Kuiskaus taivaaseen

 Se puristus rintakehässä on voimakas. 

Se ei hellitä, vaikka tahtoisin jo nukkua.

Tyyny on kasteltu ikävällä,

ja silmät väsyneet kyynelten vuodattamiseen.

Vaikka koko keho on uupunut kuin maratonin juosseella,

jokin pakottaa minut nousemaan ikkunan luo.

Yön pimeydessä hiippailen ikkunan ääreen ja avaan verhot.

Seison hiljaisuudessa niin kauan, että menetän ajan tajuni.

Tuijotan ulos.

Katulamppujen loisteessa pienet kristalliset lumihiutaleet leijailevat kuin tanssien maahan,

jota peittää jo korkeat nietokset. Taivaalla tähdet tuikkivat kertoen iäisyydestä ja jostain, mistä en ole vielä tietoinen ollenkaan.

Suljen silmät ja hengitys tihenee.

Maailma on niin kaunis. Mutta niin pelottava.

Niin suurenmoinen, mutta niin raaka.

Tällä hetkellä en osaa lukea kehoani ollenkaan. Se on samaan aikaan rauhallinen, mutta todella ylivirittynyt.

Joku ottaa hellästi minua kädestä kiinni, ja ohjaa minut lastenhuoneeseen.

Huoneeseen, jossa kaksi elämäni tärkeintä ihmistä uinuvat tyynesti.

Kehoni tärisee ja silmieni kyynelverhon takaa ihailen elämäni konkreettisimpia iloja.

Kädet hapuavat vatsalleni, jossa kasvaa kolmas ilo. 

Muserrun lattialle.

Olen niin onnellinen ja niin surullinen samaan aikaan.

Voi isä, kunpa sinä pääsisit tutustumaan tähän meidän perheen kolmanteen syntyvään rakkaaseen.

Kunpa olisit voinut elää nämä kaikki ilot ja surut meidän kanssamme.

Kunpa meillä olisi vielä ollut aikaa yhdessä.

Isä, kuiskaan sinulle kiitoksen siitä, että olit isänäni täällä maan päällä elämäni ensimmäiset 27 vuotta. 

Viimeiset kolme vuotta ja koko lopun elämän olet isäni, mutta vain muistoissani.

Hetkittäin tunnen vahvasti läsnäolosi, lämpimän katseesi ja suurten turvallisten kättesi taputuksen olallani. 

 Isä, olet niin rakas.