Mites pienempi?

Pikkusankarin ilouutiset ovatkin jo varmasti kaikkien tiedossa? Sen verran olen tainnut niitä hehkuttaa kaikkialla ja kaikkialle. No, koko ilopommia en nyt lähde perumaan, mutta... sanotaan nyt näin, että tällä hetkellä hän ei ole oireeton. (Lamaannus)vuodatusta tullee lisää myöhemmin, kun jos päästään selville tästä niin mukavasta ongelmavyyhdistä taas. 

Mutta, Minimullistajan tilannetta valoitan tällä kertaa hieman. Selvä ei ole sekään nyt, mutta aloitetaan ruokavaliostani. Imetysdieettini näyttää nyt tältä: ei-listalla ovat: (kukka-, parsa-, ruusu-, kerä-)kaalit, sipulit, paprika, retiisi, rosmariini, nokkonen, chili, suklaa, kaakao, vehnä, kaura ja hiilihappojuomat. Vähän-listalla ovat: kahvi ja maitotuotteet. Vähän erilaiset, kolmen vuoden takaiset muistot mielessä voin sanoa, että aika kohtuullinen id tämä on.

Kukas nämä nyt sitten syö, kun se perheen Suklaan Syöjä ei pysty?

Imetysdieetti on tarkentunut koko tämän viiden kuukauden ajan. Se on meidän perheen voimavarojen mukaisesti tehty. Eli tiedän oikein hyvin, että Minimullistaja mahdollisesti voisi entistäkin paremmin, jos jättäisin vähän-listalla olevat kokonaan pois ja ehkäpä kanamunan ja muutaman muunkin. Tämä nykyinen on kuitenkin sellainen id, että Minimullistaja ei kärsi kohtuuttomasti, nukkuu suhteellisen hyvin, ei puklaile päivittäin lätäköitä eikä itke tuskaansa joka ilta kaarella (eli kyllä ne suurimmat pahikset on saatu karsittua pois alkuajoista). The Gurun kanssakin on mietitty, että näillä kriteereillä mennään niin kauan kuin me jaksamme. Toki minä olen valmis ihan kaikettomaankin dieettiin vauvan hyvinvoinnin takia, mutta rehellisesti sanottuna tiedän, että maidontuotantoni suppenisi entisestään ja itselläni ei olisi näinkään paljon voimavaroja olla hyvä äiti, jos dieettiä kavennettaisiin vielä kovasti. Mutta jos tilanne supistamisen vaatii, ehdottomasti teen sen.

Sitten itkuisuuteen. Ensinnäkin automatkat ovat ysiysiprosenttisesti täyttä huutoa. Muuten itkuisuus vaihteleekin tosi paljon. On päiviä ja iltoja, kun korvatulpat ovat hyvin tärkeät tarvikkeet. Sitten taas on niitä olen melkein normaali vauva-päiviä, jolloin Minimullistajan ulkoisesta habituksesta ei voisi tietää, että hänellä on vahvasti refluksi-allergia-taipumusta.

Kyseisellä iideellä iho on nykyään melko hyväkuntoinen. Joku vielä kuitenkin hiertää iho-oireidenkin kannalta katsottuna silloin tällöin, sillä välillä näky on tämä:

Ulkoiluposketko ne siinä?

Iho-oireet ovat kuitenkin aivan todella vähäpätöinen asia meillä, sillä suurin oireilu on suolistoperäistä näillä meidän pojilla.

Lääkkeitä emme ole joutuneet Minimullistajaan työntämään (no okei ollaan me kaksi kertaa suppo työnnetty hiljentämistoiveena en enää muista monenko tunnin itkuseremonian jälkeen ...). Muuten mennään Silicealla. Kohtalaisin tuloksin.

Nukkuminen, oh, nukkuminen (olen haaveillut siitä koko tämän postauksen kirjoittamisen ajan). Se on vaihdellut paaaaljon. Ennen dieetin muotoutumista yöt olivat itkuisia ja repaleisia. Jossakin vaiheessa, olisiko ollut noin kolmikuisena, Minimullistaja saattoi nukkua jopa yhden neljän tunnin pätkän yössä. Viimeinen kuukausi on kuitenkin mennyt öiden suhteen taas huonompaan suuntaan. Hän syö tunnin, parin tunnin välein ja saattaa jäädä syötön jälkeen itkeskelemään. Yöunet alkavat puolenyön aikaan ja jatkuvat johonkin aamuseiskan ja aamuyhdentoista välille (tänään hän kuitenkin päätti herätä kello nollaviisi, jes!). Yönukkumaan meno tapahtuu lähes aina sylissä pystyasennossa.  Ehkä kaksi kertaa ikinä hän on jäänyt itsekseen pinnikseen pupunsa viereen nukahtamaan.

Päikkäreiden osalta minun hartiani laulavat ylistyslaulua eräälle kaverilleni, joka sattui pari viikkoa sitten tuomaan meille vanhat matkarattaat. Niihin Minimullistaja  suostuu menemään päikkäreille! Siis neljä ja puoli kuukautta hän nukkui päikkäripätkänsä minulla kantorepussa. Tämä muutos on ollut aivan mielettömän huojentava minun ja Pikkusankarin päiviä ajatellen, sillä nyt ei ole enää äiti nyt vaan ei voi taipua tuohon lattia-/pomputtelu-/kitaransoittoleikkiin- selityksiä. Niin, huonoina päivinä niitä rattaita saa käydä viiden minuutin välein heijaamassa kuin Pikkusankaria aikoinaan, mutta kyllä Minimullistaja saattaa muutaman yhden tunnin pätkän päivässä nukkua rattaissa, ja se on meille luksusta se. Jotain käsittämätöntä tapahtuu aina välillä, kun hän nukkuu kahden tai jopa kolmen tunnin unet!

Yksi iso muutos meillä on ollut seuraavanlainen näky:

Jotain kai sinne suuhunkin meni, kun vähän oirehditti.

Koska Minimullistajalla on selkeästi ravinnon ylösnousua melkein jatkuvasti kurkussa (ja ehkä yöllä useammin taas nälkäkin?), päätimme the Gurun kanssa, että aloitamme vajaa viisikuisena hiljalleen kiinteät, jos ne painaisivat ravintoa alaspäin paremmin. Mahdollinen ongelma kuitenkin tiedostettiin - sopivaa kiinteää ei välttämättä helpolla löydy, Minimullistajallakin kun todennäköisesti on myös allergista taipumusta, ei vain suoliston tottumattomuutta. Aloitimme siis Pikkusankarin varmasta, oranssista isosta möllykästä. Nyt voinen sanoa, että hyvin pienet annokset bataattia menevät ilman oireita, mutta isompaa (yli ruokalusikallista) hänen suolistonsa ei tykkää ottaa vastaan, vaikka kuinka kahdessa viikossa hivutettiin määrää ylemmäs. Kiinteät ovat siis tällä hetkellä kysymysmerkkinä. Eli pääasiassa minun rintarauhasillani mennään. Ja sekös on edelleen jännää, kun saa panikoida, että kuinka monta minuuttia kotona keritään huutaa pieni naama punaisena ennen kuin ne saapuvat kotiin.

Voi tätä ärsytyksen määrää. Ratin takana istuu äiti, joka on saanut maitotilauksen kotiin "nyt on kiire"-statuksella.

(Epä)normaalia heräilyä

Oikeasti. Mitä väliä, vaikka itse pyörtyilisi väsyneenä vessaan ja eläisi pelkällä pakasteesta sulatetulla vierasvarakuivakakulla. Mitä väliä, vaikka aiheuttaisi suurta hämmennystä ajattelemattomilla töksäytyksillään ihmisten keskuudessa ja ajaisi auton kaupan pihaan, vaikka tarkoitus oli mennä salille. Mitä väliä, vaikka pistäisi suolaa mustikkapiirakkaan ja aurinkolasit pakastimeen. Ei mitään väliä. Minulla ja minun väsymykselläni ei ole mitään väliä, mutta lapseni kärsimyksellä on.

Oireiden läsnä ollessa Pikkusankarin kärsimysnäytelmät painottuvat nykyään vahvasti öihin. Päivisin refluksipiru näyttäytyy suurimmaksi osaksi vain Pikkusankarin entistä levottomampana käyttäytymisenä, äidin ja isin nipistelynä, läpsimisenä ja lyömisenä sekä hänen suurena haluna purkaa pahaa oloaan myös erinäisiin tihutöihin (kestosuosikkeina ovat olleet verhojen repiminen lattialle, telkkarin kaatamisyritykset, sekä kaikista särkyvimpien esineiden heittely ja kirjojen sivujen irtirepiminen). Näiden toimintojen useus päivisin on suoraan verrannollinen yöoireiden määrään ja lääkkeen antamisen vähyyteen, joten kuvailtujen kaltaisten päivien/viikkojen aikana kyseessä ei liene vain kränäisempi kehitysvaihe, vaikka semmoistakin hypoteesia olen monesti kuullut minulle esitettävän.

Meillä myös yöhulinat ovat suurimmaksi osaksi muuttaneet muotoaan. Enää emme kiikuta sylissämme selkä kaarella tuskaansa täysiä itkevää lasta ympäri kämppää kokeillen jokaista eri huonetta, nurkkaa, istuinta ja mattoa siinä toivossa, että jossain kohdassa itku olisi laimeampaa. Emme enää etsi koko Puolen hehtaarin metsän pehmolelujoukkiota lohduttamaan lasta, emmekä laita enää Myyrää pyörimään kello kaksi yöllä viedäksemme hänen huomiotaan pois tuskistaan tai keinu suomi-iskelmien tahtiin pimeässä keittiössä.  

Nyt yöhulinoihin kuuluu se, että Pikkusankari ähisee ja tuhisee ja valittaa sängyssään. Hän vaihtaa asentoa kahden sekunnin välein. Hän nousee seisomaan ja laskeutuu takaisin. Hän nieleskelee, piereskelee, hinkkaa ja hakkaa kasvojaan patjaan. Hän hikkaa, röyhtäilee ja haroo korviaan. Jossain vaiheessa hän todennäköisesti alkaa itkeä lohdutonta itkuaan ja saattaa huutaa: ”Äiti! Äiti auta! Pipi!”. Viihdytysautomaatin sijaan hän tarvitsee silittävää kättä, rauhallisia sanoja ja sylittelyä.

Vauvat voivat valvottaa, taaperot voivat heräillä ja lapset voivat olla levottomia nukkujia. Totta kaikki, ja tähän me varauduimmekin, kun omasta pikkupalleroisesta alettiin unelmoida. Mutta yksi asia, jonka soisin jokaisen, joka lapsensa kanssa heräilee, tajuavan, on se, että normaaliin kehitykseen kuuluva herääminen ja krooniseen sairauteen liittyvä tuskainen herääminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Minä heräisin paljon mieluummin vaikka vielä useamminkin kuin nyt, jos heräämisen syy olisi leukaan osuva potku, vanhempien läsnäolotarkastus tai pieni uniähinä kuin kipujansa vaikertava, päätänsä irti repivä lapsi. Ja olisin todella iloinen, jos saisin herätä vain silloin, kun lapseni olisi flunssassa tai tekisi hampaita. Tällöin tiedän, että voin ja osaan varmasti helpottaa lapseni oloa; työntää panadolin peppuun, olla lähellä ja ymmärtää flunssan kurjuutta. Tällaiset normaalin heräämisen ajat ovat vallan suurenmoisia, ja niitä on meillekin suotu yhteensä muutamia oireettomia kuukausia näiden kahden vuoden aikana. Ja voi että mikä pirteys semmoisista öistä kumpuaakaan!

Yksi erikoisimmista kommenteista, jolla minua on yritetty sympatisoida useammankin kerran, on seuraava:

”Eihän meidänkään lapsi nukkunut melkein koskaan päiväunia, edes vauvana.” 

No onneksi olkoon vaan! Luultavasti lapsesi on siis harvinaislaatuisen vähäuninen tapaus, joka ei tarvitse päiväunia. Teillä onkin sitten ollut ihanan paljon aikaa puuhailla kaikkea kivaa vauvan kanssa, kun hän on ollut hereillä suurimman osan päivästä (ja todennäköisesti hyväntuulisena itkemättä koko valveillaoloajan, koska hänhän on terve).  

Minusta se kuulostaa oikein paljon mukavammalta, että vauva on luonnostaan vähäuninen ja normaalin hyväntuulinen (vaikka olisi myös haastava luonteeltaan) kuin se, että vauva on normaaliunitarpeinen ja sairas, ja koska sairautensa takia kykenemätön nukkumaan kunnolla, hän on entistäkin väsykiukkuisempi kuin vauva, joka saa nukuttua tarpeekseen.

Toinen juttu, josta huomaa todellisuudentajuni muutoksen, on oireaikojen vertaaminen raskauteen. Minulle raskaus oli rankka kokemus, pakko myöntää, vaikka yritinkin parhaani mukaan olla valittamatta tuskistani muille. Raskaana ollessa heräilin alusta loppuun pahaan olooni, keski- ja loppuajasta lisäksi liitoskipuihin ja loppuvaiheessa näiden lisäksi vielä pissalle kerran tunnissa. Mainostin iloisesti miehelleni lasketun ajan ollessa käsillä, että tämän kauheampaa ei tule varmasti olemaan vauva-arki öisin! 

Nytpä lähinnä naurattaa tuo lausahdus. On hieman eri asia herätä vain raskausvaivoihin, kuin lapsen tuskaan. Sellaiseen tuskaan, jota äitinä ei voi viedä pois, vaikka maailman eniten sitä haluaisi joka ikisenä kaameana yön tuntina. Äidin pitää pidättää itkua, yrittää olla rauhallinen ja katsoa, kuinka pieni viaton lapsi kärsii kovista närästyskivuista, kurkkua polttavista mahahapoista ja liekeistä nielussa, korvissa ja nenässä. Äiti joutuu katsomaan, kuinka lapsi anoo silmillään apua: ”Äiti, miksi kärsin? Vie tämä kipu pois”. Mutta äiti ei pysty siihen.

Ole onnellinen

Jos lapsesi herää alle viisi kertaa yössä, ole onnellinen.

Jos lapsesi nukkuu säännöllisesti yli tunnin päiväunia, ole onnellinen.

Jos lapsesi pystyy syömään ikätasoonsa nähden (edes lähes) kaikkia ruokia, ole onnellinen.

Jos perheenne pystyy yhteisinä vapaapäivinään tekemään muutakin kuin nukkumaan vuorotellen, ole onnellinen.

Jos vauvavuoden valokuvissa päälläsi on edes jossain kuvassa pukluttomat vaatteet, ole onnellinen. 

Jos sinusta tuntuu, että ystäväsi todella ymmärtävät sinua, ole onnellinen.

Jos lapsesi yöunille nukuttaminen on jotain muuta kuin puolen tunnin viiva kolmen tunnin taistelutanssi, ole onnellinen.

Jos suurin murheesi on selluliitti tai lapsesi hampaidentekokitinä, ole onnellinen.

Jos et ole käynyt huutamassa naapureillesi pää punaisena koiran haukkumisesta tai roskien viennistä väärään aikaan, ole onnellinen.

Jos voit sopia päivillesi jotain menoa johonkin tiettyyn aikaan, ole onnellinen.

p.s. Pikkusankarimme ei sairasta tätä moniallergiakytköistä refluksitautia vakavampaa sairautta. Olen sairaan onnellinen.