Ihmeparantuminen, jeah right!

Koimme yhdeksän täysin käsittämätöntä oireetonta päivää. Aina iltaisin odotin seuraavaa päivää. Mietin, miten mahtavia naurunräkätyksiä taas saan huomennakin kuulla Pikkusankarilta ja miten hauskaa meidän on LEIKKIÄ yhdessä koko päivä. Hautasin töihin paluusuunnitelmatkin. En pelännyt huomista. En miettinyt, että miten ihmeessä selviän taas seuraavasta kymmentuntisesta päivästä kaksin Pikkusankarin kanssa.  En joutunut miettimään, kestääkö pinnani karjumatta ja kiroilematta, montako rikkalapiollista tavaraa tänään särkyy ja olenko saanut Pikkusankarille yhtäkään bataattilusikallista ruokaa suusta alas siihen mennessä, kun mies tulee töistä. En joutunut häpeämään illan zumbassa turvoksiin itkettyjä silmiäni. Koin normaalit uhma-känkkäränkkä-maahanläjähtämiskohtaukset vain mielenkiintoisina pikkuhaasteina arjen askareiden lomassa. Kyllä, tuon ihanan reilun viikon aikana sain taistella tunnin ulkovaatteiden päällepukemisesta, kieltää samasta asiasta päivän aikana neljäkymmentä kertaa, kuunnella mä haluun-karjumista korvien soimiseen asti… Mutta olipa se kaikki helppoa. Kehitykseen kuuluvaa. Rationaalisesti selitettävää. Selkeästi terveen taaperon kovaa uhmaa. Semmoista, että uhmakohtauksesta selviämisen jälkeen aina hymyilyttää.  

Näistä päivistä olemme kiitollisia. Edellispäivän iltana refluksioireet palasivat. Nyt viimeistään voin myöntää itselleni, että oireuhmatunnistimeni toimii ihan oikeasti ja vieläpä todella hyvin. Iltaa kohden Pikkusankarin meininki alkoi epäilyttävästi muistuttaa tuskakuukauden käyttäytymistä; päätöntä riehumista, puremista ja itsensä satuttamista. Nukkumaanmenostakaan ei tullut mitään. Eipä ollut huippuviikon ”pari lausetta Eemeli-kirjasta – ja Pikkusankari kuorsaa” -kaavaa enää. Pieni mies vääntelehti ja kääntelehti, puhisi ja valitti. Hän halusi vain syliin olkapäätä vasten pystyasentoon nukkumaan. Viimein Pikkusankari osoitti kurkkuaan ja rintakehäänsä ja sanoi ”polttaa”. 

Kun uni vihdoin voitti pienimmän, me vanhemmat istuimme surullisina alas ja olimme viisaampia kuin koskaan ennen tällaisessa tilanteessa. Emme vain sanoneet sitä tyypillistä ensioireiden ilmaantumisen jälkeistä ”No, seurataan tilannetta rauhassa. Ei lähdetä muuttamaan vielä mitään. Eihän tuostakaan illan parituntisesta nyt voi ihan varma olla, että mitä se oli, kuinka pitkäkestoista oireilu tulee olemaan, ja mistä se johtui…” Tuskakuukauden kokemukset jyskyttivät molempien takaraivoissa. Siksi me…

1. …taas kerran myönsimme, että ihmeparantumista ei ollutkaan tapahtunut. Joka ikinen kerta, kun on edes yksi täysin oireeton päivä, alamme kehitellä jotain aivan mielettömiä ihmeparantumiskuvitelmia. Silloin teemme jo suunnitelmaa kaikkien lääkkeiden vähentämisistä, innostumme uusista villeistä rotaatioista, unelmoimme normaaleista kahvilakäynneistä ja kuvittelemme koko perheen ruokaongelmista vapaita ulkomaanmatkoja seuraavalle kuukaudelle. Sitten, ihan yhtäkkiä tästä kaikesta normaalimaailmasta haavemaailmasta on taas luovuttava. Ei se ollutkaan ihmeparantuminen.
2. ...päätimme lopettaa Losecin vähentämisyritykset saman tien. (Lue edellinen kohta.) Kyllä, olimme alkaneet tämän yhdeksän unelmapäivän aikana joka toinen päivä antaa happosalpaajaa vain puolikkaana annoksena, ”koska tilannehan oli niin hyvä”! Se oli virhe. Näköjään.
3. …yritämme kiduttaa Pikkusankaria ilman riskiruokia, elättäen hänet todellakin vain varmasti sopivilla kana-bataatti-soseilla ensi viikon perjantaihin asti, koska silloin pitäisi suoliston olla taas siinä kunnossa, että sinne voidaan lykätä allergologin valvonnassa uutta kidutusta, vehnää.