Äitiyden viemää

(Uhka)rohkeus ja jännityksen kaipuu  
Ennen: Toteutin benji-hypyn. Suunnittelin kaikenmaailman muita hyppyjä, villejä maailmanympärysmatkoja ja syvänmeren sukelluksia. Huvipuistoissa parhaimmat kicksit sain niistä yrjöttävimmistä laitteista.
Nyt: Hississä pelottaa ja ranskalaiset parvekkeet sekä kaikki matalatkin näköalatasanteet hirvittävät. Snorklaus mökkijärvessä on ok – sen enempi ei todellakaan. Lintsillä uskalsin just just siihen matalaan koko perheen sightseeing-härveliin.

Uutisfriikkiys

Ennen: Joka päivä ainakin yhdet uutiset telkkarista, rituaalina Hesarin ja kaikkien muidenkin sanomalehtien lukeminen yliopiston kirjastossa sekä maailman asioiden aktiivinen puiminen muiden kanssa.

Nyt: Pari minuuttia viisi kertaa keskeytettyä uutislähetystä netistä, Pikkusankarin tattaripuurolla päällystetty etusivu jostain paikallislehdestä ja ignoranttina olo kaikissa tilanteissa, missä keskustellaan päivän kauheista ja herkullisista aiheista.                         

Laaja sosiaalinen verkosto

Ennen: Facebookissa 300 kaveria, tekstareita, soittoja ja näkemisiä tiuhaan tahtiin vähän kaikkien kanssa.

Nyt: Facebook-kaverilistan rankka karsiminen, yhteydenpito vain niihin tärkeimpiin ja lähimpiin – niihin, jotka ovat käyttäytymisellään osoittaneet välittävänsä.

Laaja leffamaku

Ennen: Mikä vain leffa, mitä mies ehdotti.

Nyt: Ei missään nimessä toimintaleffa, kauhuleffa eikä scifi-leffa. Trillereistä vain ne, joissa on pienin mahdollisuus järkyttyä maailman raakuudesta ja nähdä verta, väkivaltaa sekä painajaisia seuraavat kaksi viikkoa.

Usko auktoriteetteihin

Ennen: Ei epäilyjä julkisen terveydenhuollon asiantuntemuksen suhteen.

Nyt: Neuvolan tietämys-, ymmärrys- ja empatiatason suuri kyseenalaistaminen sekä sanoinkuvaamaton pettymys ja ärtymys julkisen sairaanhoidon asenteeseen hoitaa lapsen ei-vastaanotolla-välttämättä-näkyviä vaivoja.

Huoleton asenne

Ennen: Mieli oli edes jollain tapaa vapaa.

Nyt: Jatkuva pelko kaikesta Pikkusankarille tapahtuneesta ja mahdollisesti tapahtuvasta.

Siivousinto

Ennen: Viikkosiivous, kuukausisiivous, päivän raihtimiset, kaikki heti omille paikoilleen-käskytys miehelle… Ja ahdistus, jos niin ei tapahdu.

Nyt: Tiskit lojuvat jo kolmatta päivää lavuaarissa, pyykkiä olisi viisi koneellista pestävänä ja leluja on KAIKKIALLA. Mutta hei, ei haittaa!

Naiivius, itsekkyys ja ajatus elämän helppoudesta

Ennen: Automaattinen lapseni syntyy terveenä -oletus, omien menojen suunnittelun tärkeys sekä pettymys, jos asiat eivät mene niin kuin itse haluan.

Nyt: Sen tajuaminen järkyttävän realistisesti, että kaikki (mikään) ei todellakaan mene niin kuin itse haluaa, olettaa, toivoo ja anelee. Omat menot (mitkä?) ovat todellakin taka-alalla kaikessa. Vaikka itsellä olisi mitä tahansa vaikeita juttuja elämässä, on elämä silti aika helppoa – mutta kun omalla lapsella on vaikeita juttuja, ei elämä todellakaan ole helppoa.

Kunnioittamattomuus elämän pieniä asioita kohtaan

Ennen: Ruokarauha, katkeamaton pitkä yöuni, tahrattomat vaatteet, kivat häiriöttömät illat miehen kanssa… Ja näissä ei ollut mielestäni mitään outoa (=kiitollisuuden aihetta) ennen.

Nyt: Mieleni valtaa suuri kiitollisuus, kun saan syödä mitä vain (imetysdieetti) ja joskus jopa rauhassa. Ja kun on puolitoista vuotta herännyt 10-40 herätyksellä yössä ja kantanut tuskaista vauvaa tuntitolkulla yön nihkeinä tunteina, kieltämättä tuntuu ihan kivalta nukkua katkeamatonta yöunta! Muutenkin, KAIKKI kivat asiat tuntuvat tosi kivoilta, kun vertailukohtana on rypäs suuria murheita (vertailutaktiikkani).

Tietämättömyys elämän(i) tarkoituksesta 

Ennen: Ajatusten haahuilua siellä täällä etsimässä elämän(i) tarkoitusta. Turhien asioiden tekeminen, niistä stressaaminen ja minusta voimia imevien ihmisten kanssa pakkoyhteydenpito.

Nyt: Ei epäilystäkään siitä, mikä on elämän tarkoitus ja mikä on minun tehtäväni täällä. Rentous. Olen myös tajunnut, että elämä on liian arvokas turhaan riitelyyn, pilkun viilaukseen, epäinhimillisten päänsisäisten sääntöjen noudattamiseen kaikessa toiminnassa ja liialliseen itsekriittisyyteen.