Yritin siirtää
bloginkirjoittamisvastuun miehelleni. Sain vastaukseksi murahduksen ja kysyvän
katseen. Se siitä. Minä jatkan, kyllä, mutta miten minä voin kirjoittaa tähän
refluksi-allergia-pitoiseen blogiin siitä huolien tärväämästä pitkästä arjesta
Pikkusankarin kanssa, kun suurimman osan arkipäivistä huolehdin aivan muiden
kuin oman perheeni asioista? Mies käy lääkärissä, tutkimuksissa, tenavatuokioissa,
avoimissa päiväkodeissa ja puistoissa Pikkusankarin kanssa. Hän näkee suurimman
osan niistä järkyttävistä tuskan sisältämistä käytöshäiriöistä, saa ruuat
naamalleen, pesee silmät sirrillä allergiakakat ja raapustaa
rotaatiopäiväkirjat. Minun osani tässä blogissa on jatkossa ehkä tulkkina olo.
Kuuluuko puhelimesta päivän aikana muutakin kuin pelkkää "EI, EI,
EIIIIIIIII!!"; saanko luvan mennä tekemään pikasalin työpäivän jälkeen; kuinka
monta kurttua miehen otsassa on enemmän kuin eilen, kuinka pahaa rusotusta
Pikkusankarin poskissa ja huulissa on...
Kaksi viikkoa miehellä ja
Pikkusankarilla meni hyvin, oikein hyvin (huolimatta pienistä oireista jossain
siinä välillä). Sitten tuli ämpärillinen kylmää vettä mies-raasun kasvoille.
Oireet, pahat oireet. Keskiviikkoaamuna nykyisen rotaatioideologiamme mukaisesti
tattaripuuron sekaan laitettiin yksi pakastemansikka. Siitäkös se sitten
lähti. Poika punoittaa, kiusaa, heittelee tavaroita, valittaa kurkkuaan - ja
mies on lievästi sanottuna väsynyt. Oskillometriassa paikoillaan pysyminen ei
tullut kai kyseeseenkään – tutkimusta ei saatu tehtyä. Kaksi pahaa oirepäivää,
ja hymy oli viety mieheni kasvoilta.
Nyt muistan taas, mistä alun perin
lähti ideani töihinmenoon…
