Pohjalla ollaan

Heipähei ja terveiset kuraisen ja kylmän arkikuopan pohjalta! Se on meinaan semmoinen juttu, että tällaista oirearkea ei meillä ole tänä syksynä nähtykään. Huh. Voin kertoa, että aika helpolla olen tämän syksyn päässytkin, kun hoidettavanani on ollut kaksi vain julmetulla uhmalla varustettua, oireetonta poikaa. Viimeisen kuukauden ajan on oiremittarissa meinaan olleet sellaiset kierrokset, että enpä olisi uskonut enää koskaan tällaista arkea meillä elettävän. Toisaalta, nyt kun viimeisimpää kuukautta miettii, en näe yhtään kummallisena tätä molempien poikien oireilua.

Pikkusankarilla kaikki alkoi ensimmäisen ison ulkomaanmatkan konkreettisesta odottamisesta. Stressi (oli se sitten positiivinen tai negatiivinen, tässä tapauksessa siis positiivinen) pahentaa aivan selvästi refluksia. Viikon matkalla, no, ruuat olivat tietysti hieman erilaisia kuin kotona, ja ne vaikuttivat vääjäämättä refluksin hoitotasapainoon. Todella, todella vaikea oireilu alkoi kuitenkin vasta palattuamme Suomeen. Todennäköisesti päävaikuttimena tässä kamaluusoireilussa ovat olleet juurikin se stressi ja sen laukeaminen. Hyvin tapahtumarikkaat viikot kotiinpaluun jälkeen ovat myös varmasti jättäneet jonkinlaisen hälytystilan kehoon (ja tässä sekamelskassa SI-vaivat eivät tietenkään auta asiaa...). Pikkusankari valittaa närästystä monta kertaa päivässä, eikä Gaviscon tai Rennie tunnu tepsivän. Silmät huutavat tuskaisesta olosta. Nukahtaminen on todella levotonta. Käytös on sellaista, kuin hänen aivoihinsa olisi upotettu ”teen IHAN KAIKEN juuri niin kuin ei missään nimessä saa tehdä ja lisään päälle kiusaamista, ilkivaltaa ja lällättelyä” -toimintamalli, josta poikkeaminen ei tule kuuloonkaan. Ja tosiaan, kyse ei ole pelkästä uhmasta... se kun tuntuu melko iisiltä tähän oireiluun ja pahaan oloon suhteutettuna. 

Kun suun asento on tämä, koko ajan. Koko ajan. Vaikka kuinka olisi kivaa tekemistä, menemistä ja näkemistä.

Kerran, kun sydämeni pohjasta toivotin onnea miehelleni, kun hän lähti viemään Pikkusankaria kerhoon, tajusin, että tämä ei nyt ole ihan normaalia elämää viisivuotiaan kanssa. Se, että kymmenen minuutin matkalle toivotan onnea, hermoja ja tsemppiä, jotta mies ei tulisi täysin raivosta puhkuen takaisin kotiin, ei kuulosta normaalilta (tai esimerkiksi elämältämme pari kuukautta sitten). Silloin varasin hätäajan osteopaatille. Osteopaatin huomiot olivat jotakuinkin tiivistetysti seuraavat: pallea täysin juntturassa muiden sisäelinten välissä, kallonpohjassa jumia ja vasen lonkka kireä. Eli ne samat löydökset, joita löytyy aina silloin, kun Pikkusankarin arkikin on ollut haastavampaa ja oireet suuremmat. Toivomme kovasti, että osteopaatin hoito auttaa, eikä meidän tarvitsisi harkita vahvempien lääkkeiden takaisinottoa.

Niin, ja sitten tämä toinen yllättäjä. Minimullistaja. Meidän oireeton, kaikkea syövä poika olikin yhtäkkiä oireinen. Kiitos antibioottien. Plääääh. Olemme aina vältelleet antibiootteja, ja odottaneet esimerkiksi mahdollisten korvatulehdusten itsestään paranemisia. Mutta nyt, nyt aloitimme Minimullistajalle tuon mikrobilääkkeen. Ensimmäistä kertaa elämässä, juuri ennen ulkomaanmatkaa. 

Pitkän aikaa Minimullistajan keuhkoista oli kuulunut hieman epämääräistä ääntä (ja allergologi vilautteli infektioastmamahdollisuuttakin...), ja pari päivää ennen matkaa kävimme vielä tarkastusluontoisella kuuntelulla lääkärin luona... ja mitäs muutakaan lääkäri meille kertoi, kuin sen, että Minimullistajan keuhkoissa on todennäköisesti jokin tulehdus. Emme halunneet ottaa tulehduksen pahenemisriskiä Afrikan matkan aikana, joten kallistuimme antibioottien kannalle. Tulehdukselle ehkä hyvä juttu, mutta millekään muulle hänen kehossaan ei. Vastustuskyky huononi, suolisto ei enää kestänytkään ruokia, joita hän ihan normaalisti viime kuukausina popsi, iho alkoi kuivua ja näppyillä, ripuli alkoi, nähinä lisääntyi... No, nyt sitten odotellaan maitohappopurkkien kanssa vuosi tai kaksi, että suolisto paranisi kokonaan antibioottihyökkäyksestä. Masentavaa.

Aikaisempina huonojen kausien aikoina olisin melko toivoton, mutta nyt tiedän ja uskon vakaasti, että tämä on vain vaihe, ei missään nimessä perusarkea. Toivon, että olen oikeassa, ja toivon, että positiivinen asenteeni jaksaa kannatella minua parempiin aikoihin. Sellaisiin aikohin, jolloin mies ei kommentoi illalla töistä tulleessaan ja ihan vakavissaan ”hyvä nähdä sinut hengissä”.