Get (me) a (sport)life, please!

Kaksitoista hienhajuista hyvänolonryöppyä per viikko, sadoin kilometrein juostuja lenkkareita, alati urheiluvaatteista pyörivä pesukone, enkka, jes jes jes!-lauseita treenivihossa - minun elämää vai ei-minun-elämää? Valitettavasti ei-minun-elämää.

Minä olen liikkujatyyppi. Rakastan urheilua, kehoni liikuttamista eri tavoilla, hengästymistä, itseni ylittämistä ja tietenkin sitä urheilun jälkeistä endorfiinihumalaa. Miksi ihmeessä en sitten tee unelmastani, urheilullisesta elämäntavasta totta? Lapset. Niinpäniin. Se perinteinen lausahdus on minunkin jatkoni mutku-lauseelle. Havahduin, kun aloin eräänä iltana selittämään miehelleni, miksi salikertoja oli kerääntynyt viimeisen viikon aikana taaaas vain yksi... Tajusin, että olen tönäissyt kauemmaksi myös sen liikkujatyypin omasta identiteetistäni. Äitiys on vallannut alaa tältäkin omalta jutulta. Hiennostatus on kuitenkin aina ollut minulle se viimeinen oma juttu, josta olen valmis luopumaan. Niin tärkeä aivojennollaustilanne oma liikuntahetki on aina minulle ollut. Miten näin on päässyt käymään, että kuntokeskus veloittaa tililtä 70 euroa kuussa ja nainen raahaa takapuolensa jumpalle tuona aikana vain neljä kertaa? Täyttä hulluutta ja aika kallis kertamaksu, sanoo mieheni.

Syitä ja tekosyitä on monia. Tässä muutamia.

-Arkemme ei edelleenkään ole järjestelmällistä. Minimullistaja ei vieläkään nuku tiettyä aikaa päivästä, ja koko perheen aikataulut riippuvat välillä vahvastikin siitä, miten lasten nukkumiset menevät. Minimullistaja saattaa herätä aamuviideltä tai aamulla puoli yhdeksältä, hän saattaa ottaa kahden tunnin päikkärit tai olla ottamatta ollenkaan, hän saattaa mennä nukkumaan iltakuudelta tai iltakymmeneltä. Huoh. Arjen pakkorytmittäminen ei vaan toimi lapsen kanssa, jolla on oireita viikottain. Tämä aikatauluttomuus vaikuttaa kaikkeen, tietenkin myös omien urheilukertojen onnistumiseen.

-Lasten kanssa päivät touhutessa oma ruokailu jää välillä pomppimissähläämiseksi ja vain muiden ruokailusta huolehtimiseksi (haarukallinen siellä, toinen täällä), joten miehen tullessa kotiin jääkaapin sisältö ja sen tyhjentäminen ovat ainoita asioita, mitä pystyn miettimään. Mielessä eivät silloin ole leuanvedot eivätkä chassét.

-Varsinkin ne oireisimmat päivät saattavat olla oikeasti niin kuluttavia, että iltaisin en yksinkertaisesti kykene muuta kuin kaatua sohvalle. Näinä päivinä kammottaa ajatuskin, että pitäisi astua ovesta ulos tekemään jotakin.

-Kehoni ei välttämättä ”muista” muistuttaa joka päivä urheilun tarpeesta, koska arkiaktiivisuus on suurta. Eri asia varmaan olisi, jos kynöttäisin tietsikan yllä pitkät päivät näpytellen. Illalla päätä tyynyyn laittaessa saatan vain tajuta, että hups, tänään olisi ehkä voinut mennä jumppailemaan, mutta eipä tullut mieleen koko päivän aikana, koska koko päivä oli minuutista toiseen puistoilua, rattailua, majan rakentamista, lasten hyppyyttämistä...

-Koska mieheni työajat eivät ole normaalit kahdeksasta neljään, on lapsiparkillinen sali ollut ainoa vaihtoehto, jos koskaan haluan mihinkään jumppaan päästä. Ja lapsiparkkiin vieminen sen ollessa auki ei todellakaan tule kyseeseen silloin, kun lapset ovat vähänkään oireisia. Muuten tulee porttikieltolappu lapsiparkin käytöstä aika nopeasti tämän äidin käteen.

-Nukkuminen on ollut viime vuosina todellakin prioriteeteillä ylempänä kuin urheilu. Eli ajankäytöllisesti miettien, repaleisen yön jälkeen mieluummin nukun kuin urheilen (jos jompaan kumpaan minulle annetaan mahdollisuus).

-Jos tukiverkkoa olisi enemmän, jättäisin varmasti mielelläni pojat hyvään ”hoitoon” tunniksi, pariksi vaikka joka päivä ja karkaisin zumbaan! Ihannetilanne olisi, että ei tarvitsisi puhua edes hoitoonjättämisestä, vaan tilanteet olisivat pikemminkin sellaisia, että tärkeät ihmiset haluaisivat viettää aikaa lastemme kanssa (ja äiti pääsisi samalla jumppaan haha). Ja okei, jos rahaa olisi enemmän, voisin jopa harkita maksullisten lastenhoitajien käyttöä joskus, ehkä jopa rohkeasti oman lenkin ajalle (oikeastihan tämä on todella yltiöouto ajatus).

-Viimeiseksi tämä perusselitys: Jos lapset eivät ole kipeinä, niin itse on sitten kipeänä ja tietysti sitten taas sen pahimman, esimerkiksi tiputuksen, kautta ja monta viikkoa oloa sen jälkeen kohennellen. Huoh ja plääh. Ja jos kipeys ei iske kehenkään, niin aika varmasti jotain muuta yllättävää tapahtuu, mikä pistää koko arjen sekaisin.

Huomaan tuntevani välillä hieman kateellisuutta, kun kuulen äitikavereideni urheilevan monta tuntia viikossa (ja öööö, monesti, myös päivässä!). Koska rakastan urheilua, jotenkin alitajunnassani pelkään, että jos kokeilisin suurempaa urheilumäärää tässä elämäntilanteessa (ja saisin sen jotenkin kummallisesti onnistumaan), se veisi minut totaalisen mukanaan, ja että se aika olisi välttämättäkin pois perheeltä. Ehkä siis edelleen valitsen tämän stressittömän noin kerran, pari viikossa urheilutien, enkä ala väkisin aikatauluttamaan arkeamme minun liikuntakertojeni mukaan. Ehkä se on siis ihan ookoo, että välillä sellaisinakin hetkinä, kun urheilulle olisi tilaisuus, valitsen leikkimisen flown tai ruuanlaiton (jota allergiaperheessä ei voi koskaan tehdä liikaa, jos yhtään variaatiota ruokiinsa kaipaa). Ehkä vuosi sitten tämä liikkumattomuus-meininki ärsytti minua, mutta jotenkin hyväksyin asian (ehkä liiankin mutkattomasti?), ja nyt luultavasti olen vähän liiankin rennolla asenteella omien juttujeni suhteen; tuntuu, että en osaa vaatia enää itselleni mitään, vaan lasten jutut tuntuvat aina tärkeämmiltä. Silti viikottain mietin, että olenko minä tekemässä itsestäni tekosyiden mestaria vai onko elämäni todella nyt vaan sellaista, että urheilu ei oikeasti mahdu kuvioon niin usein, kun ihanteellisesti toivoisin kuuluvan...? Olenko tietoisesti valinnut olla näin vahvasti vain äitiroolissa? Ja jos olen, niin onko siitä mitään haittaa?

Tämä blogitekstieni luonnoksissa pitkään ollut liikuntakertomus on edelleen valitettavan totta. Eihän tähän loppuun osaa sanoa muuta kuin taputtaa itseään säälien olalle, sillä saavutin juuri omassa mielessäni tylsä äiti-ihminen-diagnoosin, jonka yhtenä kriteerinä on huomautus, että tylsä äiti-ihminen ei osaa edes käydä salilla kerran viikossa ilman huonoa omaa tuntoa. No, nämä ovat näitä luokkaan first world problems-meneviä juttuja, joten sanon vain itselleni, että Get a Life, Woman! Toisaalta voisin ihan yhtä hyvin sanoa itselleni, että Get a Sportlife (asap), please!