Se hetki, kun katsoo pientä nukkuvaa lasta

Yksi tunnetuimmista elämänohjeista on ”elä hetkessä”. Ja itse kannatan tätä mottoa myös vakaasti. Tosin ajattelen, että se taito ei fraasia jankkaamalla tartu ihmiseen, vaan ensin fraasin merkitys pitää sisäistää ja sitten pitää tarjota tälle hetkessäelämisen taidolle kasvualusta. Ainakin minuun tämä taito on vain elämää elämällä ja vaikeuksia kohtaamalla juurtunut, ei pelkästään itselleen carpediemiä hokemalla. Lapset omalla hetkeen keskittymisen spiritillään ovat opettaneet minulle paljon, myös tähän asiaan liittyen.

Monesti myös kehotetaan nauttimaan nyt kun lapset ovat pieniä ja kerrotaan, että lapset ovat vain vähän aikaa pieniä. Täysin totta, ja juuri sen takia haluankin olla kotona pienten lasteni kanssa. Nauttiminen ei sekään kuitenkaan tule automaattisesti ”nauti, kun lapset ovat nyt pieniä” -hokeman jälkeen, vaan nauttiminen on pikemminenkin ohitseviliseviä hetkiä, jolloin tajuaa hymyilevänsä sisäistä onnea ja tyytyväisyyttä, rakkautta. Suuremmassa mittakaavassa elämästä nauttiminen on sitä, kun tajuaa, että asiat ovat oikeasti tosi hyvin (vaikka tietyillä mittareilla ne eivät todellakaan olisi hyvin).

Usein mietin, että millaisia hetkiä pienten lasten kanssa elämisestä tulee oikeasti kaipaamaan, vaikka jo kymmenen vuoden päästä, kun pojat kolkuttelevat teinimaailman ovia... (A-PU-A!)

Se hetki, kun katsoo vastasyntynyttä vauvaa ja tajuaa, että tuo tyyppi on oikeasti tullut minusta. Tajuaa, että tuo mahtava ihminen, johon minulla on oikeus tutustua ja josta minulla on oikeus pitää huolta, on elävä olento.

Se hetki, kun käy vaikka vain viemässä roskat tai hakemassa postit, ja palaa sisälle... Pienet vikkelät jalat juoksevat luokseni ja kädet kietoutuvat tiukasti halausotteeseen ”äitiiiii!”.

Se hetki, kun kotityöt keskeytyvät niin, että lapsi minisormillaan ottaa kädestäni kiinni ja vie lelujen luokse sanoen ”leikitään”.

Se hetki, kun lukee lapsille kirjaa, ja heidän silmänsä vilkkuvat innostuksesta oppiessaan uusia asioita tai päästessään elävästi mukaan tarinaan.

Se hetki, kun lapsi kiipeää syliin ja rutistaa oikein kovaa.

Se hetki, kun vain ollaan ihmiskasassa ja silitellään toisia. Pöyhitään tukkaa, lasketaan varpaita ja pusutellaan.

Se hetki, kun maailman pienin juttu tekee lapsen maailman iloisemmaksi. Kun askarteluteippi on loppu ja suru on valtava, ja sitten kun uusi teippi saapuu lapsen käsiin, niin hyppimisinnostusta ei voi estää mikään.

Ja se hetki, kun katsoo pieniä nukkuvia lapsia, ja kyyneleet pyrkivät silmiin, kun tajuaa, kuinka älyttömän onnellinen näistä lapsista onkaan.