Ei enää kaikkien kaveri

Minä olen aina ollut todellinen kaikkien kaveri. Kouluissa ala-asteelta yliopistoon kaveripiirini kattoi ihmisiä laidasta laitaan ja jengistä toiseen. Tykkään ihmisistä ja tykkään tutustua uusiin ihmisiin. Mies on nämä kaikki yhteiset yli kymmenen vuotta vitsaillut minulle siitä, kun uusia kavereita tarttuu mukaan mitä erikoisemmista paikoista melko helposti (hyvin epäsuomalaisesti myös esimerkiksi bussipysäkiltä). Moni on kuvaillut minua helposti lähestyttäväksi, ja siksi ehkä olkapäätäni vasten ovat ventovieraatkin itkeneet surujaan monta kertaa. Äitini on joskus kysynyt, että tuleekohan tuo kaikkien kanssa kaveeraaminen minulle rankaksi. Ei tule, olen vastannut.

Lastensaannin myötä jotakin on muuttunut (tässäkin asiassa). Ensimmäiset viisi vuotta pyristelin sitä ajatusta vastaan, etten enää olisikaan kaikkien kaveri. Edelleenkin tutustun helposti uusiin ihmisiin ja minulle tullaan usein juttelemaan uusissa paikoissa. Nautin sosiaalisuudesta ja olen ystävällinen kaikille. Näissä tilanteissa syntyy usein uusia kaverisuhteita. Mutta se, että kaverisuhteetkin voivat loppua tai joku voi jopa haluta sellaisen minun kanssani lopettaa, on ollut minulle uusi, ällistyttävä ajatus. Siis että tehdään päätös, että ei olla enää kavereita? Ennen aivan käsittämätön ajatus, mutta nykyään voin kokea sen myös oikein vapauttavana asiana. Hetken mietinnän jälkeen tajuan, että vapauttava tunnelma tulee siitä, että eräät katkaistut suhteet eivät ole merkanneet minulle niin paljoa, että se sattuisi, kun ne menettää. Että ei tarvitse sanoa itkien jälkikäteen, että sen arvon tajuaa vasta sitten kun sen menettää. Lisäksi vapauttava tunnelma liittyy siihen, että pyrin elämään jokaisen päivän niin, että minulle ei tulisi huono omatunto mistään (tietenkään en onnistu tässä joka päivä esimerkiksi lastenkasvatukseen liittyvissä tilanteissa). Ehkäpä juuri näissä katkaistuissa suhteissa huonoa omaa tuntoa ei ole minulle tullut, sillä tiedän, että olen toiminut koko ajan omantuntoni mukaan. Ei ole jäänyt mitään jossiteltavaa oman toiminnan suhteen.

Itse en halua laittaa välejä poikki kehenkään kuin oikein painavasta syystä, mutta osaan nykyään nähdä jotakin hyvää siinä, että jotkut tekevät niin kevyemmistäkin syistä. Pelästyn tätä nykyistä omaa asennettani. Tarkoittaako tämä sitä, että minusta on alkanut tulla laatutietoinen? Kavereiden määrä kun ei todellakaan kerro mitään mistään. Olenko alkanut löytää itseni ja oman identiteettini paremmin? Niin, että en oikeasti edes ole enää kaikkien kaveri. Minusta on tullut enemmän minä, ja tämä minä vie toisia kavereita pois luotani, mutta mikä parasta: se on alkanut vetää puoleensa ihmisiä, joiden kanssa tuntuukin siltä, että juuri nämä ihmiset tässä minun elämässäni kuuluvatkin olla. Vai onko tämä muutos kokonaan uusi minä? Onko se siis sitä, että uskallan olla nyt enemmän oma itseni, vai kuoriutuuko minusta nyt kolmekymppisenä kokonaan erilainen, uusi minä? Onko tämä yleistä, että kavereita tippuu kyydistä elämän aikana? (Olen kuullut, että on normaalia, mutta tähän asti en ole suostunut sitä omalla kohdallani uskomaan.) Onko tämä kenties osa jotakin ikäkriisiä?

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen vain kehittynyt minänä, että saan ja pystyn olla aidosti oma minä. Pelottava ajatus mielessäni tällä hetkellä onkin se, että en edes halua olla enää kaikkien kaveri. Haluan tutustua uusiin, aidosti minun tyylisiin ihmisiin. Haluan tutustua muutamaan etäisempään kaveriini vielä paremmin - sellaisiin, joiden kanssa molempi osapuoli tietää, että yhteytemme on vahva, vaikka emme ole päässeet (tilanteiden ollessa epäsuotuisat) suhdetta syventämään vielä. Haluan säilyttää jo elämässäni olevat aarteet. 

Haluan siis vakauttaa elämääni juuri ne oikeat tyypit. Sellaiset tyypit, joiden kanssa saan ja voin olla aidosti oma itseni. Ja juuri heille haluan antaa kaikkeni.