Ja näin on päässyt käymään tämän(kin) vauvan kanssa, että...

 ...olen autoa ajaessani (vauvan ollessa viereisellä penkillä) työntänyt tuttia hänen nenäänsä.

...olen tiputtanut papuja, omppulohkoja ja vähän muutakin ruokaa hänen päällensä imettäessä.

...olen laittanut vaipan väärin päin hänelle.

...olen työntänyt hänen jalkaansa väärään kantorepun koloon.

...olen puhunut hänelle keskimmäisen lapsen nimellä.

...olen ollut jo menossa autoon ja sulkenut ulko-oven, kun olen muistanut, että hän odottaa autonistuimessaan eteisessä.

...olen kattanut hänelle ruokapöytään lautasen ja tajunnut vasta sen jälkeen, että vaikka minulla on kolme lasta, niin kaikki heistä eivät vielä syö lautasilta.

...olen ottanut hänestä tosi vähän valokuvia.

...olen pyyhkinyt hänen puklujaan niin omilla päällä olevilla vaatteillani, lehden sivuilla, omalla tyynyliinalla tai ihan vain omalla iholla, kun pukluliinoja ei ole näkyvissä eikä helposti saatavilla.

...olen altistanut hänet mitä ihmeellisimmille omakeksimille höpötys-söpötys-laululorurenkutuksille löllöäänellä laulettuna.

Anteeksi vauva. Älä traumatisoidu.

Anyone else? Please?

Äitiprobleemia

Kun lapset tappelevat keskenään, niin milloin on sopiva hetki mennä väliin ja kuinka kauan kannattaisi odottaa, että saavatko he itse välinsä selvitettyä ennen vanhemman väliin menoa?

Kun lapsi valitsee päälleensä vaatteet, jotka eivät minun mielestäni sovi yhteen, annanko hänen lähteä niissä vai voinko vihjata vaatteiden vaihdosta?

Kun lapsi sanoo suoraan jollekin ihmiselle ei-niin-kivan-totuuden, alanko pehmentämään sitä omilla sanoilla vai annanko vain olla?

Kun lapsi pyytää minua maistamaan ruokaa, jota en voi sietää (ja tämä on todettu jo tuhat kertaa yökkäyksen kera), onko minun pakko maistaa, jos itse silti kehottaa lasta maistamaan kaikkea?

Voinko pyytää lasta siivoamaan omat tavaransa, jos itse en sillä hetkellä jaksa siivota omia yhtä levällään olevia tavaroitani?

Voinko paasata lapsilleni ateriarytmien tärkeydestä, jos itse raskaana ollessani vetelen ruokaa puolen tunnin välein?

Onko väärin "pakottaa" lapsi harrastukseensa sellaisena päivänä, jolloin lapsi ilmaisee haluttomuutensa harrastukseen menoon, jos olen ihan varma, että harrastuksen jälkeen hymy on taas lapsen huulilla?

Onko väärin sanoa lapsille lohdutukseksi "kaikki on hyvin, ei mitään hätää", vaikka omassa mielessä pyörii oma oksennusolo, ikävän ihmisen ikävät kommentit, maailman epävakaa tilanne sekä seuraavan viikon epävarmat hoitojärjestelyt (ja sata muuta huolta)?

Onko väärin käyttää värikästä kielenkäyttöä useissa kasvatustilanteissa, kuten "Nyt on sinun uniaikasi. Katsoppa, miten aasipehmokin on jo noin nuutuneen väsynyt tästä pitkästä päivästä, hän tahtoo viereesi nukkumaan", vaikka tosiasiassa mikään aasipehmo ei ole muuttanut ilmettään kertaakaan tehtaasta tulon jälkeen enkä todellakaan tiedä hänen tunne-elämästään yhtään mitään?

Saako lapsille antaa kotitöistä rahaa, vaikka kukaan ei ole minullekaan viittä senttiä iskemässä käteen, jos tyhjennän tiskikoneen?

Äitiyden polku

Se polku on ollut mutkainen ja kivikkoinen.

Alussa kompastelin usein kiviin, sillä en ollut tottunut kulkemaan niin kivikkoista polkua. Olin väsynyt ja toivoton.

Pikkuhiljaa askeleeni oppivat varomaan pienimpiä kivenmurikoita.

Ilman kompasteluja en edelleenkään ole päässyt kulkemaan, sillä isot kivenmurikat ja kannot yllättävät minut vieläkin usein.

Olen kaatuillut paljon. Niin paljon, että olen usein satuttanut itseni pahasti. Olen vuotanut verta, mutta sinnikkäästi noussut matkaan uudelleen.

Polkuni kiemurtelee synkempiä reittejä, eikä ole tavatonta, että polulleni sattuu rankka sadekuuro.

Ennen kuljin polkuani liian köykäisin varustein. Nyt olen oppinut varustautumaan paremmin. 

Enää eivät keholleni tippuvat rakeet satuta niin pahasti. En lannistu, vaikka päälleni tipahtaa raskas oksa.

 Aluksi pelkäsin myrskyjä suunnattomasti. Hätäännyin ja olin varma, että myrsky ei koskaan loppuisi.

Nyt tiedän, että myrskyn jälkeen on poutasää. Nyt osaan hakeutua suojaan ketterämmin.

Aluksi pelkäsin synkkää metsää, jonka läpi polkuni kulkee. Nykyään kannan valoa mukanani, jotta en enää pelkäisi niin paljon. 

Olen oppinut olemaan kadehtimatta niitä, joiden polku kulkee aurinkoisemmalla ja suojaisemmalla puolella.

Edelleen minun on vaikea huutaa apua, jos haavoitun pahasti. Yritän sinnitellä itsekseni. Usein liimaan haavaani laastarin, joka on kastunut märäksi taskussani.

Onneksi tiedän, että myös minun polulleni paistaa välillä aurinko.

Onneksi tiedän, että huutaessani apua, saan sitä. Tiedän, että joku tulee hoitamaan haavojani, nostamaan minut pystyyn ja taluttamaan minua. Tiedän, että jollakulla on minulle lämpimät vaatteet ja korillinen eväitä.

Tiedän, että minua ei jätetä yksin metsään itkemään.

Äitiyden viemää

(Uhka)rohkeus ja jännityksen kaipuu  
Ennen: Toteutin benji-hypyn. Suunnittelin kaikenmaailman muita hyppyjä, villejä maailmanympärysmatkoja ja syvänmeren sukelluksia. Huvipuistoissa parhaimmat kicksit sain niistä yrjöttävimmistä laitteista.
Nyt: Hississä pelottaa ja ranskalaiset parvekkeet sekä kaikki matalatkin näköalatasanteet hirvittävät. Snorklaus mökkijärvessä on ok – sen enempi ei todellakaan. Lintsillä uskalsin just just siihen matalaan koko perheen sightseeing-härveliin.

Uutisfriikkiys

Ennen: Joka päivä ainakin yhdet uutiset telkkarista, rituaalina Hesarin ja kaikkien muidenkin sanomalehtien lukeminen yliopiston kirjastossa sekä maailman asioiden aktiivinen puiminen muiden kanssa.

Nyt: Pari minuuttia viisi kertaa keskeytettyä uutislähetystä netistä, Pikkusankarin tattaripuurolla päällystetty etusivu jostain paikallislehdestä ja ignoranttina olo kaikissa tilanteissa, missä keskustellaan päivän kauheista ja herkullisista aiheista.                         

Laaja sosiaalinen verkosto

Ennen: Facebookissa 300 kaveria, tekstareita, soittoja ja näkemisiä tiuhaan tahtiin vähän kaikkien kanssa.

Nyt: Facebook-kaverilistan rankka karsiminen, yhteydenpito vain niihin tärkeimpiin ja lähimpiin – niihin, jotka ovat käyttäytymisellään osoittaneet välittävänsä.

Laaja leffamaku

Ennen: Mikä vain leffa, mitä mies ehdotti.

Nyt: Ei missään nimessä toimintaleffa, kauhuleffa eikä scifi-leffa. Trillereistä vain ne, joissa on pienin mahdollisuus järkyttyä maailman raakuudesta ja nähdä verta, väkivaltaa sekä painajaisia seuraavat kaksi viikkoa.

Usko auktoriteetteihin

Ennen: Ei epäilyjä julkisen terveydenhuollon asiantuntemuksen suhteen.

Nyt: Neuvolan tietämys-, ymmärrys- ja empatiatason suuri kyseenalaistaminen sekä sanoinkuvaamaton pettymys ja ärtymys julkisen sairaanhoidon asenteeseen hoitaa lapsen ei-vastaanotolla-välttämättä-näkyviä vaivoja.

Huoleton asenne

Ennen: Mieli oli edes jollain tapaa vapaa.

Nyt: Jatkuva pelko kaikesta Pikkusankarille tapahtuneesta ja mahdollisesti tapahtuvasta.

Siivousinto

Ennen: Viikkosiivous, kuukausisiivous, päivän raihtimiset, kaikki heti omille paikoilleen-käskytys miehelle… Ja ahdistus, jos niin ei tapahdu.

Nyt: Tiskit lojuvat jo kolmatta päivää lavuaarissa, pyykkiä olisi viisi koneellista pestävänä ja leluja on KAIKKIALLA. Mutta hei, ei haittaa!

Naiivius, itsekkyys ja ajatus elämän helppoudesta

Ennen: Automaattinen lapseni syntyy terveenä -oletus, omien menojen suunnittelun tärkeys sekä pettymys, jos asiat eivät mene niin kuin itse haluan.

Nyt: Sen tajuaminen järkyttävän realistisesti, että kaikki (mikään) ei todellakaan mene niin kuin itse haluaa, olettaa, toivoo ja anelee. Omat menot (mitkä?) ovat todellakin taka-alalla kaikessa. Vaikka itsellä olisi mitä tahansa vaikeita juttuja elämässä, on elämä silti aika helppoa – mutta kun omalla lapsella on vaikeita juttuja, ei elämä todellakaan ole helppoa.

Kunnioittamattomuus elämän pieniä asioita kohtaan

Ennen: Ruokarauha, katkeamaton pitkä yöuni, tahrattomat vaatteet, kivat häiriöttömät illat miehen kanssa… Ja näissä ei ollut mielestäni mitään outoa (=kiitollisuuden aihetta) ennen.

Nyt: Mieleni valtaa suuri kiitollisuus, kun saan syödä mitä vain (imetysdieetti) ja joskus jopa rauhassa. Ja kun on puolitoista vuotta herännyt 10-40 herätyksellä yössä ja kantanut tuskaista vauvaa tuntitolkulla yön nihkeinä tunteina, kieltämättä tuntuu ihan kivalta nukkua katkeamatonta yöunta! Muutenkin, KAIKKI kivat asiat tuntuvat tosi kivoilta, kun vertailukohtana on rypäs suuria murheita (vertailutaktiikkani).

Tietämättömyys elämän(i) tarkoituksesta 

Ennen: Ajatusten haahuilua siellä täällä etsimässä elämän(i) tarkoitusta. Turhien asioiden tekeminen, niistä stressaaminen ja minusta voimia imevien ihmisten kanssa pakkoyhteydenpito.

Nyt: Ei epäilystäkään siitä, mikä on elämän tarkoitus ja mikä on minun tehtäväni täällä. Rentous. Olen myös tajunnut, että elämä on liian arvokas turhaan riitelyyn, pilkun viilaukseen, epäinhimillisten päänsisäisten sääntöjen noudattamiseen kaikessa toiminnassa ja liialliseen itsekriittisyyteen.

Haastetta kerrassaan

Aamu Omenatarhassa- blogin ihana kirjoittaja heitti minua blogielämäni ensimmäisellä haastella. Äitiyteen liittyviä lauseita tulisi jatkaa omalla tyylillään.

1. Tunnen itseni vuoden mutsiksi, kun… poikani sanoo myös isäänsä äidiksi (kivaa joo, näin meillä, ja aika useinkin! tulee semmoinen tosi ainutlaatuinen olo tiedättekö…) tai EHKÄ sittenkin silloin, kun olin ollut 11 kuukautta todella rajoittuneella imetysdieetillä, ja tajusin, minkä uhrauksen olin tehnytkään lapseni puolesta.

2. Lapsiperhe-elämässä haasteellisinta on… ollut opetella tulemaan toimeen uudenlaisten tunteiden kanssa. Yksi kauheimmista on lapsen tuskan katsominen vierestä, kun itse tekee parhaansa lapsen olon helpottamiseksi, ja kun se ei paljon siinä tilanteessa auta.

3. Suurin lapseltani saama kohteliaisuus on se, kun hän... on aina niin innoissaan minut nähdessään, juoksee minun syliini ja halaa oikein lujasti, ehkä muiskauttaa pusunkin poskelle ja ilakoi: ”äiti, äiti!!” (tai aika usein myös ”kakka, kakka!!”, mutta samakos se).

4. Kello 12 yöllä olen yleensä... nukuttamassa tai nukkumassa. Fifty fifty.

5. Kello 8 aamulla olen yleensä... yrittämässä nukkua vielä hetken ennen mieheni töihin lähtöä, vaikka viereisestä huoneesta kuulu Hakan ja tamburiinin ääntä.

6. Haluaisin sanoa lapseni isälle, että... me olemme aikamoinen selviytyjätiimi yhdessä!

7. Haluaisin sanoa omalle äidilleni, että... nyt ymmärrän, miksi sinä vieläkin toivottelet turvallista matkaa, kun olemme lähdössä jollekin vaikka vain hyvin pienellekin automatkalle.

8. Viimeksi kiroilin, kun... Pikkusankari puraisi sormeeni niin kovaa, että luulin sen irtoavan. Kyllä. Häpesin sanojani.

9. En ole koskaan osannut... virkata, ommella, kutoa tai hoitaa kasveja (vai oliko ne kukkia).

  

10. Parasta, mitä housut jalassa ja ilman lapsia voi tehdä, on... treenata salilla.

Haaste jatkaa matkaansa ystävälleni Anulle: http://siedettavanhyvaa.blogspot.com/