Kiukkutyyppien erotusdiagnostiikkaa

Meillä vierailee päivittäin kipukiukku, väsykiukku sekä uhmakiukku. Olemme saaneet tuntea nämä kaikki tyypit jo harmillisen pitkän ajan takaa. Väsykiukku on kaikille lapsiperheille varmastikin hyvin tuttua. Ja olen ymmärtänyt, että monien terveiden lasten kohdalla väsykiukku voidaan helposti poistaa laittamalla lapsi unille. Uhmakiukku on sekin jokaiselle taaperoikäisen vanhemmalle tuttu juttu. Toiset ne vaan pääsevät kokemaan sitäkin normaalimitoissa, ja toisilla taas on semmoinen sairaus, joka räjäyttää uhman normaaliin verrattuna tuplakertoimella päälle – ja vieläpä pidentää sen kestoa molemmista päistä taaten vanhemmille monen vuoden erityistason itsehillintäkoulun. Sitten on tämä kamalin, kipukiukku, jota en soisi kenenkään lapsiperheen joutuvan majoittamaan edes yhdeksi yöksi luokseen. Joka ikisen vanhemman, jolla on terve, kivuton lapsi, tulisi olla äärettömän kiitollinen siitä, että ei joudu katsomaan lapsensa sairasta tuskaa ja kivusta holtitonta käyttäytymistä päivästä toiseen vuosien ajan. Se, joka sanoo minulle ja lapselleni, että ”kipu jalostaa”, saa oksennukseni päällensä.

Kaikki nämä kolme kiukkutyyppiä ovat kavereita keskenään, ja komppaavat toisiaan parhaansa mukaan nostaen toinen toisensa volyymiä entisestään. Kiukkujen erotusdiagnostiikka ei ole aina ollut meille helppoa (kertoohan tästä sekin, että ensimmäisen seitsemän kuukauden ajan uskoimme vauvamme olevan vain hieman muita temperamenttisempi, nälkäinen, väsynyt tai turhautunut – koko ajan). Nyt me vanhemmat alamme kuitenkin jo olla lisurivaiheessa tämän eksaktin tieteenalan suhteen, joten…

Kuka on kukin?

Väsykiukku: Väsykiukku ilmenee erilaisina nähisemissävyitteisinä puheenpätkinä ja ulinoina. Pikkusankari toistaa jotakin asiaa monesti, ja jos ei saa tahtoaan läpi, hän loukkaantuu verisesti. Loukkaantumisen saa kuitenkin melko helposti hallittua siirtymällä tekemään jotakin muuta, yleensä nukkumisen edistämiseen liittyvää asiaa kuten hampaiden pesua. Huonoon nukkumisajankohtaan sijoittuessa väsykiukun saa ehkä hetkeksi taka-alalle esimerkiksi vanhemman ylistyspuhe Pikkusankarin piirtämistaidoista; saattaa olla, että hän lähtee hakemaan värikyniä ja paperia. Suuri itkuherkkyys ja nopeasti parahtava itkunaloitus on hyvin luonteenomaista väsykiukkuiselle Pikkusankarille. Harmi vain, väsykiukku pahimmillaan jatkuuuuuu ja jatkuuuuuuu koko päivän, jos kipukiukku ei anna tarpeeksi tilaa unelle. Meillä väsykiukkua ei siis noin vain taltuteta.

Uhmakiukku: Uhmakiukku on yhtä juupas-eipäs-vatvontaa. Pikkusankari haluaa jotain, mutta ei kuitenkaan halua. Sitten hän haluaa jotain muuta, mutta sekään ei kelpaa, kun sitä annetaan. Kaikki, mitä vanhempi ehdottaa, on huono ehdotus. Hetken päästä hän silti itse ehdottaa itse sitä samaa. Mutta ei se sitten kelpaakaan. Uhmakiukku on meillä sitä perinteistä: pukeutumistaistelumaratoneja, kaupoilla ja muissa sosiaalisissa tiloissa tahallaan väärään suuntaa juoksemista, pientä vinoa hymyä suupielillä huomatessaan vanhemman ärsytyskynnyksen nousseen. Uhmakiukku on Pikkusankarilla siis yleistä tottelemattomuutta ja kapinointia. Uhmakiukku on kuitenkin yleensä semmoista, että vanhempaakin saattaa vähän hymyilyttää, kun katsoo toisen suurta kapinointitarvetta ja totista suuta, josta vyöryy vaikka mitä suuttumusmonologeja. Uhmakiukun voi saada talttumaan tekemällä jotain epänormaalia: olen muun muassa alkanut laulamaan oopperatyylisesti hämähämähäkkiä tai leikkimään koiranpentua – ja saanut pojan vähintäänkin hiljaiseksi, ehkä räjähtämään nauruun. Puhdas uhmakiukku unohtuu, menee ohi ja on kuitenkin käsiteltävissä. Se on vanhemmille hyvässä mielessä haaste.

Kipukiukku: Kipukiukku on hallitsematonta, ilkivaltaista ja itseään satuttavaa käyttäytymistä. Pikkusankari puree, tönii ja tukistaa muita. Hän hakkaa omaa päätään lattiaan, painaa sormilla silmiään, lyö rintakehäänsä, pitää kurkustaan kaksin käsin kiinni. Pikkusankari ei pysy hetkeäkään paikoillaan, vaan juoksee rikospaikalta toiselle. Pöytien päälliset putsataan lattialle; taulut, kukkaruukut ja lamput saavat kyytiä; vesikannu heitetään ilmaan ja kännykkä seinään; ruoka syljetään lattialle, loput ruuat kaadetaan lautaselta pöydälle ja maito viskotaan pitkin seiniä; takkaa mennään sorkkimaan ja sohva saa nopeasti tuhkakuorrutuksen, vaarallisten kalusteiden päälle kiivetään; kirjan sivut revitään; televisiota rynkytetään… Ja vanhemmat eivät istu minuuttiakaan paikoillaan. Epätoivoisista silmistä näkee, miten tuska täyttää pienen vartalon. MIKÄÄN, mitä vanhempi yrittää tehdä, ei tehoa. MIKÄÄN käsky, kehotus tai lahjonta ei tehoa (toisin kuin väsykiukussa ja uhmakiukussa voi tapahtua). Parhaimmassa tapauksessa Pikkusankari jossain vaiheessa itse huomaa pipinsä ja pyytää lääkettä. Hyvällä tuurilla lääke auttaa (hetken), huonolla tuurilla kipukiukku jatkuu koko päivän sekoittuen väsykiukkuun ja uhmakiukkuun tehden päivästä sekunnista toiseen selviytymistaistelun.

Perhematkojen aatelia

Arvoisat terveiden lasten vanhemmat, saatatte hämmentyä ja huvittua totaalisesti seuraavasta faktasta – se on kuitenkin totta: Minä en ole uskaltanut lähteä Pikkusankarin kanssa kaksin koko tämän kahden vuoden aikana mihinkään vähänkään kaukaisempaan kaupunkiin kokopäiväkyläilemään, saati sitten yökyläilemään. Viime viikolla uskaltauduin kuitenkin yrittämään molempia. Siis: meillä käy kyllä vieraita viikottain, ja minä kuljen Pikkusankarin kanssa (ainakin melkein) viikottain kotikaupunkimme sisällä kyläilemässä. Olemme myös koko perheenä ajelleet usein moikkailemassa ystäviä kauempanakin Suomessa.

Saatatte nyt ajatella, että jopas on laiska ja saamaton äiti, kun ei ole tarjonnut lapselleen tarpeeksi sosiaalisia kontakteja ja mahdollistanut uusien paikkojen virikkeisiin tutustumista. Älkää kuitenkaan vielä tuomitko. Minä yritän selittää.

1. Pikkusankari on yleensä todella villi, utelias, rämäpäinen, vaativa, meluava, uhkarohkea ja valitettavasti myös usein minua nopeampi. Joskus on käynyt niin, että Pikkusankari on jäätynyt täysin syliini uuteen paikkaan mentäessä tai vieraiden meille tullessa, jolloin ensimmäisen puolen tunnin ajan olen saanut kuulla päivittelyjä siitä, miten rauhallinen ja hiljainen poikamme onkaan (joskus tuntuu, että jo tämän mahdollisen puolen tunnin takia voisi harkita kyläilyä tai vieraiden meille pyytämistä, niin ihanaa rauhallinen sylittely useimminkin olisi). Mutta ei huolta pysyvämmistä väärinkäsityksistä, kyllä se Pikkusankari on sitten kuitenkin joka ikinen kerta todellisen luonteensa paljastanut…

Jos ainoa syy liikkumattomuuteen olisi tämä supervilliys, ottaisin haasteen varmasti vastaan ja olisin koluamassa joka toinen päivä jonkun kaverin perheen lelulaatikolla jossakin päin Suomea Pikkusankarin kanssa.

2. Imetysdieetillä ollessani jouduin kantamaan sekä omat että Pikkusankarin KAIKKI suuhunlaitettavat mukanani, nykyään vielä kaikki Pikkusankarin syömiset. Pakatessa niitä aina ihmetteli, miten yllättävän paljon kertyi kylmälaukkuun tavaraa kahdenkin yön tarpeisiin, kun mukaan pakattiin yksi pakasterasia nautittavaa per annos Pikkusankarille ja minulle pakattiin kaksi pakasterasiallista nautittavaa per annos. Siitä sitten laskemaan rasioiden määriä… Pakastelaukkuja piti lainata Mummolta. Ja niitä ei ihan pienillä käsilihaksilla voitu kantaa. Vieläpä kun yksikään purkkiruoka ei Pikkusankarille sovi, kaikkien ruokien tulee olla kylmäsäilytyksessä. Tämä kaikki vaatii aika isoa viitsimistä reissuun lähtiessä.

3. Pikkusankarin oireilusta ei voi koskaan sanoa mitään varmaa. Oireilu voi alkaa, vaikka tilannetekijöiden luulisi olevan täydellisesti hallinnassa. Suoraan sanottuna: silloin, kun Pikkusankari oirehtii, miehen työpäivän pituuskin on aika maksimisuoritus itkevää, huutavaa, repivää, kiukkuavaa ja valittavaa lasta kantaen ja viihdyttäen. Minä olen sen verran itsekäs, että haluan jakaa lapsenhoitovastuun tasapuolisesti silloin, kun se tuntuu yhdelle ylivoimaiselta. En halua kärsiä yksin ja tehdä itsestäni marttyyriä. Toki reissussa ollessa apukäsiä on varmasti tarjolla, mutta ei ystävän harteille voi lykätä yhtäläistä vastuuta Pikkusankarin lohduttamisesta, kipukiukkujen rajoittamisesta ja lääkkeiden ottojen muistamisesta. Siksi minä en halua lähteä kovinkaan mielellään pitkille matkoille kaksin Pikkusankarin kanssa. Niiltä ei niin vain palata, jos tuntuu vaikealta.

4. Ensimmäisen vuoden ajan automatka ja refluksitaudista kärsivä lapsi olivat mahdoton yhtälö. Se itku, tuska ja valitus, mikä autonistuimeen kytkettäessä alkoi, oli jotain aivan erilaista kuin pieni tai vähän suurempikin en viihdy täällä -kapinointi terveillä vauvoilla ja taaperoilla. Olemme matkustaneet kuusi kolmensadan kilometrin matkaa Pikkusankarin kanssa. JOKAIKINEN matka on mennyt seuraavasti: Pikkusankari istutetaan täysissä hyvän matkan toiveissa takapenkin istuimelleen. Huuto alkaa heti tai neljän minuutin päästä. Äiti kaivaa hätäapulaukustaan ne kaikki kolmetoista eri lelua, kirjaa ja soivaa korttia, joilla hän vuoron perään yrittää rauhoittaa vauvaa. Äiti on ottanut huomioon, että mukana on mahdollisimman laaja kattaus kaikkea, mitä lapsi saattaisi juuri sillä hetkellä haluta katsoa, oli se sitten Muumeja, Carseja, Puuha-Peteä, Mattia Maatilalla, Nalle Puhia... Myös koko äidin käsilaukun sisältö käydään läpi Makuunin etukorteista varasukkahousurasiaan ja tyhjään purkkapussiin. Musiikkia kokeillaan Chopinista Eminemiin, isoilla ja pienillä bassoilla, kajarit edessä ja takana. Äiti vääntelee naamansa kipeäksi ihmeilmeistä. Isi saatetaan hermoraunion partaalle vauvan itkun ja äidin erikoisten äänenavausyritysten yhdistelmällä. Vauvan edessä heilutetaan erilaisia esineitä erilaisilla liikeradoilla ja nopeuksilla. Käteen annetaan iPhone jokaisella mahdollisella sovelluksella.
Ei niin ei. Auto pysäytetään, vauvaa hyssytellään, syötetään, imetetään, vaippoja vaihdetaan, jutellaan, kävellään… Jos vauva nukahtaa imetykseen, hänet siirretään mahdollisimman varovasti takaisin istuimeen ja matka saattaa hyvässä lykyssä jatkua vartin täydessä hiljaisuudessa. Silloin vanhemmatkaan eivät matkajärkytykseltään saa sanaa suustaan edes kuiskaten eikä kumpikaan uskalla ehdottaa pissataukoa, vaikka rakko vuotaisi jo penkille… Jossain vaiheessa koko ruljanssi alkaa alusta, ja jossain vaiheessa on pakko luovuttaa. Itku on niin hysteeristä, että kymmentä minuuttia kauempaa sitä EI MISSÄÄN NIMESSÄ KESTÄ KUUNNELLA, jos on vähänkään empaattisuuteen taipuva henkilö. Teemme ruman ratkaisun: matkaa on pakko jatkaa ja itkua ei kumpikaan pysty kuuntelemaan – joten äiti pitää vauvaa sylissä takapenkillä, jolloin itku muuttuu edes hieman vaimeammaksi. Kyllä, auto on samalla liikkeessä. Ja vanhemmat ovat täysin tietoisia Pikkusankarin turvallisuuden rajusta vaarantamisesta ja sakkojen mahdollisuudesta. Mutta muita vaihtoehtoja ei vain ole.
Suurin osa näistä viiden tunnin matkoista taittui sylissä. Pikkusankari ja sinipukuiset virkamiehet, pyydän anteeksi. Myös valtaosa kaikista muistakin automatkoista menivät samalla kaavalla vuoden, puolentoista ikään asti. Pikkusankarin kanssa kaksin huviajaminen ei siis ollut tullut kyseeseenkään. Nykyään hän on sentään hieman hillitympi autossa – saattaa vain hengata hereillä ollessaan ja jopa nukahtaa autoon lyhyelläkin matkalla, jos ajoittaa ajomatkan päikkäriaikaan. Helpommasta viimeisimmästä puolesta vuodesta huolimatta kammot automatkoja kohtaan jäivät pysyvästi mieleeni, eikä minun kauheasti tee mieli autoilla Pikkusankarin kanssa kaksin puolta tuntia pidempään.

5. Olemme aina haaveilleet runsaasta matkustamisesta ja Pikkusankarin eri kulttuureihin tutustuttamisesta jo varhaisessa vaiheessa. No, kummallakan ei häivähtänyt mielessäkään rajojen yli -matkat ensimmäiseen puoleentoista vuoteen, syynä edellä mainitut syyt plus se, että mitä järkeä lähteä ulkomaille haahuilemaan tuhannen tunnin univajeessa. Sehän olisi ollut todella vaarallista koko perheelle. Pikkusankarin ollessa puolitoistavuotias, päätimme sitten vihdoin tehdä ensimmäisen perhematkustelutestin Tukholmalla. Matkasta en taida sanoa muuta kuin että me emme sen jälkeen ole haaveilleet Pikkusankarin kanssa reissaamisesta todellakaan mihinkään vielä piiiiiitkään aikaan. Huh. Toki oli sympaattista ajatella, että yhdeksänkymmentä prosenttia laivan matkustajista siinä ihan vieressä valvoo myös koko yön läpeensä, mutta jotenkin se syy meillä taisi silti jäädä vähemmistöön, eikä ajatus sitten kuitenkaan lohduttanut meitä... Laivamatka ja laivamatkan jälkeinen kuukausi oli yksi Pikkusankarin tuskaisimmista periodeista ikinä.

6. Olemme ruuasta nautiskelijoita ja rakastamme ravintoloissa käymistä. Ensimmäisen puolen vuoden ajan astuimme ruokapaikkaan  Pikkusankarin kanssa tasan kerran. Meidän mielestä ravintolassa käymisen idea, mennä rauhassa syömään hyvää ruokaa, ei vain toteutunut Pikkusankarin vaatiessa jatkuvaa keinuttelua, asentojen vaihtoa ja eri lelujen hyppyyttelyä pään ympärillä. Sitten tulikin eteen vuosi, jolloin en voinut edes jäävettä ravintolassa tilata, sillä pelkäsin, että lasiin on tiputettu sitruunanlohko, jonka poisonginnankin jälkeen Pikkusankarille saattaisi tulla oireet maitoni kautta. Imetysdieetti loppui, ja ensimmäinen perheen keskeinen ruokailuhetki ei-kotona oli katastrofi: kumpikin vanhempi sai vuorotellen puoli minuutti kerrallaan aikaa vetäistä pari lusikallista kylmää safkaa kurkkuunsa, ja sitten olisi taas toisen vanhemman vuoro juosta Pikkusankarin perässä, taltuttaa kipukiukkua, selitellä ventovieraille poikamme järkyttävää käytöstä, nappailla Pikkusankarin tiputtamia esineitä takaisin paikoilleen Pikkusankarin omiessa kahden metrin etumatkan…
Me emme todellakaan ymmärrä perheitä, jotka haluavat lähteä taaperoidensa kanssa syömään kivasti ulos ja maksaa siitä upeasta elämyksestä vielä jotakin. Tai siis, ehkä ymmärtäisimme, jos taaperomme ei olisi ravintolassa ollessaan kärsinyt elämänsä yksistä pahimmista kipukiukuista.

Muun muassa edellisiin syihin vedoten minä en ole jaksanut lähteä Pikkusankarin kanssa kaksin kahvilaan, ravintolaan enkä kauemmas kavereiden luo. Ja toki, olen myös halunnut suojella Pikkusankaria, sillä näyttää, että jokaisen isomman reissun jälkeen oireet ovat ryöpsähtäneet pintaan.
Viikko sitten minä kuitenkin rohkaistuin, ja kokeilin päiväretkeä sekä yöretkeä eri kaupunkeihin Suomessa. Tapahtui inhimillinen erehdys, ja Pikkusankari sai maistaa reissullamme kananmunaa… Pikkusankari kipukiukkusi, rähjäsi junassa ja autossa, viilsi ystävien telkkaria, kaatoi viisi kertaa kukkamullat lattialle, rikkoi kaksi taulua, heitti kuperkeikan sohvalta lattialle, hajotti kaukosäätimen, puri polveeni muhkeat jäljet, järjesti jokaiseen ruokailuhetkeen suuren haluan syödä, mutta syöminen tekee kipeää -shown… Tämä kaikki ja paljon muutakin siitä huolimatta, että minä kuljin Pikkusankarin perässä taukoamatta ja tuputin Gavisconia kurkusta alas. Mutta matkat menivät odotuksiin nähden kai ihan hyvin. Odotukset eivät siis olleet korkealla: Äitini kysyi, olenko täysjärkinen lähtiessäni poikani kanssa kaksin reissuun ja kehotti ehdottomasti hankkimaan lapselleni valjaat (Hyvä idea, mutta pidetäänkö sellaisia vielä lapsilla? Ja tuleeko herra Sinkkonen heiluttamaan etusormeaan eteeni…?) Mieheni toivotti hymynvirne kasvoillaan minulle oikein rentouttavaa matkaa ja onnea vaan.

Pitkän linjan refluksiäidin ajatushäiriöitä

Pääsin taas omien ajattelukaavojeni, syy-seurauslogiikkani ja hyväuskoisuuteni puijaamaksi. Kun Pikkusankarilla on nyt ollut pitkä hyvävointinen periodi takana, niin jotenkin sitä on alkanut uskomaan, että ehkä tämä sairaus vihdoin hellittää otettaan. Sen jälkeen, kun refluksimörkö poistui öitämme rikkomasta, olen ollut enemmän tai vähemmän epäileväinen Pikkusankarin päiväoireiden todellisuudesta, vaikka juuri kyseisestä ajatteluansasta allergologimme meitä varoitti. Mitä pitempi hyvä kausi takana, sitä enemmän alan lukemaan havaitsemiani Pikkusankarin oireentapaisia toimintoja enenevissä määrin muka normaaliin kehitykseen kuuluvaksi kuin refluksitautiin ja allergioihin liittyväksi.

Eilen aloimme mieheni kanssa miettiä, että onkohan ihan normaalia, kun kahden päivän aikana terveen kaksivuotiaan lapsen vanhemmat muuttuvat suhthyvinvoivista aika uupuneiksi; kun vanhemmat kokevat lapsensa hoitamisen yhtäkkiä todella rankkana; kun lapsi kiukuttelee joka ikinen hereilläolominuutti jostakin asiasta tai siis oikeastaan ei mistään asiasta; kun lapsi haluaa kaikkea, mutta ei haluakaan mitään; kun lapsi haluaa kaikkialle, mutta ei viihdy missään; kun vanhemmat saavat seitsemänkymmenen kahden tunnin aikana ennätysmäärän raapimis-, purema ja mustelmakoristeita vartaloillensa verrattu edellispäivien nollasaldoon.

Olimme aika varmoja, että nyt se todellinen uhma sitten alkoi, yhtäkkiä, erään lomapäivän aamupalan jälkeen, vieraassa kaupungissa. Suunnittelimme jo uhmaikäisen lapsen vaihtoilmoitusta huutonettiin... No, me annoimme sitten melkein vitsimielessä Pikkusankarille nykyistä lääkettänsä piiiiitkästä aikaa ("tästä ei sitten kehtaa kertoa kenellekään, kun kokeiltiin Gavisconea tosi rankalta tuntuviin uhmapäiviin...").

Siinä sitten siivoiltiin mieheni kanssa kämppää tunnin verran, ja yhtäkkiä tajuttiin, että Pikkusankari on koko sen ajan parkkeerannut pikkuautojansa värijonoon sohvan käsinojalle itsekseen kikattaen. Suuret itsesyytösajatukset syöksyivät välittömästi mieleeni; että kahden päivän järjetön uhma katosikin tipotiehensä minuutti lääkkeenannon jälkeen; ja että ainiin, minähän annoin Pikkusankarille ensimmäisen huonon päivän aamuna maisteluun puolikkaan gluteiinittoman leivän, jossa uutena ainesosana oli perunajauho, mutta enpä hölmö ajatellut, että siitä oireita voisi tulla, kun kerran niin hyvin on viime kuukausina Pikkusankarilla mennyt.

Kerrassaan outoja ajattelukuvioita ja muistihäiriöitä näin pitkän linjan kokeneelta refluksiäidiltä. Ruokakokeiluja ei ole Pikkusankarille tehty juuri tuon parin kuukauden aikana, koska olemme halunneet pitää tarkoituksella taukoa oireista, joten miten oikein pystyin päättelemään, että "ei se leipä kuitenkaan oireita aiheuta" ja unohtaa  koko kokeilun pariksi päiväksi? Miksi ihmeessä en ottanut todesta Pikkusankarin pipin valittamisia; ajattelinko minä todella, että hän vain huvikseen pipiä huutaa...? (niin, ja juuri pipin valittamisen kuuntelemisen tärkeydestä allergologimmekin meitä muistutti viime käynnillä...) Olinko jo muka unohtanut edelliset kunnon oirekiukut? (eihän niitä voi unohtaa!?!)

No, sainpa taas henkistä rökitystä itseltäni ja opetuksia muistiini roppakaupalla. Todellisuus kyllä heitti päällemme jääkylmää vettä: refluksitauti ja allergiat eivät ole Pikkusankaria jättäneet, vaikka kuinka on ollut hyvää kautta takana. Ehkä olen yrittänyt ajatella jopa liian myönteisesti, sillä en millään halua nykyään uskoa, että oireet ovat oikeasti oireita. Olin välinpitämätön ja yritin selittää oireet kaikella muulla soopalla, eli teen juuri niin säälittävästi kuin olen vinkunut joidenkin tuttaviemme ja ammattitaidottomien terveydenhuoltohenkilöiden tekevän. Miten tällä refluksi-allergiatietomäärällä ja -kokemuksella on mahdollista antaa lapsensa kärsiä silminnähden kaksi pitkää vuorokautta, kun syy-seuraus-suhde on hyvin selkeänä edessämme?

Positiivinen huomio näiden päivien jälkeen oli kuitenkin se, että Pikkusankarin nykyisiin oireisiin saattaa siis tepsiä hieman edellisiä lääkkeitä laimeampi litku, kunhan refluksikierrettä ei päästä liian pahaksi. Vannon, että tästä lähtien Gaviscon löytyy keittiömme kaapista, ihan siitä kätevimmältä mahdolliselta hyllyltä. Ja muistan, että vaikka lääke on määrätty "vain" tarvittaessa otettavaksi, sitä myös pitää ottaa tarvittaessa.  Epäilevänä lääkkeen antajana rohkaistun, ja lääkitsen lapseni jatkossa heti, kun tarvetta vähänkään ilmaantuu, juuri niin kuin lääkäri käski. Mieheni kerkisi jo torpata kaikki kesälomasuunnitelmamme ja julisti, että me emme sitten liiku Pikkusankarin kanssa yhtään mihinkään omaa pihaa kauemmas. Piste. Onneksi löysimme sittenkin puolipisteen, ja voimme Gavisconen avulla astua Mummolaan tai jopa käydä käsipohjaa harjoittelemassa lähilammella.

p.s. Pikkusankari loves Gaviscon: hän nukahti toista kertaa elämässään omaan sänkyynsä ilman vanhempien nukahtamistukea siinä vieressä (niin, ja sitten muistimme, että se ensimmäinen vanhemmaton nukahtamiskerta taisi olla viime Gavisconen antokerralla...hmmmm).