Pages

Kiukkutyyppien erotusdiagnostiikkaa

tiistai 5. helmikuuta 2013

Meillä vierailee päivittäin kipukiukku, väsykiukku sekä uhmakiukku. Olemme saaneet tuntea nämä kaikki tyypit jo harmillisen pitkän ajan takaa. Väsykiukku on kaikille lapsiperheille varmastikin hyvin tuttua. Ja olen ymmärtänyt, että monien terveiden lasten kohdalla väsykiukku voidaan helposti poistaa laittamalla lapsi unille. Uhmakiukku on sekin jokaiselle taaperoikäisen vanhemmalle tuttu juttu. Toiset ne vaan pääsevät kokemaan sitäkin normaalimitoissa, ja toisilla taas on semmoinen sairaus, joka räjäyttää uhman normaaliin verrattuna tuplakertoimella päälle – ja vieläpä pidentää sen kestoa molemmista päistä taaten vanhemmille monen vuoden erityistason itsehillintäkoulun. Sitten on tämä kamalin, kipukiukku, jota en soisi kenenkään lapsiperheen joutuvan majoittamaan edes yhdeksi yöksi luokseen. Joka ikisen vanhemman, jolla on terve, kivuton lapsi, tulisi olla äärettömän kiitollinen siitä, että ei joudu katsomaan lapsensa sairasta tuskaa ja kivusta holtitonta käyttäytymistä päivästä toiseen vuosien ajan. Se, joka sanoo minulle ja lapselleni, että ”kipu jalostaa”, saa oksennukseni päällensä.

Kaikki nämä kolme kiukkutyyppiä ovat kavereita keskenään, ja komppaavat toisiaan parhaansa mukaan nostaen toinen toisensa volyymiä entisestään. Kiukkujen erotusdiagnostiikka ei ole aina ollut meille helppoa (kertoohan tästä sekin, että ensimmäisen seitsemän kuukauden ajan uskoimme vauvamme olevan vain hieman muita temperamenttisempi, nälkäinen, väsynyt tai turhautunut – koko ajan). Nyt me vanhemmat alamme kuitenkin jo olla lisurivaiheessa tämän eksaktin tieteenalan suhteen, joten…

Kuka on kukin?

Väsykiukku: Väsykiukku ilmenee erilaisina nähisemissävyitteisinä puheenpätkinä ja ulinoina. Pikkusankari toistaa jotakin asiaa monesti, ja jos ei saa tahtoaan läpi, hän loukkaantuu verisesti. Loukkaantumisen saa kuitenkin melko helposti hallittua siirtymällä tekemään jotakin muuta, yleensä nukkumisen edistämiseen liittyvää asiaa kuten hampaiden pesua. Huonoon nukkumisajankohtaan sijoittuessa väsykiukun saa ehkä hetkeksi taka-alalle esimerkiksi vanhemman ylistyspuhe Pikkusankarin piirtämistaidoista; saattaa olla, että hän lähtee hakemaan värikyniä ja paperia. Suuri itkuherkkyys ja nopeasti parahtava itkunaloitus on hyvin luonteenomaista väsykiukkuiselle Pikkusankarille. Harmi vain, väsykiukku pahimmillaan jatkuuuuuu ja jatkuuuuuuu koko päivän, jos kipukiukku ei anna tarpeeksi tilaa unelle. Meillä väsykiukkua ei siis noin vain taltuteta.

Uhmakiukku: Uhmakiukku on yhtä juupas-eipäs-vatvontaa. Pikkusankari haluaa jotain, mutta ei kuitenkaan halua. Sitten hän haluaa jotain muuta, mutta sekään ei kelpaa, kun sitä annetaan. Kaikki, mitä vanhempi ehdottaa, on huono ehdotus. Hetken päästä hän silti itse ehdottaa itse sitä samaa. Mutta ei se sitten kelpaakaan. Uhmakiukku on meillä sitä perinteistä: pukeutumistaistelumaratoneja, kaupoilla ja muissa sosiaalisissa tiloissa tahallaan väärään suuntaa juoksemista, pientä vinoa hymyä suupielillä huomatessaan vanhemman ärsytyskynnyksen nousseen. Uhmakiukku on Pikkusankarilla siis yleistä tottelemattomuutta ja kapinointia. Uhmakiukku on kuitenkin yleensä semmoista, että vanhempaakin saattaa vähän hymyilyttää, kun katsoo toisen suurta kapinointitarvetta ja totista suuta, josta vyöryy vaikka mitä suuttumusmonologeja. Uhmakiukun voi saada talttumaan tekemällä jotain epänormaalia: olen muun muassa alkanut laulamaan oopperatyylisesti hämähämähäkkiä tai leikkimään koiranpentua – ja saanut pojan vähintäänkin hiljaiseksi, ehkä räjähtämään nauruun. Puhdas uhmakiukku unohtuu, menee ohi ja on kuitenkin käsiteltävissä. Se on vanhemmille hyvässä mielessä haaste.

Kipukiukku: Kipukiukku on hallitsematonta, ilkivaltaista ja itseään satuttavaa käyttäytymistä. Pikkusankari puree, tönii ja tukistaa muita. Hän hakkaa omaa päätään lattiaan, painaa sormilla silmiään, lyö rintakehäänsä, pitää kurkustaan kaksin käsin kiinni. Pikkusankari ei pysy hetkeäkään paikoillaan, vaan juoksee rikospaikalta toiselle. Pöytien päälliset putsataan lattialle; taulut, kukkaruukut ja lamput saavat kyytiä; vesikannu heitetään ilmaan ja kännykkä seinään; ruoka syljetään lattialle, loput ruuat kaadetaan lautaselta pöydälle ja maito viskotaan pitkin seiniä; takkaa mennään sorkkimaan ja sohva saa nopeasti tuhkakuorrutuksen, vaarallisten kalusteiden päälle kiivetään; kirjan sivut revitään; televisiota rynkytetään… Ja vanhemmat eivät istu minuuttiakaan paikoillaan. Epätoivoisista silmistä näkee, miten tuska täyttää pienen vartalon. MIKÄÄN, mitä vanhempi yrittää tehdä, ei tehoa. MIKÄÄN käsky, kehotus tai lahjonta ei tehoa (toisin kuin väsykiukussa ja uhmakiukussa voi tapahtua). Parhaimmassa tapauksessa Pikkusankari jossain vaiheessa itse huomaa pipinsä ja pyytää lääkettä. Hyvällä tuurilla lääke auttaa (hetken), huonolla tuurilla kipukiukku jatkuu koko päivän sekoittuen väsykiukkuun ja uhmakiukkuun tehden päivästä sekunnista toiseen selviytymistaistelun.

8 kommenttia :

  1. Kipukiukusta puheenollen...."maidotkin lentää seinille"-kuullostaa niin tutulle:( Ootteko koittanut olla pidempää aikaa täysin maidottomalla dietillä? Voisi olla hyvä katsoa, ettei maito ole salakavalasti muuttunut pahikseksi, mutta toivottavasti näin ei ole!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täysin maidottomalla oltiin seitsekuisesta puolitoistavuotiaaksi. Sen jälkeen Pikkusankari on nautiskellut laktoosittomia tuotteita, ja niitä menee kyllä joka päivä aika paljon... Tämä on suurin pelkoni ruokavalion suhteen, että jos maitotuotteet tippuisivat pois. Ne kun vielä kuuluvat siihen kolmen turvakoplaan bataatin ja kanan kanssa. Mutta oikeassa olet, jos MIKÄÄN muu ei vähennä oireita, niin pakko on maidotonta testata :-(

      Poista
  2. Huoh, tutulta kuulostaa!

    Me ollaan nyt monesti kokeiltu ja todettu, että vehnä ei sovi meidän 2v 2kk lapselle vielä(kään). Siitä tulee "vain harmittoman näköistä naamaihottumaa", mutta sitten joskus kolmantena-viidentenä testipäivänä ollaan yhtäkkiä ihan helisemässä, että miten tällanen uhma potenssiin kymmenen tulee?!? Vehnästähän se. Mutta me havahdutaan siihen asiaan vasta sitten kun tulee selkeämpiä oireita, vatsa alkaa mennä ripulille ja ihottumat pahentua. Ja sitten kun lopetetaan vehnän antaminen, niin raivokohtaukset loppuu mystisesti samalla. Huomataan, et ainiin, tällanen ihana lapsi meillä onkin. Tai siis tottakai kaksvee uhmaa, lähtemiset, ulkoa sisääntulot jne aiheuttaa kohtauksia, mutta se ei ole sellaista silmitöntä ja hallitsematonta raivoa, päänhakkaamista, vaan epätoivoa ja tunteiden vuoristorataa kun ei oikein itsekään tiedä mitä haluaisi.

    Tsemppiä selvittelyihin!
    Linda

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri noin meilläkin Pikkusankari reagoi vehnään!! Ja muutamaan muuhunkin ruokaan juuri tuolla tavalla viiveellä. Yleensä oireet kuitenkin alkavat meillä noin tunnin päästä oireita tuottavan ruuan antamisesta. Ja joistain ruuista tulee pelkkä käytöshäiriö, toisista myös iho-oireet, paukuttelu ja oirekakka. On se kyllä ihmeellisen monimuotoista tämä refluksi-allergia-oireilu. Huoh.

      Poista
  3. Koiranpentua ja oopperalaulantaa.. ;DD Niin tuttua, Väsykiukku ja uhmakiukku on meilläkin niin arkea. Kun kahdenvuoden uhma meni pojalla alkoi tytöllä 5v. "esiesiesimurrosikä", siihen kun lisäät 13v. oikean murrosiän niin meillä saa äiti tehdä useastikin itsestään ihan pellen. Tsemppiä sinne! -H

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, kuulostaa kyllä karmealta ja haastavalta, kun on monta murrosikäistä talossa samaan aikaan (tai peräkkäin), oli ne sitten mitä murrosikiä tahansa. Mä odotan kyllä sitä aikaa, kun kiukut vähenevät, toki ykkösenä kipukiukku. Ja kai se uhmakin jossain vaiheessa laantuu...
      Tsemppiä ja mielikuvitusta pelleilyihin sinullekin :-)

      Poista
  4. Hei! Kiitos kirjoituksesta. Luokittelu oli loistava. Meillä on lievä refluksi, ja ilmeisesti jonkinsortin aistiyliherkkyys lapsella, ja kaikki nämä kiukkutyypit tunnistettavissa, lievempänä kyllä. Ja tosiaan, alkoi reilu yksivuotiaana ja jatkuu edelleen yli kaksi vuotta myöhemmin välillä laantuen, välillä nostaen päätään.
    Tosiaan, uhmakohtauksiin auttaa nimenomaan koiranpennuksi heittäytyminen, oopperalaulu ja kaikki muu täysin älyvapaa pelleily. Lapsi on välillä kireä kuin viulunkieli. (No, kai nyt kun on nuo omatkin hermot aika käytetyt...)

    Mutta siis -vertaistuki on loistavaa. Olen itse ollut aika ihmeissäni oman lapseni kanssa. Kuvittelin että olen hyvä hoitamaan lapsia kun olen rakastanut ja hoivannut pienempiä koko ikäni...Nyt kun olen tähän diagnoosiin tutustunut, niin kummasti ymmärtää omaa lastaan ja omien hermojensa rajallisuutta paremmin!
    Toivottelen rauhallista kevättä -siinä mitassa, kun se edellämainituilta kiukuilta on mahdollista!!! Jos vaikka edes se uhmakiukku laantuisi välillä, kun sanallinen ilmaisu kehittyy...Meillä pienestä pitäen musiikki on ollut aivan valtavan tärkeää, laulun ja keinunnan sekä tanssin avulla on löydetty niitä rentoutumisen ja keskittymisen hetkiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa Anonyymi! Ja kiva, kun kommentoit :-)

      Harmi, että teillä painitaan samanlaisten kiukkujen kanssa... Kyllähän niiden käsittelyssä omien hermojen joustavuus kasvaa ja omiakin tunteita oppii käsittelemään paremmalla tavalla, kun yrittää hillitä raivon vallassa olevaan lasta 24/7. Mutta silti, vaikka vaikeassa arjessa edes JOTAIN positiivista onkin, niin eipä se lapsen kivun aspektia vie yhtään pois :'(

      Meillä myös Pikkusankari on kova musamies. Onneksi. Kipuja on vauvasta lähtien yritetty tanssilla vähentää. Nykyään hän kipuilevanakin itse välillä onneksi jaksaa soitella tamburiineilla, helistimillä ja leikkipianollaan, ja unohtaa edes hetkeksi edes vähän omaa huonoa oloaan.

      Jaksamista arkeenne <3

      Poista

Theme by: Pish and Posh Designs