Ote raskaana olevan työpäivästä

Palaveri alkaa klo 14. Olen klo 13:58 palaverihuoneessa, ja valitsen mahdollisimman pehmeän ja mukavan näköisen tuolin omaksi paikakseni. Kriteerinä tuolin valinnassa on myös se, että se sijaitsee tuolirivin reunassa sekä se, että sen eteen mahtuu toinenkin tuoli. Tarvittaessa teen huonejärjestyksen vaihdoksia ja istun aloilleni.

Klo 14:10 haen toisen tuolin tuolini eteen, ja nostan jalat sille.

Klo 14:15 lähden huoneen takaosaan jaloittelemaan.

Klo 14:25 haen viereisestä kuntoutushuoneesta jumppapallon ja istahdan sen päälle.

Klo 14:35 nousen seisomaan ja nostelen jalkojani ja pyörittelen nilkkojani.

Klo 14:40 istun jumppapallon päälle ja alan pyörittelemään lantiotani.

Klo 14:45 istun edelleen jumppapallon päällä, mutta alan nostelemaan vuoron perään jalkojani suoraksi pallon kanssa vaakatasoon.

Klo 14:50 nousen seisomaan ja alan tekemään pohjepumppausta nousten varpailleni ja alas.

Klo 14:55 asetun jumppapallon päälle jalat niin haralleen kuin mahdollista ja vilkuilen kelloa tuskaisena.

Klo 15:02 palaveri päättyy.


Työpäivän normaalikaava jo neljättätoista viikkoa, vaikeudet kun alkoivat noin viikolla 20. Tuskaa. Tuskaa. Tuskaa.

Kotona (ei-edes-kiristäviä) farkkuja riisuessa resorienpainaumat peittävät jalat reisistä nilkkoihin, varpaat ovat turta, olo on hetkittäin todella pyörryttävä ja mies saa osakseen hierontapyynnön. Kaadun mitään tekemättömänä sänkyyn iltakasilta. 

Liiallinen istuminen tuntuu huonolta, liiallinen seisominen tuntuu huonolta. On tämä raskaus vaikeaa.

Mutta hei, nyt niitä työpäiviä saa laskea jo yhden käden sormin, wau! Voiko olla mahdollista, että selviän loppuun asti!?

Olenko osannut käyttäytyä töissä?

Puoli vuotta sitten mietin, että miten mahtaa töihinpaluu minulta sujua ja kaavailin käytökseksi jotakin tällaista: klik!. Noinko se sitten meni? Vai onko käytös ollut aikuismaailmaan sopivampaa?

Osaanko minä syödä töissä...?

Olen käynyt monesti vessassa niin, etten ole muistanut lukita ovea (onneksi kukaan ei ole paukannut sisään silloin). 

Kun syön, olen todellakin valmiudessa lopettaa syömisen hetkellä millä hyvänsä, ja hätkähdän pienempiäkin ääniä.

Vastaan monesti työpuhelimeen vain etunimelläni.

Tsekkaan kelloa usein, ja jos kello näyttää viittä vaille yksitoista, pelästyn, sillä nyt pitäisi olla jo hakemassa kuopusta kerhosta (ei ole siis minun vastuuni työpäivinä).

Usein töissä huomaan, että paita, jonka juuri aamulla otin puhtaana kaapista, sisältääkin lasten aamun mustikkapuurojämät helmassaan. Se siitä "siististä pukeutumisesta".

Työpäivälookini sisältää välillä myös kauniin kosteat silmät, kun mieleeni palaa mahtavat legosessiot lasten kanssa, yhteen lämpöiseen kasaan käpertymiset ja vaahterapuun lehtien ihmettelyt. (Mutta ei kai se ikävä vie koko uskottavuutta työntekijältä, eihän?)

Muutaman kerran autosta työpaikalle lähtiessäni olen jäänyt etsimään "vielä sitä yhtä kassia", jota ei sitten vain löydykään (eli tietysti poikien vaihtovaate-eväs-kassia).

Kädet pestyäni haron automaattisesti käsilläni alaviistoon etsien pienempiä käsiä lavuuariin nostettavaksi ja pestäväksi. Ei ole löytynyt. 

Työhuoneessa ollessani saatan välillä pelästyä liikaa hiljaisuutta, ja pälyillä ympärilleni hätäisesti. Sillä kotona ollessa hiljaisuus tarkoitti todennäköisesti sitä, että jostain piti olla huolissaan.

Muutaman kerran olen saanut itseni kiinni siitä, että kerron ääneen (itsekseni): "Nyt äiti alkaa tehdä tämän seuraavan jutun sitten...".

Että ihan hyvinhän se on mennyt. Pahimmat skenaariot eivät ole ihan toteutuneet, jes!

Kylmää vettä kasvoille

Yritin siirtää bloginkirjoittamisvastuun miehelleni. Sain vastaukseksi murahduksen ja kysyvän katseen. Se siitä. Minä jatkan, kyllä, mutta miten minä voin kirjoittaa tähän refluksi-allergia-pitoiseen blogiin siitä huolien tärväämästä pitkästä arjesta Pikkusankarin kanssa, kun suurimman osan arkipäivistä huolehdin aivan muiden kuin oman perheeni asioista? Mies käy lääkärissä, tutkimuksissa, tenavatuokioissa, avoimissa päiväkodeissa ja puistoissa Pikkusankarin kanssa. Hän näkee suurimman osan niistä järkyttävistä tuskan sisältämistä käytöshäiriöistä, saa ruuat naamalleen, pesee silmät sirrillä allergiakakat ja raapustaa rotaatiopäiväkirjat. Minun osani tässä blogissa on jatkossa ehkä tulkkina olo. Kuuluuko puhelimesta päivän aikana muutakin kuin pelkkää "EI, EI, EIIIIIIIII!!"; saanko luvan mennä tekemään pikasalin työpäivän jälkeen; kuinka monta kurttua miehen otsassa on enemmän kuin eilen, kuinka pahaa rusotusta Pikkusankarin poskissa ja huulissa on...

Kaksi viikkoa miehellä ja Pikkusankarilla meni hyvin, oikein hyvin (huolimatta pienistä oireista jossain siinä välillä). Sitten tuli ämpärillinen kylmää vettä mies-raasun kasvoille. Oireet, pahat oireet. Keskiviikkoaamuna nykyisen rotaatioideologiamme mukaisesti tattaripuuron sekaan laitettiin yksi pakastemansikka. Siitäkös se sitten lähti. Poika punoittaa, kiusaa, heittelee tavaroita, valittaa kurkkuaan - ja mies on lievästi sanottuna väsynyt. Oskillometriassa paikoillaan pysyminen ei tullut kai kyseeseenkään – tutkimusta ei saatu tehtyä. Kaksi pahaa oirepäivää, ja hymy oli viety mieheni kasvoilta.

Nyt muistan taas, mistä alun perin lähti ideani töihinmenoon…