Pohjalla ollaan

Heipähei ja terveiset kuraisen ja kylmän arkikuopan pohjalta! Se on meinaan semmoinen juttu, että tällaista oirearkea ei meillä ole tänä syksynä nähtykään. Huh. Voin kertoa, että aika helpolla olen tämän syksyn päässytkin, kun hoidettavanani on ollut kaksi vain julmetulla uhmalla varustettua, oireetonta poikaa. Viimeisen kuukauden ajan on oiremittarissa meinaan olleet sellaiset kierrokset, että enpä olisi uskonut enää koskaan tällaista arkea meillä elettävän. Toisaalta, nyt kun viimeisimpää kuukautta miettii, en näe yhtään kummallisena tätä molempien poikien oireilua.

Pikkusankarilla kaikki alkoi ensimmäisen ison ulkomaanmatkan konkreettisesta odottamisesta. Stressi (oli se sitten positiivinen tai negatiivinen, tässä tapauksessa siis positiivinen) pahentaa aivan selvästi refluksia. Viikon matkalla, no, ruuat olivat tietysti hieman erilaisia kuin kotona, ja ne vaikuttivat vääjäämättä refluksin hoitotasapainoon. Todella, todella vaikea oireilu alkoi kuitenkin vasta palattuamme Suomeen. Todennäköisesti päävaikuttimena tässä kamaluusoireilussa ovat olleet juurikin se stressi ja sen laukeaminen. Hyvin tapahtumarikkaat viikot kotiinpaluun jälkeen ovat myös varmasti jättäneet jonkinlaisen hälytystilan kehoon (ja tässä sekamelskassa SI-vaivat eivät tietenkään auta asiaa...). Pikkusankari valittaa närästystä monta kertaa päivässä, eikä Gaviscon tai Rennie tunnu tepsivän. Silmät huutavat tuskaisesta olosta. Nukahtaminen on todella levotonta. Käytös on sellaista, kuin hänen aivoihinsa olisi upotettu ”teen IHAN KAIKEN juuri niin kuin ei missään nimessä saa tehdä ja lisään päälle kiusaamista, ilkivaltaa ja lällättelyä” -toimintamalli, josta poikkeaminen ei tule kuuloonkaan. Ja tosiaan, kyse ei ole pelkästä uhmasta... se kun tuntuu melko iisiltä tähän oireiluun ja pahaan oloon suhteutettuna. 

Kun suun asento on tämä, koko ajan. Koko ajan. Vaikka kuinka olisi kivaa tekemistä, menemistä ja näkemistä.

Kerran, kun sydämeni pohjasta toivotin onnea miehelleni, kun hän lähti viemään Pikkusankaria kerhoon, tajusin, että tämä ei nyt ole ihan normaalia elämää viisivuotiaan kanssa. Se, että kymmenen minuutin matkalle toivotan onnea, hermoja ja tsemppiä, jotta mies ei tulisi täysin raivosta puhkuen takaisin kotiin, ei kuulosta normaalilta (tai esimerkiksi elämältämme pari kuukautta sitten). Silloin varasin hätäajan osteopaatille. Osteopaatin huomiot olivat jotakuinkin tiivistetysti seuraavat: pallea täysin juntturassa muiden sisäelinten välissä, kallonpohjassa jumia ja vasen lonkka kireä. Eli ne samat löydökset, joita löytyy aina silloin, kun Pikkusankarin arkikin on ollut haastavampaa ja oireet suuremmat. Toivomme kovasti, että osteopaatin hoito auttaa, eikä meidän tarvitsisi harkita vahvempien lääkkeiden takaisinottoa.

Niin, ja sitten tämä toinen yllättäjä. Minimullistaja. Meidän oireeton, kaikkea syövä poika olikin yhtäkkiä oireinen. Kiitos antibioottien. Plääääh. Olemme aina vältelleet antibiootteja, ja odottaneet esimerkiksi mahdollisten korvatulehdusten itsestään paranemisia. Mutta nyt, nyt aloitimme Minimullistajalle tuon mikrobilääkkeen. Ensimmäistä kertaa elämässä, juuri ennen ulkomaanmatkaa. 

Pitkän aikaa Minimullistajan keuhkoista oli kuulunut hieman epämääräistä ääntä (ja allergologi vilautteli infektioastmamahdollisuuttakin...), ja pari päivää ennen matkaa kävimme vielä tarkastusluontoisella kuuntelulla lääkärin luona... ja mitäs muutakaan lääkäri meille kertoi, kuin sen, että Minimullistajan keuhkoissa on todennäköisesti jokin tulehdus. Emme halunneet ottaa tulehduksen pahenemisriskiä Afrikan matkan aikana, joten kallistuimme antibioottien kannalle. Tulehdukselle ehkä hyvä juttu, mutta millekään muulle hänen kehossaan ei. Vastustuskyky huononi, suolisto ei enää kestänytkään ruokia, joita hän ihan normaalisti viime kuukausina popsi, iho alkoi kuivua ja näppyillä, ripuli alkoi, nähinä lisääntyi... No, nyt sitten odotellaan maitohappopurkkien kanssa vuosi tai kaksi, että suolisto paranisi kokonaan antibioottihyökkäyksestä. Masentavaa.

Aikaisempina huonojen kausien aikoina olisin melko toivoton, mutta nyt tiedän ja uskon vakaasti, että tämä on vain vaihe, ei missään nimessä perusarkea. Toivon, että olen oikeassa, ja toivon, että positiivinen asenteeni jaksaa kannatella minua parempiin aikoihin. Sellaisiin aikohin, jolloin mies ei kommentoi illalla töistä tulleessaan ja ihan vakavissaan ”hyvä nähdä sinut hengissä”.

Syypää mun hymyyn

Nenäliinakasat ja valkosipulin kynnet sängyn vieressä ovat toivottavasti tältä vuodelta nyt kokonaan ohi, kun Pikkusankarin toinen pirullinen refluksinpahentajanuha on voitettu. Jospa nyt voimme jatkaa mahdollisimman normaalia, ihanaa arkea taas vähän aikaa! Koska valitettavaa juuri nyt ei ole ja hehkuttaa en viitsi tämän enempää, tyydyn arkisiin räpräyksiin viestillä perusarki on oikein kivaa, kun lapsi on oireeton.

Hymyilen.

Ainakin kymmenen lasta

Miksi kukaan ei ole kertonut, että terveen (uhmaikäisen, villin) lapsen kasvattaminen on oikeasti helppoa ja ihanaa? Piece of cake. Onko minut yritetty sulkea pois tervelapsiarkitodellisuudesta jättämällä näinkin tärkeä informaatio jakamatta? Siis, eikö terveen lapsen vanhemman tarvitse olla KOKO AJAN kieltämässä, keräämässä sotkuja, ottamassa lentäviä tavaroita kopista, estämässä kiellettyihin paikkoihin menemistä, väistelemässä lyöntejä, paikkaamassa lapsen haavoja, pitämässä lasta holdingissa rauhoittaakseen häntä ylitsepääsemättömältä raivolta? Saako vanhempi siis OIKEASTI välillä istua, syödä, käydä vessassa ja puhua puhelimessa? Nähtävästi terveen lapsen vanhempi saa! Mahtavaa! Jos meidän seuraavilla lapsilla olisi täysi refluksittomuus-allergittomuus-takuu, me toivoisimme ainakin kymmentä lasta vielä!

No, enhän minä tiedä terveen lapsen kasvattamisesta paljoakaan, mutta luulen, että viimeisten kolmen viikon aikana olen saanut edes jonkinlaisen tatsin siihen. Meillä on eletty yhdeksänkymmentäprosenttisesti oireetonta elämää. On se sitten ollut mikä tahansa neljän viikon takaisista muutoksista (Losecin tuplaus, Seretiden aloitus tai ruokien karsinta tai kaikki nämä yhdessä tai jokin ihan muu hämärä x-tekijä) olemme eläneet ehdottomasti ihanimmat viikot moneen, moneen kuukauteen, ehkä vuosiin. Hymy suupielissä ja ilon kyynel silmässä olen joka päivä katsellut poikani leikkejä. Ihmeellistä meidän vanhempien mielestä on se, että hän todella LEIKKII, ei vain pura pahaa oloaan kokoaikaisella ilkivallalla.

Surun täyttämien muistojen avulla ja nykytilaa observoiden yritän ymmärtää, miten paha olo Pikkusankarilla on oireiden läsnä ollessa ollut. En pysty ymmärtämään, mutta pystyn vain kauhulla jotain sinne päin kuvittelemaan. Se kipu, mikä pienellä lapsella on ollut, on viimeiset kaksi ja puoli vuotta ollut äärettömän hallitsevaa. Neljä viikkoa sitten ei olisi tullut kyseeseenkään, että Pikkusankarilla on jäähykorissa nolla lelua; että hän esittää meille puolen tunnin aamutanssishown marakassiensa kanssa; että hänelle uskaltaa antaa kameran käteen, ja että hän monta minuuttia putkeen jaksaa kuvailla arjentouhuja ilman, että kamera lentää; että hän jaksaisi kuunnella viittä minuuttia pidempää satua kerrallaan; että oletusarvona ei ole, että jokainen ruokalusikallinen päätyisi lattialle tai seinälle.

Olemmehan me tietenkin saaneet arjen pieniä luksuspaloja oireettomista tai lähes oireettomista päivistä monestikin; muistelisin, että näiden vuosien aikana joskus jopa kaksi viikkoa olisi mennyt oikein hyvin putkeen. Nyt, kun lähes oireetonta kautta on jatkunut historialliset kolme viikkoa, on oirearkirasituksista palauduttu paremmin kuin koskaan ennen, ja sehän se vasta saa tajuamaan, mistä me vanhemmat, mutta etupäässä: mistä meidän lapsi on jäänyt paitsi. Hän on jäänyt paitsi normaalista kivuttomasta elämästä. Elämästä, jossa saa leikkiä vapaasti ja rauhallisesti tuskan pilaamatta kaikkea tekemistä.