Kiittämättömän akan raskausvalitus, ei kun...

Raskaus on täynnä iloa, onnea ja rakkautta, mutta myös pettymyksiä. Tässä kirjoituksessa keskityn niihin pettymyksiin. Ihan vain vertaistuellisessa merkityksessä, sovitaanko niin :-D

Tämä on tainnut tulla jo monissa aiemmissa teksteissäni ilmi, mutta suurin pettymyksen tuottaja tässä raskaudessa on ollut se, että tämä ei ole ollut helpompi kuin aiemmatkaan raskauteni. Ei sillä, että erityisesti olisin niin odottanut tapahtuvan, mutta kyllä taisin (optimisti kun olen), niin silti salaa vähän sitä toivoa.

Olen ollut pettynyt siihen, että en ole saanut nukuttua sitäkään, mitä oletin ennen raskautumista saavani. Kun pahoinvointi yöllä helpotti, niin kuvioon ovat alkaneet astumaan hyvän nukkuma-asennon löytämisen vaikeus, supistukset, närästys, liitoskivut ja levottomat jalat. Tähän kun lisää omat pissakäynnit ja kuopuksen yöhulinat, niin yölliset tunnit eivät ole kovin ehyet. Ja se tietenkin heijastuu päiväänkin ja koko jaksamiseeni.

Töissä olon vaikeus on viime viikkoina ollut yhä enenevissä määrin pettymys. Juuri instaanikin (@skribentti) tästä taisin avautua pari päivää sitten, kun istumatyö ei vain tunnu enää hyvältä, vaikka raskausviikkoja minulla ei ole edes sitä kolmeakymmentä täynnä. Ei paljon auta jumppapallo, jonka päällä välillä istuskelen. Ei auta, vaikka välillä pyrin seisomaan ja kävelemään työpäivän aikana. Silti maha painaa jo jotakin epämukavaa kohtaa, josta säteilee huonoa oloa istuessa vähänkään kauemmin samassa asennossa. Seisomapöytää minun ei ole mahdollista saada töihin, vaikka asiaa jo selvittelinkin.

Olen pettynyt, että tätä(kään) raskautta ei ole ikuistettu kuviin kuin muutaman hassun kerran. Ei siis monipuolisia vertailukuvia edellisiin raskauksiin, ei tunnelmallisia joka kuukauden mahakuvia eikä viikko viikolta eteneviä mahtavia kollaaseja. Eipä ole edellisistäkään mahoistani sellaisia, joten ei sinällään ihme juttu. (Mutta okei, ykkös- ja kakkosmahoista on vähän enemmän edes hätäisesti räpsäistyjä kuvia kuin tästä kolmosesta...) Mutta harmittaahan se silti. Meillä (tai minun lähipiirissäni) kukaan muu ei oikein tykkää kuvailla kuin minä, ja minun ei todellakaan ole luontevaa lykätä kameraa miehen käteen ja pyytää kuvaamaan. Odotan, että joku haluaisi mahaa kuvata, mutta turhaan. Heh.

Toinen "pinnallinen" pettymysaihe on ollut se, että en ole jaksanut haluamallani tavalla paneutua raskauspukeutumiseen. Kahdet raskaushousut jouduin ihan pakon edessä ostamaan (ja jep, hätäisesti lähimmästä mahdollisesta hooämmästä ja lasten kiljuessa vieressä...), sillä edellisistä raskauksista jääneet housut olivatkin puhkikulutettu kavereiden toimesta tässä minun raskauksien välissä tai ne olivat vääränkokoisia. Muuten olen vetänyt vaatekaapista vain ne topit ja villapaidat, jotka ovat käteen sattuneet ja jotka ovat juuri mahan peittäneet, sen suuremmin miettimättä. Ihannetilanteessa kun olisin tutkinut mahtavia odotukseen keskittyviä verkkokauppoja ja kolunnut nettikirppareita ja nyt hehkuisin joka päivä mahaani täydellisesti imartelevissa äitiysvaatteissa...

Pettymys on tietenkin ollut myös se, että en ole jaksanut olla lasten kanssa totuttuun tapaan (siihen tapaan, mitä ennen raskautta). En jaksa samalla tavalla leikkiä, ulkoilla, askarrella, hassutella ja höpsötellä. Havahdun omaan erilaiseen olotilaani silloin, kun Pikkusankari ruokapöydässä kysyy minulta, että "äiti, nukahdatko sinä kohta?" tai kun Minimullistaja huutaa sormi minua osoittaen "Vauva painaa liikaa äidin mahaa, apua!", kun makaan lattialla. On minulle myös tuotu lasten toimesta oksennusvatia ihan ilman pyytämistäkin ja ehdotettu helpompien kenkien jalkaan laittamista siinä eteisähinäni keskellä.

Olen pettynyt siihen, että en ole haluamallani tavalla pystynyt hoitamaan kotia (sisustamisesta puhumattakaan, heh), loistamaan kokkailuissa enkä panostamaan parisuhteeseen. Hyväksyn kyllä asian, että olen nyt näine vaivoineni pääasiassa äiti ja raskaana, mutta silti, olisihan se kiva jaksaa paremmin mopata lattiaa, tehdä maukkaita leivosluomuksia enemmän ja hieroa niitä toisenkin niskoja välillä.

Pettymystä on aiheuttanut oma liikkumattomuus. Miehenikin sen tietää, että urheilu on hyvä mittapuu sille, että olen oikeasti kunnossa ja hyvinvoiva. Eli jos minä haluan/jaksan/kykenen liikkumaan säännöllisesti, niin sitten minulta voi odottaa myös muilla elämänalueilla asioita. Urheilu on minulle tositosi tärkeä asia, ja siihen haluaisin panostaa yhtenä tärkeimmistä asioista, ja kyllä masentaa, kun se on melkeinpä kokonaan jäänyt pois kuvioista. Onhan se melko karua, että nyt olen liikkunut viimeisen puolen vuoden aikana yhtä paljon kuin ennen lapsia saatoin liikkua viikossa! :-D

Sosiaalisuuden väheneminen on vähän masentanut. Ei ole niin usein työpäivän jälkeen jaksamista nähdä kaveriperheitä kuin aiemmin (ja tätä kautta myös lapsilla on ollut vähemmän sosiaalisia kontakteja, harmi). Kahvihuoneseurueessa olo oli monta kuukautta pelkkää yökkäilyä ja pikkujoulut, johon oltaisiin kaverin kanssa päästy lähtemään vasta iltaysin jälkeen, olivat minulle väsymyksen vuoksi mahdottomat.

Erilainen raskauteen liittyvä pettymyksen aihe on se, kun rakenneultrassa ilmeni, että istukkani sijaintia täytyy kontrolloida parin viikon päästä uudessa ultrassa, sillä on riskinä, että jos se ei liiku parempaan paikkaan, joudun sektioon. Ja minä kun olen täysin alatiesynnytyksen kannattaja, ja sektio pelottaa minua paljon enemmän kuin alatiesynnytykset!

Jahas, tästäpä tuli nyt aika masennuspostaus, heh. Onko muita pettyneitä raskaana olevia? :-D