En tarkoittanut pahoittaa kenenkään mieltä. Tarkoitin sitä, että tuon linkin tarina pysäytti ainakin minut miettimään, että kaikilla ei ole ihan niin hyvin kuin esimerkiksi minulla. Lapsien myötä joutuu luopumaan niin monesta jutusta ihan pakon edessä mutta onneksi nämä omat kullanmurut tuovat sitten vastapainoksi ihan suunnatonta iloa elämään. Tsemppiä molemmille kirjoittajille arkeen ja ihanaa joulun odotusta.
VastaaPoistaJoo, kyllä minäkin ymmärrän, että jotkut voivat saada voimia jaksaa omaa arkeaan vertaamalla sitä toisten arkeen. Ja kyllä, lasten sairaudet kuuluvat elämään, sen ymmärrän ja hyväksyn. Ehkäpä kokonaistilanteemme huomioon ottaen sekä omat että lasten sairaudet, vahinkojutut (tukehtumisepisodi), todella huonosti nukutut yöt ja haastavat päivät kasasivat vähän liikaa haasteita jaksamisellemme, jolloin se äitirooli oli niin korostunut jo pitkän aikaa, että se vei kaikki voimat minusta ja siksi tällainen tunne ja teksti syntyivät.
PoistaEn tietenkään pahoittanut mieltäni :-) Mietin tässä kauan, että miksi minä en koe enää muiden tarinoita (kuten juuri tuota kyseistä) niin voimauttavina kuin ennen, siis juurikin oman arjen kannalta ajateltuna. Luulen, että olen löytänyt sisältäni jonkun pysyvän "oman arjen kiitollisuuden muistuttamiskellon", joka tasaisin väliajoin muistuttaa kuin automaattisesti oman elämän hyvistä puolista. Jotenkin en ehkä tarvitse siihen enää niin paljon ulkopuolisia juttuja. En tiedä, onko näin, mutta jotain tämäntapaista löysin mielestäni, kun tätä pohdin.
Kiitos tsempeistä ja tunnelmallista joulun odotusta sinullekin!
Olisin itse voinut kirjoittaa täsmällään saman tekstin. Sain "hermoromahduksen" kuukausi sitten, kun olen vain äiti ja karkumatka miehen kanssa on vain unelmissa. Lisäksi mulla on ihan selkeä neljänkympin kriisi, kun synttärit lähestyvät... Tuloksena elintapojen korjaamisen lisäksi uusi hiusväri ja vaikka mitä. Nyt nuo omat jumppahetket ovat kullanarvoisia pään nollaajia. Meillä oli pidempi episodi kananmunakokeilun jälkeen ja nyt taas saa omassa rauhassa viettää välillä hetken pienen. Tekee niin sanotusti eetvarttia. Välillä tunnen itseni itsekkääksi, mutta sitten ajattelen, että jos äiti ei voi hyvin, ei perhekään voi hyvin, kun äiti kiukkuaa. Pieni hengähdys on sallittua ja toivottavaa.
VastaaPoistaVilkutuksia ja halauksia!
T. Toinin kriisistelijä :)
Oooo Minna <3 Ollaan kyllä aika like-like näiden juttujen suhteen sun kanssa :-) "Kiva", että jaat samat fiilikset. Antaa vähän lohtua <3
PoistaMä välillä mietin, että pitäisikö mun tuntea itseni itsekkääksi, kun mulla on toivomus omasta pienestä hetkestä edes kerran päivässä. Mutta sitten tajuan, että tuskin tarvitsee tuntea, sillä suurin osa mun tuntemista äideistä viettää hirrrrmupaljon enemmän "omaa aikaa" kuin minä (jos nyt vertailulinjalle lähdetään). Tajuan, että olen kyllä tyytyväinen aika tosi vähään :-) Ja siksi se sitten onkin harmi, jos sitä ei pystytä suomaan. Kyllä se vaan menee niin (ihan psykologisissa tutkimuksissakin todettuna), että ihmisellä on hyvä olla edes muutama vahva "rooli" elämässään. Vain yksi vahva on aika riski juttu ihmisen hyvinvoinnin kannalta.
Iloisia päiviä teille!
En ole koskaan kommentoinut sulle, mutta nytpäs sen teen. Olen seurannut sun blogia vajaat kolme vuotta, siitä lähtien kun pian 3-vuotias tyttäreni syntyi ja pisti meidän elämän totaalisen sekaisin refluksillaan. En nyt ala tähän meidän stooria kirjoittamaan, mutta se, mitä haluan sanoa, on KIITOS. Miksiköhän en ole sanonut tätä aiemmin, en tiedä. Sun blogista oli ihan valtava apu, kun epätoivoisesti googlettelin netistä, mikä meidän vauvaa vaivaa ja yritin saada apua neuvolasta (voinet arvata ne "no vauvat ne vaan puklailee, ihan normaalia se on" -kommentit...) ja lopulta löysin tänne. Tämä blogi antoi niin paljon, kun olin epätoivoinen ja loputtoman väsynyt sen refluksihelvetin keskellä, eikä kenelläkään lähipiirissä ollut aavistustakaan, millaista se voi olla. Mutta aina kuin luin sun tekstejä, itkin ja nyökyttelin hokien "just niin, just niin". Olen monesti ajatellut, että olet uskomattoman vahva ihminen, minusta ei koskaan olisi tuohon, mitä sinä olet perheinesi käynyt läpi. Arvostan sua, olet uskomaton. Meille kävi onnellisesti ja refluksi loppui ja kaikki vaivat katosivat, nyt meillä on täysin normaali kolmevuotias.
VastaaPoistaAnteeksi sekava kommentti, olisi niin paljon sanottavaa. Seuraan siis blogiasi edelleen, vaikka vertaistuen tarvetta ei enää olekaan. Kirjoitat hyvin, ja välillä palaan aina tänne katsomaan, miten teillä menee. Sen vain haluan vielä sanoa, että voi todellakin olet oman aikasi ansainnut! Toivon kaikesta sydämestäni sinulle ja perheellesi pelkkää hyvää, ja että joku päivä voitte elää aivan normaalia lapsiperhe-elämää. Ja vielä kerran, kiitos että kirjoitat tätä blogia, olet ollut minulle tukena enemmän kuin arvaatkaan - vaikka en koskaan kommentoinutkaan. Tekstisi ovat olleet uskomattoman lohdullisia niinä pimeinä hetkinä. Kiitos, kiitos, kiitos <3 -Virpi
Virpi <3 Hetken aikaa olin sanaton, kun luin kommenttisi. Sanaton ja liikuttunut. Kiitos, että tulit vielä kommentoimaan, vaikka refluksielämä teillä onkin jo takanapäin. Tiedän, että sinunkaltaisia lukijoita on jonkin verran: samanlaisen arjen kanssa painivia, jotka eivät koskaan jätä blogiin jälkeä. Silti joka kerta, kun saan tämmöisen kommentin, sydämeni pakahtuu tyytyväisyydestä: onneksi aloitin blogin kirjoittamisen ja onneksi olen jaksanut tätä jatkaa. On aivan mieletöntä ajatella, että edes yksi vanhempi on saanut vertaistukea blogistani. Mahtavaa, jos virtuaalinen vertaistuki on ollut sinulle avuksi <3
PoistaEn osaa minäkään täällä puhkua nyt muuta kuin: ISO KIITOS SANOISTASI <3 Ne merkkaavat paljon.
Kultaisia hetkiä arkeenne!
❤
Poista- V