Kun ei tiedä, mitä sanoa

Hiljaisuus. Blogihiljaisuus. Se tuli luonnostaan, sillä en ole tiennyt, mitä sanoa. Olen tuntenut niitä samoja tunteita, mitä varmasti suurin osa muistakin aikuisista viime aikoina uutisvirran edessä. Suru, viha, ymmärtämättömyys, katkeruus, inho, sääli, toivottomuus... Miksi-sana alkaa olla jo aika tuttu sana aivosoluilleni.

En ollut varma, haluanko kirjoittaa blogiin mitään ”kevyempiä” juttuja nyt. Jollakin tavalla ilkeää ajatella, että minä se vaan tässä postailen joululahjatoiveitani, asukuviani ja lasten räkätautikuulumisia, kun monessa maailman kolkassa surraan järjettömien ihmisteurastusten seurauksia. Odotin, että päähäni muotoutuisi jokin kirjoitusvalmis ajatusrykelmä maailman pahuudesta ja tulevaisuuden tummasta värikartasta. Ei sitten muotoutunut. Päätin, että kirjoitetaan silti edes jotain, sillä sormet hakeutuivat näppikselle. Joidenkuiden mielestä on varmasti tekopyhää pitää hiljaisia hetkiä kuolleiden muistolle tai vain kirjoitella ”rakastetaan enemmän, vihataan vähemmän”- tekstejä, jos ei itse konkreettisesti tee mitään asioiden eteen. Tavallaan minä olenkin samaa mieltä siitä, että teot ovat tärkeämpiä kuin sanat. Mutta jotenkin tämä nykyinen maailmantilanne on vetänyt niin ymmälleen minut, että yksinkertaisesti en vain pystynyt kirjoittamaan muusta kuin näistä fiiliksistä ensimmäiseksi tekstiksi pienen tauon jälkeen.

Koska haluan pysytellä tässä julmassa aiheessa, tulinkin pohtimaan sitä, miten lapsille olisi hyvä selittää nämä asiat. Mitä minkäkin ikäinen saa kuulla? Keneltä? Millä tavalla esitettynä? Minä en ainakaan halua liikaa lapsiani järkyttää, mutta ei uutisia voi kokonaan heiltä pimittääkään. Mihin asti selviää selityksillä ”kaikilla ihmisillä vain ei valitettavasti ole hyvät tarkoitusperät toiminnallaan” ja muilla samankaltaisilla? Kuinka rehellisesti voimme todeta, että ”meillä ei ole täällä mitään hätää”? Miten selittää lapselle se, jos äitiä itkettää nykyään usein uutisiin törmätessä? (Kaikkea uutisiin törmäämistä ei kotiäitinä voi lohkoa vain lasten nukkumaanmenoajan jälkeiseen aikaan.) Putoaako pohja väkivallattomalta kasvatukselta, kun vanhemmat eivät osaa kertoa, miksi aivan liian monet ihmiset eivät osaa ratkoa ongelmiaan ilman väkivaltaa? Haluaisin säilyttää lasten uskon hyviin ihmisiin, joten miten kertoa, että miksi niin monet ihmiset ovat silmittömän ilkeitä ja empatiakyvyttömiä?

En ole tiennyt, mitä sanoa täällä blogissa, mutta välillä on ollut vaikeuksia senkin kanssa, kun ei tiedä mitä sanoa lapsilleen. Esikoinen oli kuullut kaveriltaan tappajista. Hän kysyi minulta: ”Missä kaikkialla niitä tappajia liikkuu?”. Enää en voi kirkkain silmin vastata tähänkään kysymykseen haluamallani tavalla. Tai kun katson ihaillen nukkuvia lapsiani, en voi enää niin varmoin ajatuksin ajatella ”minä suojelen teitä kaikelta”.