Kaksitoista hienhajuista hyvänolonryöppyä per viikko, sadoin
kilometrein juostuja lenkkareita, alati urheiluvaatteista pyörivä
pesukone, enkka, jes jes jes!-lauseita treenivihossa - minun
elämää vai ei-minun-elämää? Valitettavasti ei-minun-elämää.
Minä olen liikkujatyyppi. Rakastan urheilua, kehoni
liikuttamista eri tavoilla, hengästymistä, itseni ylittämistä ja
tietenkin sitä urheilun jälkeistä endorfiinihumalaa. Miksi
ihmeessä en sitten tee unelmastani, urheilullisesta elämäntavasta
totta? Lapset. Niinpäniin. Se perinteinen lausahdus on
minunkin jatkoni mutku-lauseelle. Havahduin, kun aloin
eräänä iltana selittämään miehelleni, miksi salikertoja oli
kerääntynyt viimeisen viikon aikana taaaas vain yksi... Tajusin,
että olen tönäissyt kauemmaksi myös sen liikkujatyypin
omasta identiteetistäni. Äitiys on vallannut alaa tältäkin omalta
jutulta. Hiennostatus on kuitenkin aina ollut minulle se viimeinen
oma juttu, josta olen valmis luopumaan. Niin tärkeä
aivojennollaustilanne oma liikuntahetki on aina minulle ollut. Miten
näin on päässyt käymään, että kuntokeskus veloittaa tililtä
70 euroa kuussa ja nainen raahaa takapuolensa jumpalle tuona aikana
vain neljä kertaa? Täyttä hulluutta ja aika kallis kertamaksu, sanoo mieheni.
Syitä ja tekosyitä on monia. Tässä muutamia.
-Arkemme ei edelleenkään ole järjestelmällistä.
Minimullistaja ei vieläkään nuku tiettyä aikaa päivästä, ja
koko perheen aikataulut riippuvat välillä vahvastikin siitä, miten
lasten nukkumiset menevät. Minimullistaja saattaa herätä aamuviideltä
tai aamulla puoli yhdeksältä, hän saattaa ottaa kahden tunnin päikkärit
tai olla ottamatta ollenkaan, hän saattaa mennä nukkumaan
iltakuudelta tai iltakymmeneltä. Huoh. Arjen pakkorytmittäminen ei vaan
toimi lapsen kanssa, jolla on oireita viikottain. Tämä aikatauluttomuus
vaikuttaa kaikkeen, tietenkin myös omien urheilukertojen onnistumiseen.
-Lasten kanssa päivät touhutessa oma ruokailu jää välillä
pomppimissähläämiseksi ja vain muiden ruokailusta huolehtimiseksi (haarukallinen siellä,
toinen täällä), joten miehen tullessa kotiin jääkaapin sisältö
ja sen tyhjentäminen ovat ainoita asioita, mitä pystyn miettimään. Mielessä eivät silloin ole leuanvedot eivätkä chassét.
-Varsinkin ne oireisimmat päivät saattavat olla oikeasti niin
kuluttavia, että iltaisin en yksinkertaisesti kykene muuta kuin kaatua sohvalle. Näinä päivinä kammottaa ajatuskin, että pitäisi astua ovesta
ulos tekemään jotakin.
-Kehoni ei välttämättä ”muista” muistuttaa joka päivä
urheilun tarpeesta, koska arkiaktiivisuus on suurta. Eri asia varmaan
olisi, jos kynöttäisin tietsikan yllä pitkät päivät näpytellen.
Illalla päätä tyynyyn laittaessa saatan vain tajuta, että hups,
tänään olisi ehkä voinut mennä jumppailemaan, mutta eipä
tullut mieleen koko päivän aikana, koska koko päivä oli
minuutista toiseen puistoilua, rattailua, majan rakentamista, lasten
hyppyyttämistä...
-Koska mieheni työajat eivät ole normaalit kahdeksasta neljään,
on lapsiparkillinen sali ollut ainoa vaihtoehto, jos koskaan haluan
mihinkään jumppaan päästä. Ja lapsiparkkiin vieminen sen ollessa
auki ei todellakaan tule kyseeseen silloin, kun lapset ovat
vähänkään oireisia. Muuten tulee porttikieltolappu lapsiparkin käytöstä aika nopeasti tämän äidin
käteen.
-Nukkuminen on ollut viime vuosina todellakin prioriteeteillä
ylempänä kuin urheilu. Eli ajankäytöllisesti miettien, repaleisen
yön jälkeen mieluummin nukun kuin urheilen (jos jompaan kumpaan
minulle annetaan mahdollisuus).
-Jos tukiverkkoa olisi enemmän, jättäisin varmasti mielelläni
pojat hyvään ”hoitoon” tunniksi, pariksi vaikka joka päivä ja
karkaisin zumbaan! Ihannetilanne olisi, että ei tarvitsisi puhua edes hoitoonjättämisestä, vaan tilanteet olisivat pikemminkin sellaisia, että tärkeät ihmiset haluaisivat viettää aikaa lastemme kanssa (ja äiti pääsisi samalla jumppaan haha). Ja okei, jos rahaa olisi enemmän, voisin jopa harkita maksullisten lastenhoitajien käyttöä joskus, ehkä jopa rohkeasti oman lenkin ajalle (oikeastihan tämä on todella yltiöouto ajatus).
-Viimeiseksi tämä perusselitys: Jos lapset eivät ole kipeinä,
niin itse on sitten kipeänä ja tietysti sitten taas sen pahimman,
esimerkiksi tiputuksen, kautta ja monta viikkoa oloa sen jälkeen kohennellen. Huoh ja plääh. Ja jos kipeys ei iske kehenkään, niin aika varmasti jotain muuta yllättävää tapahtuu, mikä pistää koko arjen sekaisin.
Huomaan tuntevani välillä hieman kateellisuutta, kun kuulen
äitikavereideni urheilevan monta tuntia viikossa (ja öööö, monesti, myös
päivässä!). Koska rakastan urheilua, jotenkin alitajunnassani
pelkään, että jos kokeilisin suurempaa urheilumäärää tässä
elämäntilanteessa (ja saisin sen jotenkin kummallisesti
onnistumaan), se veisi minut totaalisen mukanaan, ja että se aika
olisi välttämättäkin pois perheeltä. Ehkä siis edelleen
valitsen tämän stressittömän noin kerran, pari viikossa
urheilutien, enkä ala väkisin aikatauluttamaan arkeamme minun
liikuntakertojeni mukaan. Ehkä se on siis ihan ookoo, että välillä
sellaisinakin hetkinä, kun urheilulle olisi tilaisuus, valitsen
leikkimisen flown tai ruuanlaiton (jota allergiaperheessä ei voi
koskaan tehdä liikaa, jos yhtään variaatiota ruokiinsa kaipaa).
Ehkä vuosi sitten tämä liikkumattomuus-meininki ärsytti minua,
mutta jotenkin hyväksyin asian (ehkä liiankin mutkattomasti?), ja
nyt luultavasti olen vähän liiankin rennolla asenteella omien juttujeni
suhteen; tuntuu, että en osaa vaatia enää itselleni mitään, vaan
lasten jutut tuntuvat aina tärkeämmiltä. Silti viikottain mietin, että olenko minä tekemässä itsestäni tekosyiden mestaria vai onko elämäni todella nyt vaan sellaista, että urheilu ei oikeasti mahdu kuvioon niin usein, kun ihanteellisesti toivoisin kuuluvan...? Olenko tietoisesti valinnut olla näin vahvasti vain äitiroolissa? Ja jos olen, niin onko siitä mitään haittaa?
Tämä blogitekstieni luonnoksissa pitkään ollut
liikuntakertomus on edelleen valitettavan totta. Eihän tähän
loppuun osaa sanoa muuta kuin taputtaa itseään säälien olalle,
sillä saavutin juuri omassa mielessäni tylsä
äiti-ihminen-diagnoosin, jonka yhtenä kriteerinä on huomautus,
että tylsä äiti-ihminen ei osaa edes käydä salilla kerran viikossa ilman huonoa
omaa tuntoa. No, nämä ovat näitä luokkaan first world problems-meneviä juttuja, joten sanon vain itselleni, että Get a Life, Woman! Toisaalta voisin ihan yhtä hyvin sanoa itselleni, että Get a Sportlife (asap), please!
Mulla jäi urheilu tosi pitkäksi aikaa ihan taka-alalle kun lapset syntyivät ja nyt olen kevään aikana ottanut aktiiviliikkumisrn takaisin elämään. Lapsiparkki on ihan must juttu, muuten katoaisi perheen yhdessäoloon käytettävä aika kokonaan tai ei oystyttöisi käymään miehen kanssa molemnat salilla. Toivottavasti sielläkin liikkuminen lähtisi pian suttaantumaan! Mites kotitreeni - innostasko, pystyisikö sitä tekemään lastenkin kanssa?
VastaaPoistaOi, kiva Anne kun jaoit vertaistukesi!
PoistaKotitreeniä olen pyöritellyt mielessäni aina silloin tällöin, mutta aina tulen siihen päätökseen, että se ei taida olla mun juttu. Haen liikunnalta etupäässä juuri sitä aikaa, jolloin ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestä ja saa samalla itselle hyvän mielen liikunnan myötä. Mä myöskin rakastan tanssitunteja ja kehonhuoltotunteja, joissa ohjaajalla on tärkeä asema. Toki voi olla, että jossain vaiheessa mielipiteeni muuttuvat, ja alan tekemään kotitreenejä. :-)
Kiva, että te pääsette miehen kanssa samaan aikaan salille! Se olisi minunkin haaveeni, että jossain vaiheessa elämää mekin mun miehen kanssa voitais sporttailla yhdessä enemmän :-)