Minun iholla

Meillä katsotaan tosi vähän telkkaria. Käytännössä katsomislistalla ovat futiksen mm, lätkän mm ja Superbowl (miehen osuus) sekä linnanjuhlat ja sellaiset joidenkin ohjelmien jaksot, joissa on joku tuttu mukana (minun osuus). Uutiset katsomme aina areenan kautta kannettavalta. Ehkä kaksi kertaa vuodessa lapset katsovat telkkaria (tyyliin jouluna). Emme ole mitenkään erityisesti päättäneet olla katsomatta telkkaria. Se on vaan jäänyt. Eikä ole tullut ikävä. Paitsi yhtä juttua olen jäänyt miettimään...

Joskus vuosia sitten katsoin ensimmäistä Iholla-sarjan tuotankokautta jakson silloin toisen tällöin, ja mietin, että jos johonkin tositeeveeformaattiin minun tulisi lähteä, niin tuohon lähtisin! Olisi varmasti pysäyttävää nähdä oma arki objektiivisemmin; olisi pakko pysähtyä selittämään kameralle, miksi toimi juuri niin kuin toimi oman arjen eri tilanteissa. Sarjan kuvaaminen olisi varmasti hyvin itsereflektoiva kokemus. Nyt mietin, millaisena meidän arki näyttäytyisi itselle ja muille, jos minä olisin kuvaajana tuossa sarjassa? 

Jäin leikittelemään asialla mielessäni, ja tajusin, että jos tietäisin Iholla-sarjassa olevan jonkun refluksi-allergia-perheen, niin katsoisin sitä aivan varmasti! Koska en ole nykyisestä television ohjelmatarjonnasta kartalla ollenkaan, jäinkin miettimään, lieneekö muita samankaltaisia ohjelmia olemassa, joista saisi vertaistukea (tällaisten sairauksien kanssa painivien) arkeen? Tai onko kenties Iholla-sarjassa ollut tällainen perhe mukana? Ja erityisesti tarkoitan siis sellaista ohjelmaa, jossa kuvaajana on perheenjäsen itse, sillä silloin tilanteet ja tunteet ovat aidoimmillaan – minua ei siis kiinnosta niinkään arki kuvausryhmän kuuvaamana.

Mies ei varmaankaan Iholla-sarjaan suostuisi (tai vaatisi ainakin vähän ylipuhumista...), enkä tiedä, suostuisinko loppupelissä minäkään, mutta ajatus on kieltämättä kutkuttava. Joku, joka on juuri nukuttanut lastansa kolme tuntia, voisi nähdä omassa olkkarissaan, että on sitä muuallakin tuollaista. Joku, joka on koko päivän yrittänyt selittää lapselleen, että toista vaan ei voi lyödä, vaikka itsellä kuinka paha olo onkin, näkee, että samoja asioita käsitellään sen kuusikymmentäkaksi kertaa toisessakin perheessä. Joku, joka on herännyt viime yönä neljäkymmentä kertaa heijaamaan refluksista lastaan, näkee, että yhtä tummat silmäpussit ne tuolla toisellakin valvojalla on, ja yhtä kapea hermokapasiteetti. Joku, joka on monta tuntia putkeen kokannut allergiaruokia perheelleen, tajuaisi, että tämä eineshyllyllä käymättömyys on oikeasti arkea jollain muullakin.

Tällä hetkellä Iholla-kuvauksissani näkyisi uhmakiukkujen taltuttamisen, sairauspohdintojen ja hikisten kokkailusessioiden lisäksi ainakin meikittömiä kasvoja, talokuumetta, matkakuumetta, urheiluharrastuksen uudelleenvirittämistä ja keskusteluja miehen kanssa niin teelaaduista, kukkien hoidosta, pyykkivuoren käsittämättömyydestä kuin arjessa jaksamisestakin. Ehkä ilmassa olisi vähän myös romantiikkaa... Ehkä. Tämän kaupungin pyöräilyreitit ja puistot tulisivat katsojille tutuiksi ja lasten kanssa kyhätyt askarteluräpellyksemme naurattaisivat varmasti katsojia. Tietysti katsojat pääsisivät mukaan lähikaupunkien päiväreissuille. Todennäköisesti jokaisessa jaksossa näkyisi kyyneleitä; epätoivon kyyneleitä silloin, kun kukaan ei kuuntele toiveitani, käskyjäni, kehotuksiani eikä pyyntöjäni; surun kyyneleitä silloin, kun oman isän kuolema tulee taas mieleen; ilon kyyneleitä silloin, kun lasten kanssa nauru helkkää leikin flowssa. Muun muassa sellainen olisi minun Iholla.