Kotiäiti - vain sohvanpehmeyden ja tvshopin asiantuntija?

Kotiäiti.

On mielenkiintoista seurata ihmisten reaktioita, kun he kuulevat vastauksen esittämäänsä kysymykseen mitä teet työksesi? Kysyjän ilmeen perusteella on hauska kuvitella hänen aivolohkoilla liikkuvien signaalien sisältöä. Joskus ilme on arvostuksen tason niin läpinäkyvästi kertova, että pitää ihan miettiä, että vastasinko kotiäidin sijaan vahingossa ”rikollinen”. Luulen, että 100% tällaisista kanssakeskustelijoista ei ole koskaan ollut itse kotiäitinä. Tai no... onhan se tietysti näin teorian tasolla mahdollista, että lapsi on terve, äärimmäisen leppoisa, kaikkeen mukautuva, hiljainen, täysin tottelevainen ja mitään tekemistä kaipaamaton joojootyyppi. Mutta siinä vaiheessa minä ainakin olisin lapsestani huolissani, itselläni kun on lapsista hieman eri käsitys...

Nämä silmienpyörittelijät ja (puoli-)ivallisten kommenttien heittelijät saavat välillä minutkin miettimään, että no miksi sitten olen kotiäitinä, kun onhan minulla kuitenkin maisterinpaperit hankittuna, intohimoa alalleni ja tosi kiva työpaikka odottamassa. En siis ole kotona vain sen takia, etten tietäisi, mitä muutakaan tekisin. Viihdyn kotiäitinä, haluan olla kotiäitinä. Haluan olla lasteni kanssa kotona siihen saakka, kuin se vain on taloudellisesti meille mahdollista (eli joo, ehkä koko kotihoidontuen ajan, juuri ja juuri). Tämä on myös minun mieheni mielipide. Oikeastaan kotivanhemmuus on meidän perheelle itsestäänselvyys, siitä ei ole juuri tarvinnut keskustella, ja onhan miehenikin käyttänyt kotihoidontukea vajaan vuoden minun ollessa töissä.

Mikä siinä kotiäitiydessä sitten on, miksi tykkään siitä? Tykkään siitä, koska saan viettää aikaa lasteni kanssa. Molemmat lapset olivat kovinkin toivottuja, ja näen luonnolliseksi sen, että myös heidän kanssaan vietetty aika on kovinkin toivottua. Toisaalta kotiäitiys on itsekästä touhua: haluan olla tukena, turvana ja auktoriteettina lapsilleni, haluan viettää aikaa heidän kanssaan. Ja tätä kaikkea haluan tehdä enemmän kuin haluan antaa jonkun muun (tarhatädin tai -sedän) tekevän suurimman osan lasteni valveillaoloajasta. Teen siis asioita, mitä minä haluan, ja se kai on jollakin mittapuulla itsekästä. Mutta toisaalta, jos kotiäitiyteen yhtään tutustuu, ei sitä voi nimittää itsekkääksi touhuksi lainkaan. Kotiäiti joutuu joustamaan KAIKISSA omiin tarpeisiin liittyvissä asioissa pahimmillaan joka päivä, monen vuoden ajan.

Toiset alentavat kotiäitiyden alimpaan mahdolliseen kastiin, koska sehän nyt on vaan vaipanvaihtoa ja räkänenien pyyhkimistä. Minun mielestäni se on paljon muutakin! Kuivaksiopettelut, jälkien siivoamiset ynnä muut ovat vain välineitä siihen itse työhön. Kotiäitiys on lähinnä hyväksi ihmiseksi kasvattamista. Ja minun mielestäni se, jos mikä, on maailman vastuullisin ja vaikein tehtävä. Kotiäitiys on myös itseään haastavaa: en ole koskaan kasvanut ihmisenä niin paljon kuin näinä kotiäitivuosina!

En todellakaan tuomitse kenenkään muun päätöstä laittaa lapsi hoitoon (vaikka kuinka nuorena), mutta minä henkilökohtaisesti koen, että ensimmäiset vuodet lasten kanssa ovat meille niin arvokkaita, että jos minulla on varaa valita, valitsen ehdottomasti mieluummin oman kodin kuin työhuoneen. Haluan tehdä hyväksi ihmiseksi kasvattamista täydellä sydämellä ja täydellä antaumuksella, ja siksi olen kotiäitinä. Työ, mikä odottaa minua kotiäitiyden jälkeen, ei ole helppoa eikä se sisällä löysäilyä. Silti voin ihan reilusti kertoa, että kotivanhemmuus on paljon kovempaa työtä. Se on raskasta, usein toki fyysisestikin raskasta, mutta erityisesti henkisesti todella kuluttavaa. Se on semmoinen työ, mikä myös antaa paljon, todella paljon. Ja siksi se varmaan niin mahtavaa työtä onkin.

Se, vaikka kuinka rakastaisi työtään ja tekisi sitä mielellään, ei vie pois sitä faktaa, että välillä ärsyttää, väsyttää ja  itkettää. Puolitoista vuotta sitten kirjoitin kotivanhempien työhyvinvoinnista, ja edelleen voin allekirjoittaa tekstin. Kukaan ei varmastikaan osaa arvioida ennen lapsen syntymää, kuinka rankkaa tai helppoa lapsen kanssa tulee olemaan. Minä en koskaan kauheimmissa skenaarioissanikaan osannut tietää mitä kotiäitiys rankimmillaan tulisi minun kohdallani olemaan: minulta vietiin kaikki yöunet, kaikki mahdollisuudet päivisin levätä ja kaikki mahdollisuudet tehdä yhtään kotityötä/ruokailua/lehdenlukua/puhelua/vessakäyntiä loppuun. Ystävyyden ja parisuhteen ylläpito oli vitsi vain. Muistan, kun kerran olin niin väsynyt, että en jaksanut nostaa haarukkaa kädellä pöydältä, vaan laskin päätäni lautasen lähelle ja nappasin suuhuni ruokapalan, jonka nielaisin (ja sitten se vauva taaaaas heräsi). Se ei ollut kotiäitiyttä hohdokkaimmillaan. Mutta silloinkaan en ajatellut, että haluan laittaa lastani hoitoon ja lähteä itse töihin. 

Meidän perheelle kotivanhemmuus on se oikea ratkaisu. Jollekin toiselle perheelle jokin toinen ratkaisu on paras. Toki meidän perheen kotivanhemmuuspäätökseen on vaikuttanut sairausasiatkin. En koskaan ikinä voisi kuvitellakaan laittavani pahoista refluksi-allergia-astma-oireista kärsivää lastani hoitoon, vaan haluan olla itse se, joka on lohduttamassa ja auttamassa lastani, kun hänellä on kipuja. Refluksitauti pahenee jokaisesta perusflunssastakin potenssiin sata, joten hoitoonvieminen olisi taatusti tuonut meille ainakin triplasti enemmän pöpöjä kuin kotihoidossa ollessa. Ja silloin elämä olisi ollut aika paljon rankempaa. Kotihoidossa ollessa voi kuitenkin itse kontrolloida, näkeekö flunssaisia kavereita vai ei, sopiiko treffit flunssa-aikaan sittenkin puistoon eikä kotiin, pystyy pesettämään käsiä juuri niin usein kuin sen näkee tarpeelliseksi jne. Ja tietysti ne allergia-asiat: olen kuullut niin paljon ongelmista, jotka liittyvät rotatointiin, hoitohenkilökunnan ynseään asenteeseen, paperisotaan, lääkärintodistusten jatkuviin vaatimuksiin ynnä muihin, että suoraan sanottuna aika paljon helpommalla ja lasta ajatellen kivuttomammin on varmasti allergiat hoidettu täällä kotona kuin koskaan hoidossa olisi mahdollista hoitaa. Me olemme arvioineet, että kokonaisuudessaan meidän lapsille paras paikka on olla kotona mahdollisimman pitkään. Toisissa perheissä lapsen paras on mennä hoitoon.

Oikeastaan voisin sanoa, että luulen, että jos jotakin tässä elämässä en tule katumaan, niin sitä, että olen viettänyt lasteni kanssa paljon aikaa.