Neljä asiaa, mitä vuodet sosiaalityöntekijänä ovat minulle opettaneet

Olen muutaman kerran blogissani maininnut opiskeluistani ja töistäni. Viimeksi silloin, kun kirjoittelin vähän aikaa sitten postauksen, jossa kerroin, missä ammateissa minua ei todellakaan tulla koskaan näkemään. Olen ytm ja minun valintani sosiaalialalla on ollut kuntoutuspuoli! (Kuntouksen lisäksi työhöni kuuluu muutamia poliklinikoita.) Työ sosiaalityöntekijänä kiinnostaa ihmisiä paljon, sillä mediassa sosiaalityön kuva ja imago on, no, melko yksipuolinen! Tästä syystä päätinkin kirjoittaa pikkujutun työhöni liittyen, vaikka ihan alunperin olin varma, että työstäni en tule blogissa hiiskumaan. En mene tässä kirjoituksessa sen suuremmin yksityiskohtiin, mutta kerron neljä asiaa, mitä vuodet sosiaalityöntekijänä neuorologisella kuntoutusosastolla (ja toki myös näillä muutamilla poleilla) ovat minulle opettaneet.

1. Arvosta jokaista tervettä päivää. Kohtaan päivittäin vakavasti vammautuneita ihmisiä, joiden elämä ei tule koskaan palaamaan ennalleen. Heillä ei ole vain flunssaa tai vain jalka poikki. Heillä on aivoissa niin suuria vaurioita, että he ehkä joutuvat opettelemaan uudestaan niin kävelemisen, nielemisen, puhumisen kuin pukemisenkin. He tulevat käymään loppuelämänsä kuntoutuksessa ja heillä ei ehkä ole enää koskaan mahdollista palata vanhojen töiden ja harrastustensa pariin. He ehkä viettävät loppuelämänsä puoliksi halvaantuneina ja pyörätuolissa. Olen kyllä aina ollut kiitollinen terveydestäni, mutta tämän työn jälkeen, jos vain suinkin mahdollista, niin olen entistä kiitollisempi.

2. Käytä kypärää ja turvavyötä ja käyttäydy liikenteessä järkevästi. Kun näen tapauksia ja niiden seurauksia, kun ei ollut käytetty kypärää tai turvavyötä tai kun on lähdetty uhkarohkeaan kisaan toisen auton kanssa motarilla, ei kyllä tee mieli tehdä näitä asioita samalla tavalla perässä. Olen kyllä aika nipottaja tässä, mutta toivon, että saan tulevaisuudessa myös teini-ikäiset lapseni toteuttamaan näitä asioita ja toivon, että he ottavat riskit todella vakavasti. Kypärä, turvavyö ja järkevä liikennekäyttäytyminen ovat niin pieniä juttuja, mutta niillä voi olla koko loppuelämän suoja!

3. Asu vain esteettömässä talossa. Jep, sen jälkeen, kun aloitin työssäni, en olisi ikinä suostunut muuttamaan taloon, joka  ei olisi esteetön. Kun päivittäin järjestelee kodinmuutostöitä potilaille, jotka haikailevat omaan rakkaaseen kotiin, mutta mihin he eivät pysty kotiutumaan ennen massiivista aikaa vievää muutosurakkaa (johon välttämättä ei saakaan tarvittavaa kunnan tukea eikä ole varaa itse sitä tehdä), on itselläkin kurja olo. Oma koti on jokaiselle potilaalle niin tärkeä, ehkä se ainoa pysyvä asia sillä hetkellä hänen elämässään. Koskaan ei voi tietää, mitä kenellekin milloin käy. Ja jos on mahdollisuus valita, niin minä en valitsisi monikerroksista taloa, monilla kynnyksillä ja kapeilla oviaukoilla varustettua taloa, tai taloa, jossa on pienet kierreportaat, wc ja suihku vain kellarikerroksessa tai ulkona kymmenen metrin portaat ennen ulko-oven suuta. Jos jotakin kamalaa tapahtuisi, esteettömään kotiin pääsee kotiutumaan pyörätuolin kanssa heti, kun se kuntoutumisen kannalta on mahdollista. Väliin ei silloin tule aina niin tavallisia terveyskeskuksen vuodeostaston kuukausia, kun odotellaan kodinmuutostöiden valmistusta tai uuden, esteettömän kodin löytymistä.

4. Pidä läheisistäsi huolta. Tämähän on itsestäänselvyys, mutta kirjoitan sen tähän muutamasta syystä. Ensinnäkin: et voi koskaan tietää, milloin sinun tai läheisesi on aika lähteä. Onnettomuudet voivat sattua kenelle tahansa: meidän osastolla ovat vierekkäin pankinjohtaja kuin työtön juoppokin. Molemmat onnettomuuteen joutuneita/sairauskohtauksen saaneita ja lähellä kuolemaa käyneitä. Minua vastapäätä on istunut syöpäpoleilta tulleet niin yksinäinen vanha ihminen kuin kolmekymppinen kolmen lapsen äitikin, joiden molempien kanssa olen järjestänyt heidän tulevia hautajaisiaan syövän ollessa jo todella pahassa vaiheessa. Nämä asiat kun eivät aina ole iästä eikä omasta sosiaalisesta verkostosta kiinni. Ei ole yleistä kaavaa, kuka esimerkiksi juuri syöpään sairastuu. Toisekseen, pidä läheisistäsi huolta ja ole heille läsnä, jotta huomaat, jos heillä on hätä. Olen kohdannut miehen, joka on yrittänyt itsemurhaa ollessaan viereisessä huoneessa, jossa hänen lapsensa leikkivät. Olen kohdannut monia eri poleilta tulleita ihmisiä, jotka ovat kertoneet, että kaikki alkoi masentuneisuudella, yksinäisyydellä ja turhautumisella ja asiat etenivät niistä fyysisiin sairauksiin. Monet sairaudet kun voivat saada alkunsa psykosomaattisista oireiluista. Lähimmistä huolenpitäminen voi vähentää näitä tapauksia, kun pienet murheet ovat vaarassa muuttua suuriksi murheiksi.