Äitiyden polku

Se polku on ollut mutkainen ja kivikkoinen.

Alussa kompastelin usein kiviin, sillä en ollut tottunut kulkemaan niin kivikkoista polkua. Olin väsynyt ja toivoton.

Pikkuhiljaa askeleeni oppivat varomaan pienimpiä kivenmurikoita.

Ilman kompasteluja en edelleenkään ole päässyt kulkemaan, sillä isot kivenmurikat ja kannot yllättävät minut vieläkin usein.

Olen kaatuillut paljon. Niin paljon, että olen usein satuttanut itseni pahasti. Olen vuotanut verta, mutta sinnikkäästi noussut matkaan uudelleen.

Polkuni kiemurtelee synkempiä reittejä, eikä ole tavatonta, että polulleni sattuu rankka sadekuuro.

Ennen kuljin polkuani liian köykäisin varustein. Nyt olen oppinut varustautumaan paremmin. 

Enää eivät keholleni tippuvat rakeet satuta niin pahasti. En lannistu, vaikka päälleni tipahtaa raskas oksa.

 Aluksi pelkäsin myrskyjä suunnattomasti. Hätäännyin ja olin varma, että myrsky ei koskaan loppuisi.

Nyt tiedän, että myrskyn jälkeen on poutasää. Nyt osaan hakeutua suojaan ketterämmin.

Aluksi pelkäsin synkkää metsää, jonka läpi polkuni kulkee. Nykyään kannan valoa mukanani, jotta en enää pelkäisi niin paljon. 

Olen oppinut olemaan kadehtimatta niitä, joiden polku kulkee aurinkoisemmalla ja suojaisemmalla puolella.

Edelleen minun on vaikea huutaa apua, jos haavoitun pahasti. Yritän sinnitellä itsekseni. Usein liimaan haavaani laastarin, joka on kastunut märäksi taskussani.

Onneksi tiedän, että myös minun polulleni paistaa välillä aurinko.

Onneksi tiedän, että huutaessani apua, saan sitä. Tiedän, että joku tulee hoitamaan haavojani, nostamaan minut pystyyn ja taluttamaan minua. Tiedän, että jollakulla on minulle lämpimät vaatteet ja korillinen eväitä.

Tiedän, että minua ei jätetä yksin metsään itkemään.